Pila, viimeinen hyve

 

Filosofiakahvila 24.1./25.1./26.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jossain vaiheessa huomaa epäonnistuneensa. Jos kuvittelee itsensä rohkeaksi, kohtaa tilanteen, jossa ei ole muuta kuin pelkuri. Jos haluaa olla lempeä, huomaa olevansa julma. Minultakin on mennyt usko omiin hyveisiini, siihen että kykenisin niihin. Yksi hyve on silti jäänyt ja uskon yhä kykeneväni siihen; se on pila, pilkka, iva, josta espanjalaiset käyttävät sanaa burla.

Miten kukaan voi sanoa pilkkaa hyveeksi? Hyve on toimivuutta. Sen voi ajatella olevan taipumus tai kyky, mutta sitä pitää käyttää, jotta se toimisi ja jotta voisi sanoa: “Hyve ei ole vain suussa, se on sydämessä.” Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä siitä, millaisia taipumuksia tai piirteitä voidaan pitää hyveinä. Kreikkalainen ei olisi pitänyt nöyryyttä hyveenä; hän piti hyveenä esimerkiksi rohkeutta.

On ollut myös erilaisia käsityksiä siitä, mikä tekee hyveen hyveeksi, miksi jokin piirre on toivottava. Hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa, että kreikkalainen ajatteli hyveen tekevän hyvää; hän ajatteli, että se tekee onnelliseksi tai hyveellisyys on jo onnellisuutta. Kristitty – hiukan yksinkertaistaen – ajatteli, että hyve on Jumalan tahto ja hyveellisyydestä saa palkinnon  tuonpuoleisessa.

Pila, iva ja nauru suhteellistavat. Jos joku päällikkö kiillottaa kuvaansa, tekee itsestään mahtavaa ja pelottavaa, pilkka rikkoo kuvan, näyttää kiilteen ja loiston alla olevan ihmisen. Suhteellistetulla kuvalla tai idealla ei ole enää samaa valtaa. Pilkka on siis vastarinnan muoto, mutta sillä on myös epistemologinen vaikutus. Kun pelko vähenee tai voitamme sen, voimme lähestyä asiaa, esinettä tai ihmistä ja tutkia, mikä se on.

Voiko pilkka sitten olla moraalinen hyve? Harvat kreikkalaiset olisivat sitä samastaneet onnellisuuteen (vaikka jotkut olivat Ateenassa alan mestareita). Harva kristitty uskoo, että pilkkaaja pääsee taivaaseen, ainakaan pilkan ansiosta. Kun ajattelemme moraalia, ajattelemme kieltoja ihan tottumuksen vuoksi. Kreikkalaiset “kielsivät” ylettömyyden, kristityt “kielsivät” laiskuuden. Moraalista hyvettä voisi kuitenkin katsoa toisesta näkökulmasta – myös kreikkalaiset ja kristityt tekivät niin: he puhuivat siitä, mikä on toivottavaa, haluttavaa, toimintaa. Kreikkalaiset halusivat rohkeutta, kristityt nöyryyttä.

Jos moraalisen toiminnan ytimessä on “hyvän tekeminen” suhteessa toisiin ja maailmaan, pilkka ei ensisilmäyksellä näytä hyvältä kanditaatilta hyveeksi.

Jos nauru mahdollistaa hierarkioiden rikkomisen, totutun näkemisen toisessa valossa, ja karnevaalissa toistaan eristetyt ihmiset saattoivat kohdata, pilkka ei näytä enää niin saatanalliselta. Toinen maailma, toinen olemisen tapa, tulee mahdolliseksi. Jos pilkkaa ei suostu näkemään moraalisena hyveenä, olen sitten moraaliton, koska se on viimeinen hyveeni.

Pascal sanoi: “Filosofien pilkkaaminen on filosofointia.” Tähän tehtävä lisäys. Filosofien pilkaaminen on välttämättä filosofointia, koska kunnon pilkka edellyttää, että se on (tässä tapauksessa) filosofinen kommentti. Diogenes kuuli, kun joku filosofi sanoi, ettei ole olemassa liikettä. Diogenes nousi ja käveli pois. Pascalin huomioon täytyy tehdä myös toinen lisähuomautus: Ehkä filosofointi on välttämättä filosofien pilkkaamista…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikesta huolimatta...

Paul Tillich

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.joulukuuta:

(Syyskauden viimeinen kerta)

 

Tuskin jaksamme uskoa, että hyveet tekevät onnelliseksi. Varsinkin kun ihmiset ovat keksineet sanoa hyveiksi monia asioita, jotka tekevät onnettomiksi tai lisäävät kärsimystä. Emme jaksa myöskään luottaa, että hyve voisi olla kaikkien hyve. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche kommentoi tätä todeten, että ainakin muotoilua pitäisi muuttaa: ”Sinun hyveesi on sinun terveytesi.”

