Jobin kirja

 

William Blake: Jobin kirjan kuvitusta

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vanhasta Testamentista löytyvän Jobin kirjan kirjoittajaa ei tunneta. Myöskään sen kirjoittamisajankohtaa ei tiedetä. On arvioitu, että se on kirjoitettu jopa 500 eaa, mutta toisten arvioiden mukaan se ei ole näin vanha. Kirjassa on outoa primitiivisyyttä, mistä voisi päätellä, että teksti on vanha.

Tarina on tuttu. Jumala koettelee Jobia. Hän menettää omaisuutensa, lapsensa ja lopulta terveytensä. Silloin Job kiroaa. Hän nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Job vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. 

Minua kiinnostaa puheen (ja vaikenemisen) ongelma. Se minua on aina kiinnostanut Jobin kirjassa. Minä en pohdi Jobin kärsivällisyyttä tai kärsimättömyyttä, vaan hänen vaikenemistaan, hänen puhumistaan. Jobin kirja on komedia, joka dramatisoi eteemme puheiden ja vastausten, kysymysten ja hiljaisuuksien näyttämön.

Job on hiljaa, vaikka hänen vaimonsa pyytää häntä kiroamaan Jumalan. Hän on hiljaa niin kauan, kun uskoo mihin on aina uskonut: Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Lopulta hän avaa suunsa, ei huuda kirousta; hän huutaa kysymyksen taivaaseen, ja taivas on hiljaa. Jumala on hiljaa, mutta Jobin “ystävät” puhuvat sitäkin enemmän; he ovat varmoja, että Job on syyllinen, sillä heidän perintönsä on usko ”oikeudenmukaiseen Jumalaan”, joka rankaisee kärsimyksellä vain vääryyttä tehneitä.

Myös Job puhuu, mutta ystävät eivät kuuntele. Lopulta puhuu myös ystävistä nuorin, joka nuoruutensa takia on vaiennut, mutta joutuu lopulta avaamaan suunsa, puhumaan vaikka hänen asemansa ei ole samanlainen. Tämän sekä Jobia että hänen ystäviään arvostelevan puheen jälkeen puhuu Jumala.

Jumala ei vastaa Jobin kysymykseen, vaan alkaa esittelemään erilaisia eläimiä, omia ihmeellisiä luomuksiaan. Job vaikenee lopulta, kumartaa syvään ja lakkaa esittämästä kysymyksiään. Tämä suututti hirvittävästi Jungia, joka ihmetteli Jumalan vastauksen tolkuttomuutta ja epäloogisuutta. Eläimet ovat vastaus; ne ovat kuin zenbuddhalaisen munkin kepinisku päähän. Ehkä lopulta Jumalan vastaus on ainoa mahdollinen, koska Jobin kysymys on väärä.

Tärkeä kohta kirjan lopussa on se, missä Jobin puheet ja kysymykset lakkaavat. Hän sanoo: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni…” Vaikka tämä kohta on paljon siteerattu, niin se on huonosti kuultu. Job on vain kuullut Jumalasta; hän on perinyt perimätiedon, perinyt uskon, ei todella omakohtaisesti kokenut. Omakohtaisen, eletyn kokemuksen myötä vanhat uskomukset ja kriisin myötä syntyneet kysymykset katoavat: ne olivat väärää uskoa ja vääriä kysymyksiä. Nyt hän on valmis sanomaan: “… minä kysyn, opeta sinä minua.”

Jobin kirja on mielenkiintoinen. Ei vain siksi, että voimme sen avulla sukeltaa ajattelumme historiaan (kirjassa on läsnä muun muassa  myöhemmin länsimaisessa ajattelussa niin tärkeä teodikean ongelma); kirja on mielenkiintoinen myös siksi, että Job on eräänlainen hebrealainen parrhesian harjoittaja (kreikkalaiset käyttivät sanaa parrhesia totuuden puhumisesta, vapaasta puhumisesta). Job saa opetuksen. Ei voi puhua muusta kuin siitä, mistä on kokemusta – minkä on omin silmin nähnyt. Mielenkiintoista on se, että kokemuksen myötä Job vaikenee, ei voi enää puhua…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Missä meitä kuunnellaan?

