Kaikesta huolimatta...

Paul Tillich

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.joulukuuta:

(Syyskauden viimeinen kerta)

 

Tuskin jaksamme uskoa, että hyveet tekevät onnelliseksi. Varsinkin kun ihmiset ovat keksineet sanoa hyveiksi monia asioita, jotka tekevät onnettomiksi tai lisäävät kärsimystä. Emme jaksa myöskään luottaa, että hyve voisi olla kaikkien hyve. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche kommentoi tätä todeten, että ainakin muotoilua pitäisi muuttaa: ”Sinun hyveesi on sinun terveytesi.”

Cornel West voi silti olla oikeassa, että kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Westin mukaan emme voi rakastaa, jos emme uskalla rakastaa. Ilman rohkeutta emme pysty oikeudenmukaisuuteen. Hyveet vaativat rohkeutta ja siksi rohkeus on Westin mukaan eräänlainen kardinaalihyve.

Toinen esimerkki ajattelijasta, jolle rohkeus oli tärkeä eettinen ja ontologinen käsite, varsinkin teoksessa The Courage to Be (Rohkeus olla olemassa), on tietenkin Paul Tillich.  Rohkeus ilmenee teoissa. Se on yksi hyveistä. Mutta se on myös oman itsen olemassaolon vahvistamista ja myöntämistä (self-affirmation). Rohkeus oli Tillichille mielenlujuutta, kykyä ja tahtoa ylittää pelko ja ahdistus. Epäilemättä siis jotain samanlaista kuin rohkeus (andreia) oli kreikkalaisille tai roomalaisille, esimerkiksi Musonius Rufukselle: se oli vastarintaa ulkoisten tapahtumien edessä, kykyä kestää ne ilman romahdusta.  

Tillichille ihminen on aina ja koko ajan ei-olemisen mahdollisuuden, kuoleman, edessä. Silti hän pystyy, ainakin aika ajoin, rohkeuteen olla olemassa, olla oma itsensä. Jos hän pystyy siihen, hän kykenee siihen kaikesta huolimatta. Enemmän kuin ontologisen rohkeuden yhteys uskoon (Tillich oli teologi) minua kiinnostaa tämä ilmaisu: kaikesta huolimatta.

Tässä onnellisuus – tai jokin mistä espanjalaiset käyttävät sanaa ánimo, henki ja energia, rohkeus – ei ole vain riippumaton ulkoisista asioista, kiinnittymätön siihen mitä meille tapahtuu: ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden pelottavuudesta ja ahdistavuudesta huolimatta voi säilyttää tämän hengen. Tillichin ilmaisu merkitsee, että ihminen voi ylittää itsensä ja kohota kohtaamansa uhkan yläpuolelle. Hän ei välttämättä voita eikä selviä, mutta hän jatkaa silti.

Aavistamme rohkeuden olevan vaikeaa. Emme jaksa pystyssäpäin. On helppo luovuttaa. Miten saavuttaa sellainen päätös tai päättäväisyys, hellittämättömyys, jota tarvitsemme? Millaista harjoitusta ja valmennusta tarvitsemme?

Minulla on uutinen. Ariston Khioslaisen tai Paul Tillichin lukeminen ei riitä. Parhaassa tapauksessa lukeminen inspiroi, vahvistaa meissä olevia hyviä taipumuksia. Se ei inspiroi ja vahvista meitä, jos emme anna sen tehdä sitä. Meidän täytyy tehdä sopimus kirjan tai ystävän kanssa siitä, että kirjan tai ystävän on lupa ja mahdollisuus haastaa ja kannustaa meitä. On myös opittava erottamaan miellyttävä kirja (tai puhe) hyödyllisestä.

Meidän on aktivoitava yhä uudelleen asenne, joka auttaa seisomaan jaloillaan kaikesta huolimatta. Ihminen voi rohkaista itseään. Hän voi valmentaa itseään vaikeaa tai pelottavaa tilannetta varten. Kyse ei ole velvollisuudesta, ainakaan universaalista. Se on henkilökohtainen valinta. Vaikka se on henkilökohtainen valinta, se ei merkitse, että sen tekee kokonaan yksin. Filosofit ovat eri vuosisadoilla esittäneet epäilyksensä siitä, voiko tyhmyydestä päästä yksin, omin avuin. Vaatii valppautta ja älyä huomata, että toiset auttajista ja vapauttajista ovat vääriä vapauttajia.