Cornel West voi silti olla oikeassa, että kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Westin mukaan emme voi rakastaa, jos emme uskalla rakastaa. Ilman rohkeutta emme pysty oikeudenmukaisuuteen. Hyveet vaativat rohkeutta ja siksi rohkeus on Westin mukaan eräänlainen kardinaalihyve.

Toinen esimerkki ajattelijasta, jolle rohkeus oli tärkeä eettinen ja ontologinen käsite, varsinkin teoksessa The Courage to Be (Rohkeus olla olemassa), on tietenkin Paul Tillich.  Rohkeus ilmenee teoissa. Se on yksi hyveistä. Mutta se on myös oman itsen olemassaolon vahvistamista ja myöntämistä (self-affirmation). Rohkeus oli Tillichille mielenlujuutta, kykyä ja tahtoa ylittää pelko ja ahdistus. Epäilemättä siis jotain samanlaista kuin rohkeus (andreia) oli kreikkalaisille tai roomalaisille, esimerkiksi Musonius Rufukselle: se oli vastarintaa ulkoisten tapahtumien edessä, kykyä kestää ne ilman romahdusta.  

Tillichille ihminen on aina ja koko ajan ei-olemisen mahdollisuuden, kuoleman, edessä. Silti hän pystyy, ainakin aika ajoin, rohkeuteen olla olemassa, olla oma itsensä. Jos hän pystyy siihen, hän kykenee siihen kaikesta huolimatta. Enemmän kuin ontologisen rohkeuden yhteys uskoon (Tillich oli teologi) minua kiinnostaa tämä ilmaisu: kaikesta huolimatta.

Tässä onnellisuus – tai jokin mistä espanjalaiset käyttävät sanaa ánimo, henki ja energia, rohkeus – ei ole vain riippumaton ulkoisista asioista, kiinnittymätön siihen mitä meille tapahtuu: ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden pelottavuudesta ja ahdistavuudesta huolimatta voi säilyttää tämän hengen. Tillichin ilmaisu merkitsee, että ihminen voi ylittää itsensä ja kohota kohtaamansa uhkan yläpuolelle. Hän ei välttämättä voita eikä selviä, mutta hän jatkaa silti.

Aavistamme rohkeuden olevan vaikeaa. Emme jaksa pystyssäpäin. On helppo luovuttaa. Miten saavuttaa sellainen päätös tai päättäväisyys, hellittämättömyys, jota tarvitsemme? Millaista harjoitusta ja valmennusta tarvitsemme?

Minulla on uutinen. Ariston Khioslaisen tai Paul Tillichin lukeminen ei riitä. Parhaassa tapauksessa lukeminen inspiroi, vahvistaa meissä olevia hyviä taipumuksia. Se ei inspiroi ja vahvista meitä, jos emme anna sen tehdä sitä. Meidän täytyy tehdä sopimus kirjan tai ystävän kanssa siitä, että kirjan tai ystävän on lupa ja mahdollisuus haastaa ja kannustaa meitä. On myös opittava erottamaan miellyttävä kirja (tai puhe) hyödyllisestä.

Meidän on aktivoitava yhä uudelleen asenne, joka auttaa seisomaan jaloillaan kaikesta huolimatta. Ihminen voi rohkaista itseään. Hän voi valmentaa itseään vaikeaa tai pelottavaa tilannetta varten. Kyse ei ole velvollisuudesta, ainakaan universaalista. Se on henkilökohtainen valinta. Vaikka se on henkilökohtainen valinta, se ei merkitse, että sen tekee kokonaan yksin. Filosofit ovat eri vuosisadoilla esittäneet epäilyksensä siitä, voiko tyhmyydestä päästä yksin, omin avuin. Vaatii valppautta ja älyä huomata, että toiset auttajista ja vapauttajista ovat vääriä vapauttajia.

Andreia oli kestävyyttä, kykyä sietää ja kestää iskuja, vaikeita tilanteita, tapahtumia. Platon oli sielukas ja aristokraattinen, mutta hän neuvoo valmentamaan rohkeutta atletismin  (gymnazein, harjoitella) avulla. Myöhemmin stoalainen Musonius Rufus suosittelee pidättyvyyttä, esim. totuttautumista vähäiselle ruoalle jne. Voimme myös muistuttaa itseämme tärkeistä periaatteista, aktivoida itsessämme hedelmällisiä ajatuksia, jotka vahvistavat meitä. Voimme puhua itsellemme: ”Mitä meille tapahtuu? Mitä teen sen kanssa mitä meille tapahtuu?”  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pieni kysymys

Onko hyve muka mukautumista? 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wu-wei

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Laotse tai Laotzi (vanha mestari), ensimmäinen anarkisti, eli joidenkin tietojen mukaan kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, tosin monien nykyisten asiantuntijoiden mukaan myöhemmin, neljännellä vuosisadalla. Hän oli kiinalainen filosofi ja keskeinen hahmo taolaisuudessa, joka ei alunperin ollut uskonto, vaan pikemminkin filosofinen lähestymistapa. Laotseen uskotaan (tästä on erimielisyyksiä) kirjoittaneen teoksen nimeltä Daodejing (Tao te ching, Taon kirja, joka on suomennettu nimellä Salaisuuksien tie).

