Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.

Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.