Andreia oli kestävyyttä, kykyä sietää ja kestää iskuja, vaikeita tilanteita, tapahtumia. Platon oli sielukas ja aristokraattinen, mutta hän neuvoo valmentamaan rohkeutta atletismin  (gymnazein, harjoitella) avulla. Myöhemmin stoalainen Musonius Rufus suosittelee pidättyvyyttä, esim. totuttautumista vähäiselle ruoalle jne. Voimme myös muistuttaa itseämme tärkeistä periaatteista, aktivoida itsessämme hedelmällisiä ajatuksia, jotka vahvistavat meitä. Voimme puhua itsellemme: ”Mitä meille tapahtuu? Mitä teen sen kanssa mitä meille tapahtuu?”  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Runosta tuli jazzia...

Runosta tuli jazzia. On monta muotoa, monta tapaa tehdä se, esimerkiksi spoken word poetry:

https://en.wikipedia.org/wiki/Spoken_word

Kun Cornel West puhuu, myös filosofia jammailee.

Tässä linkki:

https://www.youtube.com/watch?v=xfD3X3f5C_w

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyveiden talo

 (Arete)

 (Kaikesta pitää tulla ravintoa – Novalis)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Jokaisella on oma hyveiden talonsa, ja jokainen talo on erilainen. Hyveen voi ajatella olevan kyky, joka ainakin osaltaan vaikuttaa siihen, että elämä on elämisen arvoista, onnellista, kukoistavaa. Eri ihmisille eri asiat tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja siksi jokaisella on oma hyveiden talonsa.

Kreikkalaisten hyveestä käyttämä sana arete merkitsi erinomaisuutta. Hyve ei ole vain piirre, vaan se erinomaiseksi tekevä piirre. Kun joku suorittaa tehtävänsä erinomaisesti, hän on hyveellinen. Hyve on toimivuutta; se on  hedelmällisyyttä. Kreikkalaisten ja muinaisten kiinalaisten ajattelua ei ehkä voi pitää yhteismitallisina, mutta Lao Tse, joka käytti hyveestä sanaa de, toteaa: ”De ravitsee.” Tässä on nähtävä jonkinlaista vastaavuutta; hyve on hedelmällisyyttä, ravitsevuutta.

Kaikkien pitää rakentaa oma talonsa jo pelkästään siksi, että asuttaa eri paikkaa maailmassa, toimii eri olosuhteissa, eri tehtävissä. Mutta myös siksi, ettei kaikkia ravitse sama asia.

Millaisia esimerkkejä voisimme ottaa joitakin ihmisiä ravitsevista kyvyistä, taipumuksista, niin sanotuista hyveistä? Ne eivät välttämättä ole niitä asioita, piirteitä ja asenteita, joita hyveiden saarnaajat ovat mainostaneet. Ketä ravitsee siveys? Ketä ravitsee nöyryys? Ketä ravitsee tottelevaisuus? Tekevätkö nämä hyveet onnellisiksi? Jos tekevät, niin tiedä vaikka ne olisivat hyveitä.

Onko olemassa hyveiden hyvettä, sellaista hyvettä joka mahdollistaa muut, on kaikkien mahdollisten hyveiden perusta? Olen joskus todistellut niin kuin Cornel West, että rohkeus on perusta; ilman rohkeutta muutkaan hyveet eivät voi kehittyä, elää, toteutua. Ei voi esimerkiksi rakastaa, jos ei uskalla. Ei voi olla totuudellinen, jos ei rohkene. Ajatus hyveestä ravitsevuutena luo kysymykseen lisävalaistusta. Voisi kysyä, onko olemassa sellaista asennetta tai kykyä, joka auttaisi tekemään kaikesta ravintoa – kaikesta mikä meille tapahtuu, kaikista meihin vaikuttavista voimista, jopa meitä vahingoittavista, myös myrkystä?

Olisiko se uteliaisuus? Ei ehkä uteliaisuus, joka panee kurkistamaan ikkunasta tai aveimenreiästä, vaan seikkailumieli, valmius mennä tuntemattomille vesille, toiseen maisemaan tietämättä mihin se johtaa. Tietty avoimuus, ihmettely. Joku sellainen uteliaisuus, josta Foucault puhui ja jonka hän sanoi vapauttavan itsestään, mahdollistavan etääntymisen itsestä, tulemisen toiseksi – uteliaisuus, joka mahdollistaa sen että voi ajatella toisin (autrement).

Ehkä tänä päivänä tai huomenna tarvitsemillani hyveellä ei ole vielä nimeä. Tai sitten se on jotain kiinalaista – enemmänkin virtaavuus kuin aina samanlainen, jäykistynyt piirre, joka esiintyy voimana ja panee esiintymään vakavana. ”Kaikesta pitää tulla ravintoa”, kirjoitti Novalis. Jo tämän lauseen sanominen auttaa eteenpäin; se kannustaa ottamaan meille tapahtuvat asiat vastaan, tekemään niistä itsellemme ravintoa. Hyveiden hyve, kyky tehdä ravinnoksi, löytää lähteensä vain elämisestä – siitä että vastaanottaa ja hankkii kokemuksia. Niin kuin eräs sanoi loppusuoralla: ”Tärkeää on elää niin, ettei jätä mitään lautaselle.”  