Kirjan yksi vaikeimpia ja tärkeimpiä sanoja on wu-wei. Se merkitsee kirjaimellisesti ei-toimintaa ja sana on käännetty usein teottomaksi toiminnaksi tai se ollaan purettu ja ilmaistu näin: wu-wei on toimintaa toimimattomuuden kautta. Monet selittäjät ja oppineet korostavat, että sana ollaan monesti ymmärretty väärin länsimaissa; se on samastettu passiivisuuteen. Heidän mukaansa se pikemminkin tarkoittaa vääränlaisen, liian väkivaltaisen, intentionaalisen toiminnan välttämistä, jotta asiat voivat kulkea omalla, luonnollisella ja spontaanilla tavallaan. Tätä selitystä tukee ainakin se, että kirjassa ilmaistaan näkemys, että olevainen koko ajan synnyttää ja toimii, toisin sanoen mikään ei jää tekemättä, vaikka ei pyrittäisi vaikuttamaan asioiden kulkuun.

On mielenkiintoista katsoa ja nähdä, miten termiä käytetään kirjassa ja miten se ilmaantuu uudelleen vaihtelevissa yhteyksissä, sillä näin paljastuu wu-wein moniulotteisuus ja sen moninainen vaikutus Laotseen ajatteluun. Vaikka Laotse usein nähdään, ihan perustellusti, mystikkona, hän oli selvästi poliittinen ajattelija, anarkisti. Kirjan ensimmäinen osa De (joka monissa käännöksissä on jälkimmäisenä), alkaa tekstillä, jossa puhutaan hyveistä varsin paradoksaalisella tavalla. Nykylukijalle helposti huomaamattomaksi jää yhteiskunnallinen kritiikki, erityisesti konfutselaisuuden, hierarkisuuden ja voimankäytön arvostelu. Jo tässä ensimmäisessä luvussa wu-wei ilmaantuu enemmän poliittisessa kuin kosmogonisessa (maailman tai olemisen syntyä ja alkuperää koskeva pohdinta) merkityksessä.

Seuraavassa luvussa termin poliittinen merkitys vain korostuu, sillä siinä puhutaan hallitsemisesta, hallitsemisen taidosta, hyvästä hallitsijasta. Hyvän hallitsijan ”pitää pysyä Taossa” ja tämä vaatii sitä, että harjoittaa wu-weitä. Tässä yhteydessä paljastuu myös sanan anarkistisuus: hyvä hallitsija hallitsee hallitsematta, puuttumatta. Vaikka voimme siis nähdä, että wu-wei liittyy hallitsemiseen, tietynlaiseen hallitsemisen tapaan, on selvää, että sillä ontologisempi (olevaista koskeva pohdinta) merkitys: se tulee esiin nimenomaan Taon (tie) käsitteen kautta. Wu-wei on enemmän kuin tavallinen poliittinen käsite, koska se kiinnittyy näkemykseen maailman järjestyksestä – osaamatta tässä nyt keksiä täsmällisempää ilmaisua.

Mikä on siis teottoman toiminnan ontologisempi, filosofisempi, merkitys? Kaikki tuntuu perustuvan ajatukseen jatkuvasta virtauksesta. Itse hyve (de) tuntuu samastuvan siihen mistä käytetään sanaa qi, joka voisi – jos ollaan epätarkkoja ja samalla varovaisia – merkitä voimaa, sisäistä voimaa. Hyveen kehittäminen, työskentely qiin jalostamiseksi, merkitsee ennen kaikkea sen virtauksen lisäämistä tai takaamista. Tämä virtaavuuden merkitys ja arvo tuntuu puolustavan filosofi ja sinologi Iñaki Preciado Idoetan näkemystä wu-weistä: Tao synnyttää asioita ilman ennakkosuunnitelmaa, ilman lopullista päämäärää. Käsitys Taosta ja wu-weistä kieltää kaikenlaiset teleologiset näkemykset olemisesta ja tulemisesta. Tämä voi olla vielä suurempi syy siihen, että wu-weitä on ollut niin vaikea käsittää länsimaissa – alun ja lopun, tarkoitusten ja päämäärien, metafysiikassa.

