Suut auki...

 

Lenny Bruce

Filosofiakahvila 25.3./26.3./27.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tietenkin tyrannit ovat tukkineet suita. Vallanpitäjät ovat myös pistäneet puhumaan. Eivät vain kiduttajat, myös papit ja tuomarit. Olen puhunut tunnustuksista, jotka sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja monesti myös tekevät riippuvaiseksi siitä, kenelle tunnustetaan. Joskus ruokitaan puheliaisuutta, koska puhe hämmentää niin kuin propaganda. Joskus halutaan puhetta, koska puheet estävät katsomasta ja näkemästä.

Vaikka meitä ympäröivät tilanteet ovat tällä tavalla epäilyttäviä ja voimme epäillä, vapauttaako puhe, emme silti voi aina vaieta. Jotkut tuntevat velvollisuudekseen sanoa jotain. Jopa jotkut filosofit (niin kuin Sokrates). Velvollisuus pistää heidät puhumaan, vaikka se olisi vaarallista. On olemassa ihmisiä, jotka eivät vain puolusta sanavapautta ja käytä sitä miten sattuu. On ollut ihmisiä, jotka puhuvat vapaasti ja kriittisesti, vaikkei sitä sallittaisi: Bernard Russell, Lenny Bruce, Jan Patočka…

Mistä tämä velvollisuus tulee? Miten voimme sen selittää? Voisimme yrittää olla sillä tavalla epäileväisiä ja pahapäisiä, että yrittäisimme keksiä jonkin likaisen syyn, pohjimmaisen itsekkyyden, vihan isää kohtaan. En kuitenkaan ole varma, mitä voittaisimme. Jos yritämme olla tieteellisiä ja objektiivisia, huomaamme nopeasti, että joudumme heikoille jäille ihan pelkästään siksi, että joudumme hyvin vanhaan aikaan. Olemme dokumenttipulassa.

Tyydyn tästä syystä selittämään velvollisuuden vapaudella. Vaikka jollekin on sanottu, että hänen pitäisi olla hiljaa, vaikka kaikki muut olisivat hiljaa ja itsesuojelusvaisto neuvoisi olemaan hiljaa, ihminen voi avata suunsa, sanoa sanottavansa. Jossakin tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoilla, toisin sanoen sama ärsyke herättää erilaisia toimintoja. Voimme yksinkertaisesti sanoa, että ihmiset ovat erilaisia. Voimme myös epäillä, ettei ihmisen toiminta ole täydellisesti determinoitua. Ihmisen vapaus tekee hänestä selittämättömän, jopa mainosmiehet tietävät tämän.

Olimme tyytyväisiä tai emme tähän vapaushypoteesiin, voimme yrittää myös oikeuttaa sen, että jotkut kulkevat suut auki elämän läpi, vaikka he eivät metsästä kärpäsiä eikä kukaan ole heitä pyytänyt puhumaan. Tarvitsemme tietoa, tarvitsemme ajattelua. Eri insituutiot jähmettyvät, jos niitä ei ajatella. Niiden sisällä alkaa voittaa itsetyytäväisyys. Mukautumisesta tulee hyve. On hyvä, että joku ravistelee ihmisiä hereille. On hyvä, jos joku katsoo maailmaa kriittisesti.

Jos katsomme enemmän oikeutusta kuin selitystä, joudumme katsomaan arvoja. Niiden tutkiminen on vaikeaa. Meistä tulee ehkä liian filosofisia, kun yritämme tehdä sitä. Alamme pohtia esimerkiksi, onko absoluuttisia arvoja vai ei. Koska uskomme omien arvojemme olevan parhaita, meissä käynnistyy tuomari. Monet, jotka kulkevat suut auki, tekevät niin saarnatakseen tai tuomitakseen.

Jos ajattelemme, että arvo on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, meillä voisi olla työkalu, käsite, josta ei ole pakko tehdä tuomarin nuijaa tai miekkaa. Voisimme katsoa, miten elämme. Nykypäivän maailmassa siihen voi olla jopa enemmän syitä kuin joinakin toisina aikoina. Niin kuin Jan Patočkaa sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanojen vanki

Lenny Bruce pidätetään 1961

Joissakin maissa pidäteyillä on oikeuksia ja heille sanotaan: "Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan." 

Minulla on sellainen vaikutelma, että sana "voidaan" on kaunistelua. Kaikkea sanomaasi käytetään sinua vastaan. Ainakin Lenny Bruce tiesi tämän hyvin...

https://www.youtube.com/watch?v=-0_ROEUK80s

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.

Lenny Bruce, filosofi

Joku kysyi: Miten joku nimetään filosofiksi, kuka ansaitsee nimityksen? Lenny Bruce, oikealta nimeltään Leonard Alfred Schneider (1925-1966) oli stand up –koomikko. Hän oli enemmän filosofi kuin monet, jotka filosofiaa korkeakouluissa opettavat.

Hän oli ajattelija, joka pohti hyvin amerikkalaiseen tapaan kielifilosofiaan liittyviä kysymyksiä, semantiikan luonnetta. Hän tarkasteli, miten sanat voivat saada painoarvoa tai menettää sen. Sanat latautuvat käytössä. Mutta ennen kaikkea Lenny Bruce oli moraalifilosofi – totaalinen ”pitäisi olla” –lauseiden kriitikko. Hän sanoi:

The "what should be" never did exist, but people keep trying to live up to it. There is no "what should be," there is only what is.

Hän toi komedian ajatteluun ja ajattelun komediaan. Lennyt totesi:

The only honest art form is laughter, comedy. You can't fake it... try to fake three laughs in an hour - ha ha ha ha ha - they'll take you away, man. You can't.

Lenny Bruce oli filosofi, koska onnistui tekemään totuuden sanomisesta elämäntavan, provosoinnista olemisen tavan. Hän oli taiteilija, mutta myös filosofi, Diogeneen inkarnaatio.

http://www.youtube.com/watch?v=St0Y8-1BlCc&feature=related

Kyyninen filosofia

Filosofia voi olla kyynistä, vaikkei se olisi kyynikkojen filosofiaa. Yleensä ajatellaan, automaattisesti, että kyynisyys on jotain huonoa, jopa sairasta, vähintäänkin kielteistä. Se voi silti on sankaruuden muoto, rohkeutta konventionaalisten ajattelutapojen edessä.

Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.

Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.

Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.

Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.

Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.

Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.

Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.

Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.

Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.