 

Rasputin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Job puhuu ja valittaa, mutta ei tule kuulluksi. Grigori Jefimovitš Rasputin vastustaa sotaa. Häntä ei kuunnella, Venäjä lähtee sotaan. Voiko tulla kuulluksi, jos nimi on Rasputin?

Voimme saarnata sata vuotta ja voimme esittää, että on hyvä pitää korvat auki ja sydän avoimena. Kuunteleminen ei siitä lisäänny. Epäilemättä kuuntelemista voi harjoitella, mutta on syytä tehdä kaksi muutakin asiaa kuuntelemisen lisäämiseksi. Toinen on analysointi. On analysoitava, ketä kuunnellaan ja ollaan valmiita kuuntelemaan kulloisessakin tilanteessa. Toiseksi meidän olisi luotava olosuhteita sille, että myös ne, joiden puhetta ei haluta kuunnella, voisivat tulla kuulluiksi.

Jobia ei kuunnella, koska hänen sanansa sotivat vallitsevaa kulttuuria ja hallitsevia käsityksiä vastaan. Jos Job kärsii, hänen on täytynyt tehdä syntiä. Rasputinia ei kuunnella, koska hän on siperialainen musikka. Vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan sana oli painava. Rasputin piti tappaa, koska hän oli rikkomassa järjestystä, jossa vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan puhe oli huomionarvoista.

Toistuva surkuttelun aihe on, ettei pientä tai tavallista ihmistä kuunnella. Suhteellisen pientä ja tavallista ihmistä kuunneltiin jopa salaa DDR:ssä. Jos meitä kuunnellaan kotona, se ei merkitse, että kaikki on hyvin. Kun Job, Rasputin, vähemmistö tai hylkiö haluaa tuulla kuulluksi, emme tarkoita mitä tahansa kuuntelemista. Tahdomme, että kysymys, valitus tai totuus keskeyttää käynnissä olevan puheen ja murtaa vallitsevien käsitysten vartiomuurin. Kun Marlon Brando lähetti Sacheen Littlefeatherin noutamaan Oscarinsa vuonna 1973, aktivisti oli oikeassa osoitteessa. Protesti oli (osittain) suunnattu Hollywoodia vastaan. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet otolliset. Häntä piti suojella, ettei häntä olisi lynkattu.

Käytännöllinen ja taktinen kysymys olosuhteiden luomisesta on vaikea. Voinko sanoa sen mikä minun täytyy sanoa? Missä voin sanoa sen? Missä meitä kuunnellaan? Välillä sanoille järjestetään näyttämöitä, jolle astuvat ihmiset uskovat tulevansa kuulluiksi, vaikka niiden tehtävä on toinen. Joskus ihmiset pistetään puhumaan. Heitä halutaan kuunnella.  Heidän annetaan puhua ja kaikki on järjestetty niin, että heitä kuultaisiin. Mutta vaikutukset ovat toiset.  Puhe neutralisoituu tai muuttuu merkiksi erehdyksestä, väärästä asenteesta, mielenterveydellisestä ongelmasta.

Hiljaisuus, aktiivinen korvien heristely, huomion kiinnittäminen ovat välttämättömiä. Olen aikaisemmin viitannut Cristina Campon tekstiin Attenzione e poesia, jossa runous on huomiota, huomion omistamista, todellisuuden eri tasojen lukemista. Campon kuvaama ja kehittämä huomio, attenzione, on vaativa asenne. Siinä ajatus on tyhjä ja alaston. Se avautuu kohteen alastomalle totuudelle. Samalla kun pyrimme kultivoimaan hiljaisuutta ja huomiokykyämme itsessämme, meidän on syytä etsiä keinoja parantaa niiden asemaa maailmassa.

Ensimmäinen askel on rikkoa vallitsevat skeemat ja kyseenalaistaa kategoriat, jotka aktivoituvat heti, kun joku puhuu. Ei saa olla itsestään selvää, ettei alaikäinen voi puhua asiaa. Toinen askel on vielä sotaisampi. On valloitettava näyttämöt tai tehtävä uusia näyttämöitä, joissa uudet kysymykset ovat mahdollisia. Tuota valloitustyötä ei tehdä yhdellä kertaa. Sekä naisten asemaa että ympäristöä ja ekologiaa koskevat kysymykset etsivät teitä, väyliä ja huomiota kymmenien vuosien ajan, etsivät yhä.