Laotse on inspiroinut kiinalaisessa kulttuurissa, erityisesti tietysti taolaisuuden kautta, mutta se on innoittanut myös muualla ajattelijoita, jotka nousevat vastustamaan auktoriteettaja. Minun kysymykseni on neljäosainen. 1)Jos käsittäisimme wu-wein periaatteen, tekisikö se meistä anarkistisempia? 2) Jos käsittäisimme ja sisäistäisimme wu-wein, pystyisimmekö irtaantumaan länsimaisesta metafysiikasta, esimerkiksi Hegelistä? 3) Jos olisi näin, tekisikö se meistä kapinallisempia? 4)Jos meistä tulisi tästä syystä kapinallisempia, mitä se kertoo meidän länsimaalaisesta ajattelusta, sen teleologisuuden seurauksista ja vaikutuksista?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 21.helmikuuta klo 13.30. Paikka Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, saunan terassi. Aihe: Uskonto ja politiikka tänään)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viekkaus

(James Joyce)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.

Aina puhutaan hyveistä, varsinkin filosofit puhuvat; he ovat vanhanaikaisia. Pitkään he olivat hiljaa, koska halusivat puhua vain sellaisista asioista, jotka oli mahdollista määritellä. Kunnes he huomasivat, etteivät he edes olleet tyytyväisiä määritelmiin eivätkä muistaneet edes mitä olivat tekemässä.

Hyveistä tai muista asioista puhuessaan filosofit kehittivät itselleen paheen: taipumuksen puhua siitä mikä on yleisesti hyväksyttyä, tavan ylistää ja puolustaa sitä minkä heidän kunnioittamansa ”intuitio” katsoi hyväksi. Todellisuudessa heidän intuitionsa oli usein vain isoäidin sisäistettyjä neuvoja, vuosisatojen kehittämä tottumus kehossa. Osaltaan tähän taipumukseen liittyi rakkaus korkeisiin sfääreihin, ylevän vetovoima.

Minä olen ovelampi. Sukellan menneisyyteen hämmentyäkseni, ollakseni eksyksissä vieraassa maisemassa. Homeroksen aikana arete, hyve, erinomaisuus, ei ollut sama kuin myöhemmin. Odysseuksen yksi tärkeitä hyveitä oli viekkaus. Kuka osaisi tai uskaltaisi ajatella enää, että se on hyve?

Homeroksen lukeminen opettaa, ettei hyve ollut moraalinen käsite. Hyve merkitsi osaamista, kyvykkyyttä, toimivuutta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, miten viekkaus saattoi olla hyve.

2.

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

3.

Vaikka hyve olisi moraaliton tai pikemminkin moraalin ulkopuolinen, se ei poissulje sitä, että se olisi eettinen. Moraali ja etiikka eroavat toisistaan monilla tavoin. Filosofiassa ne erotetaan perinteellisesti siten, että moraali merkitsee tapoja, tiettyjä normeja ja arvoja, ja etiikka puolestaan on filosofiaa, ajattelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin.

Antiikin maailmassa – ja vielä Spinozallekin – etiikka merkitsi ohjeita ja periaatteita, mutta kyse ei ollut minkään jumalan säädöksestä, vaan neuvoista, periaatteista, joiden oli tarkoitus taata onnellisuus. Tässäkin on nähtävissä, että etiikassa on kyse ajattelusta, vapauden ajatellusta käytöstä.

Viekkaus on epäilemättä merkki ajattelusta. Sen arvo ja merkitys etiikan sisällä voisi olla se, että huomio kiinnittyy strategiaan. Viekkaus on hyve, joka myöntää ja tunnustaa, että toimija toimii vaikeassa, monimutkaisessa ympäristössä, tilanteessa jossa pitää kehittää ja valmistaa erilaisia aseita.

Ehkä nyt ymmärrämme Ipagron kuninkaan, Vicente Núñezin, runon kokoelmassa Teselas para un mosaico:

Paetessani Sodomasta

iljettävässä junassa

kuiskasin Descartesille – joka tuli mukanani –

että paras metodeista

oli viekkauden pakkomielteenomainen käyttö.

(Vicente Núñez)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Oikeat ainekset, oikeat määrät

Aiheena Helsingissä 17.6.

Kohtuus, siinä hyve. Ei aina kaikkein houkuttelevin; se tarkoittaa nykyisin: vähän. Kun opetetaan tätä hyvettä, kohtaamme kompastuskiviä ja pahempaakin, vaaroja. Hyveiden opettajat ovat antamassa aina kaikille samaa mittaa. He eivät noin vaan ymmärrä, että se mikä on toiselle myrkkyä ei sitä ole toiselle – kohtuullinen määrää viiniä saattaa olla toiselle hyvä määrä, toiselle kohtalokas.

Kohtuullisuus – jos siinä on järkeä – pitäisi ehkä ymmärtää tarkemmin, täsmällisemmin kuin vain vähäiseksi, hillityksi, maltilliseksi. Pitäisi puhua määristä ja ne eivät ole kaikkien ainesten kanssa samat, ne eivät ole kaikille samat. Ehkä emme voi puhua niin yleisellä tasolla, joutuisimme puhumaan tapauksista, mutta etu on tässä: sana kohtuullinen ei ole enää niin epämääräinen, vaan se merkitsee ”oikean määrän” käyttämistä.

