Missä meitä kuunnellaan?

 

Rasputin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Job puhuu ja valittaa, mutta ei tule kuulluksi. Grigori Jefimovitš Rasputin vastustaa sotaa. Häntä ei kuunnella, Venäjä lähtee sotaan. Voiko tulla kuulluksi, jos nimi on Rasputin?

Voimme saarnata sata vuotta ja voimme esittää, että on hyvä pitää korvat auki ja sydän avoimena. Kuunteleminen ei siitä lisäänny. Epäilemättä kuuntelemista voi harjoitella, mutta on syytä tehdä kaksi muutakin asiaa kuuntelemisen lisäämiseksi. Toinen on analysointi. On analysoitava, ketä kuunnellaan ja ollaan valmiita kuuntelemaan kulloisessakin tilanteessa. Toiseksi meidän olisi luotava olosuhteita sille, että myös ne, joiden puhetta ei haluta kuunnella, voisivat tulla kuulluiksi.

Jobia ei kuunnella, koska hänen sanansa sotivat vallitsevaa kulttuuria ja hallitsevia käsityksiä vastaan. Jos Job kärsii, hänen on täytynyt tehdä syntiä. Rasputinia ei kuunnella, koska hän on siperialainen musikka. Vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan sana oli painava. Rasputin piti tappaa, koska hän oli rikkomassa järjestystä, jossa vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan puhe oli huomionarvoista.

Toistuva surkuttelun aihe on, ettei pientä tai tavallista ihmistä kuunnella. Suhteellisen pientä ja tavallista ihmistä kuunneltiin jopa salaa DDR:ssä. Jos meitä kuunnellaan kotona, se ei merkitse, että kaikki on hyvin. Kun Job, Rasputin, vähemmistö tai hylkiö haluaa tuulla kuulluksi, emme tarkoita mitä tahansa kuuntelemista. Tahdomme, että kysymys, valitus tai totuus keskeyttää käynnissä olevan puheen ja murtaa vallitsevien käsitysten vartiomuurin. Kun Marlon Brando lähetti Sacheen Littlefeatherin noutamaan Oscarinsa vuonna 1973, aktivisti oli oikeassa osoitteessa. Protesti oli (osittain) suunnattu Hollywoodia vastaan. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet otolliset. Häntä piti suojella, ettei häntä olisi lynkattu.

Käytännöllinen ja taktinen kysymys olosuhteiden luomisesta on vaikea. Voinko sanoa sen mikä minun täytyy sanoa? Missä voin sanoa sen? Missä meitä kuunnellaan? Välillä sanoille järjestetään näyttämöitä, jolle astuvat ihmiset uskovat tulevansa kuulluiksi, vaikka niiden tehtävä on toinen. Joskus ihmiset pistetään puhumaan. Heitä halutaan kuunnella.  Heidän annetaan puhua ja kaikki on järjestetty niin, että heitä kuultaisiin. Mutta vaikutukset ovat toiset.  Puhe neutralisoituu tai muuttuu merkiksi erehdyksestä, väärästä asenteesta, mielenterveydellisestä ongelmasta.

Hiljaisuus, aktiivinen korvien heristely, huomion kiinnittäminen ovat välttämättömiä. Olen aikaisemmin viitannut Cristina Campon tekstiin Attenzione e poesia, jossa runous on huomiota, huomion omistamista, todellisuuden eri tasojen lukemista. Campon kuvaama ja kehittämä huomio, attenzione, on vaativa asenne. Siinä ajatus on tyhjä ja alaston. Se avautuu kohteen alastomalle totuudelle. Samalla kun pyrimme kultivoimaan hiljaisuutta ja huomiokykyämme itsessämme, meidän on syytä etsiä keinoja parantaa niiden asemaa maailmassa.

Ensimmäinen askel on rikkoa vallitsevat skeemat ja kyseenalaistaa kategoriat, jotka aktivoituvat heti, kun joku puhuu. Ei saa olla itsestään selvää, ettei alaikäinen voi puhua asiaa. Toinen askel on vielä sotaisampi. On valloitettava näyttämöt tai tehtävä uusia näyttämöitä, joissa uudet kysymykset ovat mahdollisia. Tuota valloitustyötä ei tehdä yhdellä kertaa. Sekä naisten asemaa että ympäristöä ja ekologiaa koskevat kysymykset etsivät teitä, väyliä ja huomiota kymmenien vuosien ajan, etsivät yhä.

Missä meitä kuunnellaan? Jos pitäisi kritisoida mediaa, sen kritiikin pitäisi tapahtua mediassa. Paikka näyttää epätodennäköiseltä. Meitä pitäisi kuunnella, koska olemme kansalaisia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska me olemme enemmän kuluttajia. Itselle on tehtävä selväksi, etteivät oikeudet merkitse mitään, jos niitä ei käytä. Olisi näytettävä, että maailma on epäoikeudenmukainen, kun se mitätöi joidenkin puhujien sanat...

 

Cristina Campo

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kenellä on korvat?

(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista tulee olemaan kuunteleminen, toisin sanoen kuuntelemisen taito.) 

Monet historian hahmot, jotka ovat minua kiinnostaneet, kärsivät kuulijan puutteesta. Monesti he ovat paradoksaalisesti olleet harvinaisen paljon esillä olleita, karismaattisia puhujia, vaikuttajia. On monta erilaista esimerkkiä: markiisi de Sade joka tahtoi estää giljotiiniteloitukset, Rasputin joka halusi estää sodan, Bill Hicks joka tahtoi näyttää manipuloinnin vääristävät vaikutukset...

Monesti heitä kuunneltiin, mutta monesti ei kuultu. Monesti kuultiin, muttei kuunneltu. Kenellä on korvat? Missä ovat korvat, jotka kuulevat? Puhujana joutuu ihmettelemään, miten voisi tulla kuulluksi. Se edellyttää niin monia asioita! Kun ihmisille sanoo jonkun sanan (esimerkiksi ”rakkaus”, ”talvisota”) he menevät sekaisin ja kuulevat vain oman sisäisen monologinsa.

Perinteet, tieteellinen käsitejärjestelmä ja poliittinen järjestys luovat suodattimia, joiden kautta kaikki kuullaan. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät kuulemasta mitään mikä heilauttaisi heitä paikoiltaan.

Kenellä on korvat? Miten ne kasvatetaan?

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.