Missä meitä kuunnellaan? Jos pitäisi kritisoida mediaa, sen kritiikin pitäisi tapahtua mediassa. Paikka näyttää epätodennäköiseltä. Meitä pitäisi kuunnella, koska olemme kansalaisia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska me olemme enemmän kuluttajia. Itselle on tehtävä selväksi, etteivät oikeudet merkitse mitään, jos niitä ei käytä. Olisi näytettävä, että maailma on epäoikeudenmukainen, kun se mitätöi joidenkin puhujien sanat...

 

Cristina Campo

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilo on kaikkien hyveiden äiti

(J.W.Goethe)

"Ilo on kaikkien hyveiden äiti”,  Johann Wolfgang Goethe kirjoitti. Tarkemmin sanottuna hän kirjoitti: ”Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä, ja ilo on kaikkien hyveiden äiti.” F.Nietzsche, joka ei välittänyt viinistä, siteerasi vain jälkiosaa, mutta siihen oli syvempi, filosofisempi syy kuin haluttomuus juoda. Lausahduksen jälkimmäinen osa vastaa Nietzschen omaa ajattelua ja on hyökkäävässä suhteessa pitkään, hartaaseen, outoon perinteeseen länsimaisessa ajattelussa.

Aikanaan ajateltiin, että hyve takaa onnellisuuden. Ateenalainen ajattelija ja vanhatestamentillinen Job ovat eri maailmoista, heidän hyveensä eivät olleet samat, mutta ajatusmaailmassa oli tiettyä, suhteellista vastaavuutta. Jobinkin maailmassa ajateltiin, että hurskas, kunnollinen, mies menestyy. Siksi – kun Job menettää kaiken (paitsi nalkuttavan vaimon), hän suuttuu, ja hänen ystävänsä epäilevät hänen tehneen jotain väärin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin; Jumala on vain lyönyt vetoa Saatanan kanssa.

Vaikka myöhemmät ihmiset eivät ole jaksaneet uskoa tähän ajatukseen hyveen ja onnellisuuden yhteydestä, se on kummitellut jossakin, kun on hyökätty hyvettä vastaan siksi, ettei se taannut onnellisuutta, tuonut onnea. Rohkeaa kidutettiin, kohtuullinenkin sairastui, nöyrä tapettiin, viisas joutui perikatoon. Vaikka ei olla uskottu tähän yhteyteen, ollaan nähty ja koettu, että on väärin hyveellisen onnettomuus ja tuska. Tällaisessa hyökkäyksessä on kahdenlaista keskinkertaisuutta: 1)Siinä vihataan elämää. 2)Siinä on kurja käsitys onnellisuudesta; se ymmärretään joidenkin hyvien asioiden tapahtumiseksi meille.

Itse olen puhunut aiheesta, käynyt keskustelua menneisyyden varjojen, ajattelumme perinteen kanssa ja kirjoittanut:

”Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite.”

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/03/todellisesta-ongelmasta-vapaudesta-ja.html

Goethen ja Nietzschen ajatus ilosta hyveiden äitinä on mielenkiintoisessa suhteessa tähän perinteeseen: se kääntää asioita ylösalaisin. Hyve ei johda onneen, ilo johtaa hyveeseen. Heidän takanaan seisoi filosofien prinssi Spinoza, jolle ilo oli onnellisuutta, ja onnellisuus hyvettä.

Goethen lause ei silti ole polemiikkia, sotaa; se on lausuttu onnellisessa viininjuonnin yhteydessä, kevyesti ja hyväntuulisesti. Voi kysyä silti vakavasti – ja mehän olemme vakavia hetkittäin – voiko lauseen ottaa tosissaan?

Jotkut havainnot ja kokemukset maailmasta saattavat tukea Goethen väitettä. On nähtävissä, että tietynlainen ilo parantaa meitä, tekee mahdolliseksi anteliaisuuden, hyväntahtoisuuden, auttamisen. Näemme myös, miten kärsimys ja kärsimyksen myötä lisääntyvä pelko tekee meistä sulkeutuvia, nuivia, väkivaltaisia, jopa sotaisia.