Novaliksella on yksi lause, jota olen aina rakastanut: ”Kaikesta pitää tulla ravintoa.” En ymmärrä sitä niin, ettei saisi olla kasvissyöjä tai ettei se olisi planeetalle parempi vaihtoehto. Ymmärrän tai pikemminkin koen, että se mitä tapahtuu, mikä minuun iskee, sisääni tulee, on tehtävä ravinnoksi. Siitä on tehtävä hedelmällistä, elämälle myönteistä, vaikka se olisikin myrkkyä. Olen rakastanut Novaliksen lausetta, koska se ilmaisee urhoollisen elämäntavan, viestii elämänmyönteisyydestä, jopa tietystä kauniista kohtuuttomuudesta.

Joitakin kokkeja – esim. Ferran Adriània saattaa filosofia inspiroida. Minulla on toisinpäin: ruoanlaitto opettaa filosofiaa. Ei ole mitään ehdottoman oikeita aineksia, ehdottoman oikeita määriä. Ainekset ja määrät määrää maku (on tietenkin otettava ainesten ja niiden määrien mahdollinen myrkytysvaikutus). Se ei tarkoita, ettei olisi lainalaisuuksia. Maistaminen edellyttää oppimista ja aina voi oppia uusia asioita, uusia yhdistelmiä tai oppia nauttimaan vieraalta tuntuvasta.

Tärkeää ei ole katsoa vain määriä, vaan myös sitä, mitä aineksia yhdistää. Vaikka kaikki voisi olla ravintoa, ne eivät voi olla sitä kaikkina yhdistelminä. Oikeiden ainesten, niiden yhdistelmien ja määrien hallitseminen, gastronomian taide, on siis samaa kuin elämän taide, jos se on pyrkimystä ”kohtuuteen”, oikeaan määrään.

Novaliksen ajatuksessa on jotain epäkristillistä: siinä niellään mitä tahansa, mikään ei ole pahaa sinänsä. Siinä mielessä se muistuttaa antiikin filosofien ajatuksia, joille nimenomaan oli kyse määrästä, oikeasta määrästä, ei siitä että harjoitettu nautinto olisi sinänsä paha. Kohtuullisuus oli tärkeää kreikkalaisille ja sillä oli täsmällinen merkitys.

Kreikkalaisten sanalle soproshyne (σωφροσύνη) ei ole tarkkaa vastinetta. Usein se käännetään kohtuullisuudeksi tai itsehillinnäksi. Latinan kielelle se käännettiin usein käyttäen sanaa continentia, joka viittaa nimenomaan itsehillintään. Roomalaisten vastaava sana oli sobrietas. Vanhastaan kreikkalaiset ajattelivat, että soproshyne on hybriksen vastakohta ja se taas merkitsi äärimmäisyyteen menemistä, liiallisia kuvitelmia itsestä ja esimerkiksi oman vallan väkivaltaista väärinkäyttöä.

Jokatapauksessa termin kääntäminen kohtuullisuudeksi tai itsehillinnäksi johtaa helposti väärinkäsitykseen, epämääräiseen kuvaan. Kreikkalaisten ”kohtuus” erinomaisuuden muotona ja ilmauksena oli hyvin täsmällinen ja konkreettinen, monella tavalla erilainen kuin myöhempi kohtuullisuus. Kreikkalaisilla oli termi, joka liittyi kiinteästi ”kohtuuteen”, enkrateia. Sen voi määritellä itsensä hallitsemiseksi. Sanoja käytettiin yhdessä, joskus jopa tarkoittaen niillä melkein samaa asiaa. Esimerkiksi Platon määrittelee termin sophrosyne käyttäen sanaa enkrateia: ”Kohtuus on tietynlaista järjestäytyneisyyttä ja hallintaa (kosmos kai enkrateia).” Hallinta kohdistuu tässä määritelmässä tiettyihin nautintoihin ja haluihin. Monissa yhteyksissä itsensä hallitseminen (enkrateia) on jotain, jonka ajatellaan olevan edellytys sille, että voi saavuttaa ”kohtuuden”.

Kohtuus oli siis hyve, mutta käytännössä se merkitsi itsensä hallitsemista ja sitä kautta vapautta – sitä ettei ole esimerkiksi jonkun himon, ruokahalun tai nautinnon orja. Olennaista ei ole siis mitä teet, vaan miten ja kuinka paljon. Jos ”oikea” määrä vaihtelee, on tapauskohtainen, emme voi sitä oppia kenenkään lääkärin tai kokin reseptistä, mistään kirjasta. On kokeiltava. Se mikä pätee ruoanlaittoon, pätee siis myös elämään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilo on kaikkien hyveiden äiti

(J.W.Goethe)

"Ilo on kaikkien hyveiden äiti”,  Johann Wolfgang Goethe kirjoitti. Tarkemmin sanottuna hän kirjoitti: ”Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä, ja ilo on kaikkien hyveiden äiti.” F.Nietzsche, joka ei välittänyt viinistä, siteerasi vain jälkiosaa, mutta siihen oli syvempi, filosofisempi syy kuin haluttomuus juoda. Lausahduksen jälkimmäinen osa vastaa Nietzschen omaa ajattelua ja on hyökkäävässä suhteessa pitkään, hartaaseen, outoon perinteeseen länsimaisessa ajattelussa.