Miten siis pitää tehdä hyveiden talo? Se täytyy tehdä itse. Apua voi pyytää, sitä voi vastaanottaa, mutta arkkitehtuurin suunnittelee itse ja materiaalina käyttää sitä mikä on käsillä...

Mikä tekee elämästä erinomaista?

Eräässä amerikkalaisessa filosofiakahvilassa kysyttiin: ”What makes an excellent life?” Vaikka en käännä kysymystä tarkasti, teen siitä polun, kysyn: Mikä tekee elämästä erinomaista?

Kysymyksen muotoilu on mielenkiintoinen. Niin kuin kaikki kysymykset, se pitää sisällään affirmaatioita. Se myöntää ja väittää, että elämä voi olla erinomaista ja jotkut asiat tekevät siitä sellaisen. Sana ”excellent” on mahdollisesti sattumanvarainen valinta. Onhan se yleinen sana englanninkielisessä maailmassa. Kuitenkin kreikkalaisten filosofien sana arete, erinomaisuus, on erityisen tärkeä filosofian historiassa.

Arete merkitsi hyvettä, mutta tarkalleen ottaen erinomaisuutta. Hyve merkitsi siis erinomaisuutta. Ehkä amerikkalaiset filosofiakahvilan järjestäjät halusivat palata vanhaan ideaan hyveestä ja onnellisuudesta. Kreikkalaiset nimittäin ajattelivat, että onnellisuus on hyveellisyyttä. Paluu Kreikkaan ja paluu vanhoihin ideoihin on mahdotonta ja ainakin epäilyttävää. Me voimme kuitenkin tehdä sanasta arete ja siihen liittyvästä ideasta näkökulman omaan maailmaamme. Me voimme – omista lähtökohdistamme, omassa todellisuudessamme – tehdä kysymyksen, mikä tekee elämästä erinomaista. Erinomainen ei ole meille sama kuin antiikin kreikkalaisille, mutta se voi alkaa merkitä toisenlaisia asioita kuin se yleensä merkitsee esimerkiksi amerikkalaisessa kielenkäytössä.

Meillä on syymme esittää kysymys, sillä moraalifilosofinen ajattelumme on johtanut meidät umpikujaan. Deontologinen velvollisuutta ajatteleva normatiivinen etiikka on nimittäin osoittautunut liian teoreettiseksi. Se johtaa mielettömiin pohdintoihin. Ajatellaan esimerkiksi, että valehteleminen on väärin aina ja kaikissa tilanteissa. Kant asetti itselleen ja lukijoilleen kysymyksen: Entä jos murhamies koputtaa ovellesi ja kysyy ystävääsi, joka piilottelee luonasi?

Paljon vakavampi syy kysyä kysymys erinomaisesta elämästä on se, ettei meillä enää ole moraalia emmekä tiedä, mitä ”hyvä” tai ”erinomainen” merkitsevät. Jos voimme vielä ajatella, että jokin hyve tekisi elämän erinomaiseksi, olisi ehkä kuunneltava amerikkalaista filosofia nimeltään Cornel West. Hän nimittäin ymmärtää rohkeuden olevan erityisen tärkeä hyve. Jos ei ole rohkeutta, ei ole rohkeutta rakastaa. Jos ei ole rohkeutta, ei pysty olemaan oikeudenmukainen.

Pystymmekö esittämään kysymyksen erinomaisuudesta, jos meillä ei ole riittävästi rohkeutta? Nykyisin ajatellaan ja halutaan enemmän turvallisuutta kuin erinomaisuutta. Sana ”erinomainen” on vaativa: se vaatii, ettemme eläisi keskinkertaisesti. Jotta voisimme esittää kysymyksen ja voisimme ottaa vaatimuksen tosissaan, tarvitsemme energiaa. Sitä eivät anna teoreetikot, varsinkaan velvollisuusmoraalia kaikille tarjoavat deontologit. Siksi Cornel Westkin uskoo enemmän muusikkoihin ja taiteilijoihin, bluesiin ja Shakespeareen.

Mikä tekee elämästä erinomaista? Mikä on hyvää? Millaisia hyveitä tarvitsisimme? Mistä löytäisi inspiraatiota? Kuka uskaltaa kysyä itseltään näitä kysymyksiä?