Jos väite olisikin totta, voi silti olla, että kärsimys jalostaa. Tämäntapainen ajatus on löydettävissä Nietzscheltäkin, ehkä jopa Goethelta. Nietzsche ei silti koskaan ajatellut, että kaikki kärsimys on hyvästä, että kaikki kärsimys jalostaa kaikkia. Kärsimyksestä huolimatta ja sen edessä täytyy olla hyväntuulinen, säilyttää hyväntuulisuutensa; sitä oli suuruus Nietzschelle.

Yksi syy Nietzschen merkittävyyteen oli tämä: hän näki hyveen eri tavalla, ei universaalina, vaan yksilöllisenä. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche totesi, että lause olisi hyväksyttävissä, jos se muotoiltaisiin toisin: ”Sinun hyveesi on sinun sielusi terveyttä.” Tässä oli mukana vielä se syvä lääkäri-filosofin kysymys terveydestä ja ymmärrys siitä, ettei terveyttä sinänsä ole olemassa...

Jos ilo olisi hyveiden äiti ja leikittäisiin hetken ajan, että tahdomme olla eettisiä, tulla hyviksi, paremmiksi, on kysyttävä: ”Miten tulla iloiseksi?” Ja Nietzsche sanoisi ihan varmasti: ”Ei ole tietä, on sinun tiesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

II Johdanto puheen ongelmaan: Job

Minua kiinnostaa puheen (ja vaikenemisen) ongelma. Se minua on aina kiinnostanut Jobin kirjassa. Minä en pohdi Jobin kärsivällisyyttä tai kärsimättömyyttä, vaan hänen vaikenemistaan, hänen puhumistaan. Jobin kirja on komedia, joka dramatisoi eteemme puheiden ja vastausten, kysymysten ja hiljaisuuksien näyttämön.

Job on hiljaa, vaikka hänen vaimonsa pyytää häntä kiroamaan Jumalan. Hän on hiljaa niin kauan, kun uskoo mihin on aina uskonut: Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Lopulta hän avaa suunsa, ei huuda kirousta; hän huutaa kysymyksen taivaaseen, ja taivas on hiljaa. Jumala on hiljaa, mutta Jobin “ystävät” puhuvat sitäkin enemmän; he ovat varmoja, että Job on syyllinen, sillä heidän perintönsä on usko ”oikeudenmukaiseen Jumalaan”, joka rankaisee kärsimyksellä vain vääryyttä tehneitä.

Myös Job puhuu, mutta ystävät eivät kuuntele. Lopulta puhuu myös ystävistä nuorin, joka nuoruutensa takia on vaiennut, mutta joutuu lopulta avaamaan suunsa, puhumaan vaikka hänen asemansa ei ole samanlainen. Tämän sekä Jobia että hänen ystäviään arvostelevan puheen jälkeen puhuu Jumala.

Jumala ei vastaa Jobin kysymykseen, vaan alkaa esittelemään erilaisia eläimiä, omia ihmeellisiä luomuksiaan. Job vaikenee lopulta, kumartaa syvään ja lakkaa esittämästä kysymyksiään. Tämä suututti hirvittävästi Jungia, joka ihmetteli Jumalan vastauksen tolkuttomuutta ja epäloogisuutta. Eläimet ovat vastaus; ne ovat kuin zenbuddhalaisen munkin kepinisku päähän. Ehkä lopulta Jumalan vastaus on ainoa mahdollinen, koska Jobin kysymys on väärä.

Tärkeä kohta kirjan lopussa on se, missä Jobin puheet ja kysymykset lakkaavat. Hän sanoo: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni…” Vaikka tämä kohta on paljon siteerattu, niin se on huonosti kuultu. Job on vain kuullut Jumalasta; hän on perinyt perimätiedon, perinyt uskon, ei todella omakohtaisesti kokenut. Omakohtaisen, eletyn kokemuksen myötä vanhat uskomukset ja kriisin myötä syntyneet kysymykset katoavat: ne olivat väärää uskoa ja vääriä kysymyksiä. Nyt hän on valmis sanomaan: “… minä kysyn, opeta sinä minua.”

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.