Aikanaan ajateltiin, että hyve takaa onnellisuuden. Ateenalainen ajattelija ja vanhatestamentillinen Job ovat eri maailmoista, heidän hyveensä eivät olleet samat, mutta ajatusmaailmassa oli tiettyä, suhteellista vastaavuutta. Jobinkin maailmassa ajateltiin, että hurskas, kunnollinen, mies menestyy. Siksi – kun Job menettää kaiken (paitsi nalkuttavan vaimon), hän suuttuu, ja hänen ystävänsä epäilevät hänen tehneen jotain väärin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin; Jumala on vain lyönyt vetoa Saatanan kanssa.

Vaikka myöhemmät ihmiset eivät ole jaksaneet uskoa tähän ajatukseen hyveen ja onnellisuuden yhteydestä, se on kummitellut jossakin, kun on hyökätty hyvettä vastaan siksi, ettei se taannut onnellisuutta, tuonut onnea. Rohkeaa kidutettiin, kohtuullinenkin sairastui, nöyrä tapettiin, viisas joutui perikatoon. Vaikka ei olla uskottu tähän yhteyteen, ollaan nähty ja koettu, että on väärin hyveellisen onnettomuus ja tuska. Tällaisessa hyökkäyksessä on kahdenlaista keskinkertaisuutta: 1)Siinä vihataan elämää. 2)Siinä on kurja käsitys onnellisuudesta; se ymmärretään joidenkin hyvien asioiden tapahtumiseksi meille.

Itse olen puhunut aiheesta, käynyt keskustelua menneisyyden varjojen, ajattelumme perinteen kanssa ja kirjoittanut:

”Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite.”

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/03/todellisesta-ongelmasta-vapaudesta-ja.html

Goethen ja Nietzschen ajatus ilosta hyveiden äitinä on mielenkiintoisessa suhteessa tähän perinteeseen: se kääntää asioita ylösalaisin. Hyve ei johda onneen, ilo johtaa hyveeseen. Heidän takanaan seisoi filosofien prinssi Spinoza, jolle ilo oli onnellisuutta, ja onnellisuus hyvettä.

Goethen lause ei silti ole polemiikkia, sotaa; se on lausuttu onnellisessa viininjuonnin yhteydessä, kevyesti ja hyväntuulisesti. Voi kysyä silti vakavasti – ja mehän olemme vakavia hetkittäin – voiko lauseen ottaa tosissaan?

Jotkut havainnot ja kokemukset maailmasta saattavat tukea Goethen väitettä. On nähtävissä, että tietynlainen ilo parantaa meitä, tekee mahdolliseksi anteliaisuuden, hyväntahtoisuuden, auttamisen. Näemme myös, miten kärsimys ja kärsimyksen myötä lisääntyvä pelko tekee meistä sulkeutuvia, nuivia, väkivaltaisia, jopa sotaisia.

Jos väite olisikin totta, voi silti olla, että kärsimys jalostaa. Tämäntapainen ajatus on löydettävissä Nietzscheltäkin, ehkä jopa Goethelta. Nietzsche ei silti koskaan ajatellut, että kaikki kärsimys on hyvästä, että kaikki kärsimys jalostaa kaikkia. Kärsimyksestä huolimatta ja sen edessä täytyy olla hyväntuulinen, säilyttää hyväntuulisuutensa; sitä oli suuruus Nietzschelle.

Yksi syy Nietzschen merkittävyyteen oli tämä: hän näki hyveen eri tavalla, ei universaalina, vaan yksilöllisenä. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche totesi, että lause olisi hyväksyttävissä, jos se muotoiltaisiin toisin: ”Sinun hyveesi on sinun sielusi terveyttä.” Tässä oli mukana vielä se syvä lääkäri-filosofin kysymys terveydestä ja ymmärrys siitä, ettei terveyttä sinänsä ole olemassa...

Jos ilo olisi hyveiden äiti ja leikittäisiin hetken ajan, että tahdomme olla eettisiä, tulla hyviksi, paremmiksi, on kysyttävä: ”Miten tulla iloiseksi?” Ja Nietzsche sanoisi ihan varmasti: ”Ei ole tietä, on sinun tiesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lyhyt tauko

(Johannes Moreelse: Demokritus)

Filosofiakahvila on tauolla pääsiäisiviikolla. Istunnot jatkuvat Fuengirolassa 7.huhtikuuta ja Torre del Marissa 8.huhtikuuta.

”Ilo on kaikkien hyveiden äiti.” – Johann Wolfgang Goethe

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

(Jeremy Bentham)

Filosofeilla on ollut teoretisoimisen vimma; he ovat halunneet esimerkiksi määritellä, mikä tekee teosta moraalisesti hyvän. Toiset ovat edustaneet ns. seurausetiikan kantaa: teon tekee hyväksi se mitkä ovat seuraukset, miten paljon se tuottaa hyvää. Ulilitaristit, esim. John Stuart Mill ja Jeremy Bentham ovat esimerkkeä tästä. He kysyvät, miten paljon onnellisuutta tai hyötyä tai hyvinvointia joku teko tuottaa. Päinvastainen etiikka, velvollisuusetiikka, esimerkiksi Kantin, väittää tekoa moraalisesti hyväksi, vaikka seuraukset olisivat ikävät. Olennaista on, että toimija on seurannut sääntöä, tehnyt velvollisuutensa.

Seurausetiikassa tärkeää on tulos, seuraukset. Siksi voidaan sanoa: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Ankarin ja satuttavin arvostelu kohdistuu nimenomaan tähän muotoiluun. Kantin moraalinen toimija ei valehtele koskaan, ei myöskään silloin, kun hän piilottelee murhaajan etsimää miestä ja avaa oven murhaajalle. No comments.  Toisaalta jopa Kantin etiikkaan pätee tietyllä tavalla tämä sama lause: tarkoitus pyhittää keinot. Hän nimittäin ajattelee, että hyvää on hyvä tahto (joka ei tarkalleen ottaen samaa kuin hyväsydämisyys): se on suunnilleen sama kuin ”hyvä ihminen”. Hyvä tahto merkitsee, että ihmisellä on hyvä, moraalinen intentio, tarkoitus tai pyrkimys.  

Ulitaristi saattaa tehdä muutaman murhan tai valehdella vähän saadakseen aikaan yleisen hyvinvoinnin, esimerkiksi terroristi räjäyttää ihmisiä synnyttääkseen paremman yhteiskunnan. Hyvään pyrkivällä ihmisellä on hyvät motiivit, hän on jo valmiiksi hyvä ihminen ja on hyvä ihminen, vaikka joku räjähtäisi ilmaan hänen tekojensa seurauksena, sillä hän tarkoitti hyvää.

Moraaliset teoriat – olivat ne melkein mitä tahansa – ovat hahmottavat teon postuloiden, olettaen, erilaisia asioita teon luonteesta. Oletetaan, että teon takana on joku toimija, agentti, subjekti – se piilee siellä takana jo valmiina ja sillä voi olla esim.hyvä tahto. Kuitenkin voisi sanoa, että subjekti konstituoituu teon myötä, ja hyvä tahto on seuraus. Kun ihminen tekee tietyllä tavalla, hänestä tulee tietynlainen ihminen, ja hyväntahtoisuus on seurausta siitä, että jotkut teot ruokkivat onnellista hyväntahtoisuutta ihmisessä.

Oletetaan myös, että teosta voi erottaa, eritellä, jotain sellaista kuin päämäärän ja toisaalta keinot, välineet, millä siihen pyritään. Yleensä päämäärä on kuitenkin vain välietappi ja siksi täytyy postuloida myös lopullinen päämäärä. Se taas vaikuttaa usein fiktiolta, joka on luotu oikeuttamaan, perustelemaan aikaisemmin käytetyt keinot. Päämäärä – esimerkiksi onnellisuus – on todellisuudessa jotain niin hämärää, ettei se voi perustella käytettyjä keinoja. Tai perustelut, selitykset, syntyvät jälkeenpäin: ”Minä olen nyt onnellinen, se on siksi että ryhdyin tekemään hyväntekeväisyyttä”, joku sanoo. Todellisuudessa ihminen saattoi olla onnellinen jo ennen sitä ja hänen ”motiivinsa” saattoi olla maineen hankkiminen.

Mikä siis lääkkeeksi seurauseetikkojen ja velvollisuuseetikkojen tai muiden ikuisiin kiistoihin? Lääkkeeni on tämä: olla osallistumatta kiistaan ja asettaa kysymys toisin. Olen todennut aikaisemminkin, että moderni hyve-etiikka on yritys päästä moraalifilosofioiden teoreettisuudesta. Siinä ei kiinnitetä huomiota tekoon sinänsä – ainakaan teko ei ole samalla tavalla hahmoteltu; sen rakenne, arkkitehtuuri ei ole sama. Hyve-etiikka kiinnittää huomiota siihen, millainen on toimijan luonne, hänen ethos. Hyveellinen luonne on samanaikaisesti päämäärä että keino. Sen ei oleteta olevan valmiina, piilemässä teon takana; se syntyy teoista.

Moderni hyve-etiikkakin voi langeta teoreettisuuteen, ja hyve-eetikot ovat käynnistäneet omia keskinäisiä kiistojaan. Oma huomautukseni teoreettisuuden vähentämiseksi on seuraavanlainen: Hyve, arete, erinomaisuus, on kyky; se on toimivuutta, tehokkuutta, ravitsevuutta ja sitä pitää valmentaa. Tärkeä kysymys, jonka voimme esittää on tämä: Miten valmentaa omaa hyvettään?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyveiden talo

 (Arete)

 (Kaikesta pitää tulla ravintoa – Novalis)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Jokaisella on oma hyveiden talonsa, ja jokainen talo on erilainen. Hyveen voi ajatella olevan kyky, joka ainakin osaltaan vaikuttaa siihen, että elämä on elämisen arvoista, onnellista, kukoistavaa. Eri ihmisille eri asiat tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja siksi jokaisella on oma hyveiden talonsa.

Kreikkalaisten hyveestä käyttämä sana arete merkitsi erinomaisuutta. Hyve ei ole vain piirre, vaan se erinomaiseksi tekevä piirre. Kun joku suorittaa tehtävänsä erinomaisesti, hän on hyveellinen. Hyve on toimivuutta; se on  hedelmällisyyttä. Kreikkalaisten ja muinaisten kiinalaisten ajattelua ei ehkä voi pitää yhteismitallisina, mutta Lao Tse, joka käytti hyveestä sanaa de, toteaa: ”De ravitsee.” Tässä on nähtävä jonkinlaista vastaavuutta; hyve on hedelmällisyyttä, ravitsevuutta.

Kaikkien pitää rakentaa oma talonsa jo pelkästään siksi, että asuttaa eri paikkaa maailmassa, toimii eri olosuhteissa, eri tehtävissä. Mutta myös siksi, ettei kaikkia ravitse sama asia.

Millaisia esimerkkejä voisimme ottaa joitakin ihmisiä ravitsevista kyvyistä, taipumuksista, niin sanotuista hyveistä? Ne eivät välttämättä ole niitä asioita, piirteitä ja asenteita, joita hyveiden saarnaajat ovat mainostaneet. Ketä ravitsee siveys? Ketä ravitsee nöyryys? Ketä ravitsee tottelevaisuus? Tekevätkö nämä hyveet onnellisiksi? Jos tekevät, niin tiedä vaikka ne olisivat hyveitä.

Onko olemassa hyveiden hyvettä, sellaista hyvettä joka mahdollistaa muut, on kaikkien mahdollisten hyveiden perusta? Olen joskus todistellut niin kuin Cornel West, että rohkeus on perusta; ilman rohkeutta muutkaan hyveet eivät voi kehittyä, elää, toteutua. Ei voi esimerkiksi rakastaa, jos ei uskalla. Ei voi olla totuudellinen, jos ei rohkene. Ajatus hyveestä ravitsevuutena luo kysymykseen lisävalaistusta. Voisi kysyä, onko olemassa sellaista asennetta tai kykyä, joka auttaisi tekemään kaikesta ravintoa – kaikesta mikä meille tapahtuu, kaikista meihin vaikuttavista voimista, jopa meitä vahingoittavista, myös myrkystä?

Olisiko se uteliaisuus? Ei ehkä uteliaisuus, joka panee kurkistamaan ikkunasta tai aveimenreiästä, vaan seikkailumieli, valmius mennä tuntemattomille vesille, toiseen maisemaan tietämättä mihin se johtaa. Tietty avoimuus, ihmettely. Joku sellainen uteliaisuus, josta Foucault puhui ja jonka hän sanoi vapauttavan itsestään, mahdollistavan etääntymisen itsestä, tulemisen toiseksi – uteliaisuus, joka mahdollistaa sen että voi ajatella toisin (autrement).

Ehkä tänä päivänä tai huomenna tarvitsemillani hyveellä ei ole vielä nimeä. Tai sitten se on jotain kiinalaista – enemmänkin virtaavuus kuin aina samanlainen, jäykistynyt piirre, joka esiintyy voimana ja panee esiintymään vakavana. ”Kaikesta pitää tulla ravintoa”, kirjoitti Novalis. Jo tämän lauseen sanominen auttaa eteenpäin; se kannustaa ottamaan meille tapahtuvat asiat vastaan, tekemään niistä itsellemme ravintoa. Hyveiden hyve, kyky tehdä ravinnoksi, löytää lähteensä vain elämisestä – siitä että vastaanottaa ja hankkii kokemuksia. Niin kuin eräs sanoi loppusuoralla: ”Tärkeää on elää niin, ettei jätä mitään lautaselle.”  

Miten siis pitää tehdä hyveiden talo? Se täytyy tehdä itse. Apua voi pyytää, sitä voi vastaanottaa, mutta arkkitehtuurin suunnittelee itse ja materiaalina käyttää sitä mikä on käsillä...