Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä pidän mielessäni

(René Char ja Pablo Picasso)

On monta muistettavaa asiaa, tehtävää ja lausetta, ihmisetkin pitäisi muistaa. Näitä René Charin sanoja yritän pitää mielessäni pysyäkseni elossa:

Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanoja ja rakkautta. Jos ne himmentyvät, vapaus ne elävöittää; koskaan se ei niitä tahraa. Ja kapina elvyttää vapauden kun aamu sarastaa...

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.

Miten lukea filosofeja?

Kun yrittää ymmärtää lukemaansa, on hyvä lukea kaikki mahdollinen, kokonaan ja
yrittää ymmärtää ongelma ideoiden ja käsitteiden ”takana” tai niiden sisällä. Pitäisi olla redusoimatta ajattelua. On monenlaisia perusvirheitä, tapoja redusoida, vähentää ja tiivistää: 1. Luodaan teoria tai systeemi, vaikka sitä ei olisi. 2. Monimutkainen, vivahteikas, rikas ajattelu redusoidaan muutamaksi abstraktiksi käsitteeksi tai vielä surkeammassa tapauksessa iskulauseiksi.

Kun lukee filosofista tekstiä, on syytä miettiä, mihin filosofiaa voisi käyttää, miten sen saisi vielä toimimaan. Ilmaisu ei ole sattumanvarainen. Monta kertaa tuntuu, että filosofia on turhaa; se ei anna meille mitään. Jälleen kerran voi sanoa, että vika voi olla sekä filosofiassa että meissä. Tällä kertaa kiinnitän huomiota meihin, siihen mitä me voimme tehdä.

Kun luen Bahtinia tai Herakleitosta, viimeinen tavoite ei ole ajatella samoja asioita kuin Bahtin ja Herakleitos; se olisi toistamista, Bahtinin ja Herakleitoksen puheen jatkuvaa virtaa päässäni. Tarkoitus tai tavoite on oppia ajattelemaan samalla tavalla, yhtä hullusti tai villisti tai vapaasti. Tätä ei opi imitoimalla, vaan käyttämällä heidän ajatuksiaan, heidän lauseitaan, kokeilemalla niitä, viemällä ne toiseen ympäristöön, maisemaan, kontekstiin. Tämä merkitsee – merkitsisi – sitä, ettei heitä lueta auktoriteetteina, mestareina, totuuden haltijoina, vaan inspiraation lähteinä. Vain näin testautuu kunkin ajattelijan ajankohtaisuus.

Lukeminen on dialogia, joka muuttuu historian kuluessa. Meidän kysymyksemme eivät ole samat kuin Platonin. Platon ajattelisi tänään toisin, toimisi toisin, kysyisi eri tavalla. Meidän Platon on eri kuin keskiaikaisten ajattelijoiden Platon. Sen pitäisi olla toinen.

Nämä ovat yleisiä huomioita filosofien lukemisesta. Haluaisin kiinnittää huomiota yhteen yksityiskohtaan: hitauteen. On hyvä lukea hitaasti. On hyvä edetä hitaasti, palata taaksepäin, lukea jotain muuta ja palata sitten uudestaan tekstiin. On hyvä tehdä hitaasta lukemisesta harjoitus, tähdätä siihen, että luetusta ei tule vain lisä meidän sitaattikokoelmaamme, lisävarustus oppineisuuden osoittamista varten.

Hitaan lukemisen tarkoitus ei ole pelkästään perusteellisempi sisäistäminen, vaan pitkä, välillä tuskallinen, harjoitus itsensä kanssa. Parhaimmillaan lukeminen opettaa meitä eli muuttaa meitä, antaa meille kokemuksen, jonka kautta meidän ethos, olemisen tapa, muuttuu.

Esimerkiksi Hannah Arendtin kirjan Between Past and Future johdantoluku, The Gap between Past and Future on teksti, jonka lukeminen – hidas lukeminen – opettaa monia asioita ei pelkästään sisältönsä, vaan myös kirjoittajan tyylin, asenteen ansiosta. Arendt asettaa itselleen ja maailmalle kysymyksen ajattelun paikasta nykyajassa, toisen maailmansodan jälkeisessä, todellisuudessa. Hän pohtii vapauden, poliittisen ja vastarinnan merkitystä ja luonnetta. Kysymyksiä, jotka vieläkin synnyttävät eräänlaista resonanssiaa meidän sisällä.

Toinen teksti, jota en vain aina lue uudelleen, vaan pidän koko ajan edessäni on René Charin johdantoruno teokseen Le poeme pulvérisé, tarkemmin sanottuna ensimmäinen, salamankaltainen ensimmäinen lause: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä ja samalla tämä prosessi – märehtivä lukeminen, itsensä edessä pitäminen – opettaa lukemaan.

Ei enää ajattelua

Jotkut tilanteet ja tarkemmin sanottuna jotkut voimat noissa tilanteissa tekevät meidät aseettomiksi. Muistot eivätkä tavat anna meille vastauksia. Me emme tiedä miten toimia ja mitä ajatella. Henri Michaux viittasi tällaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuteemme ”löytää itsemme” todeten, että meitä ei auta metafyysikkojen korrekti ajattelu, vaan ennakkoaavistukset, unet, ekstaasi ja tuska, se ettemme enää osaa ajatella.

Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.

Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?

Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.

Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...

Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.

Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.

Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”

Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?

Muukalaisuus

Aiheeni on muukalaisuus, vieraus, ulkomaalaisuus. Ymmärrettävä aihe näissä olosuhteissa: ulkomailla, ulkomaalaisten keskuudessa. Itse olen asunut Espanjassa yli 10 vuotta ja aikaisemminkin minulla oli lyhyempi, kuuden kuukauden kokemus ulkomailla asumisesta. Asuin Meksikossa, tarkemmin Xalapassa, Veracruzin osavaltiossa.

Vieraus, vieraan kohtaamisen kysymys, on tullut yhä useamman keskustelun aiheeksi siirtolaisuuden lisääntymisen myötä. Pakolaisuus ja siirtolaisuus olivat erittäin yleisiä koko 1900-luvun ajan eri muodoissaan. Mistään uudesta asiasta ei ole kyse. Mutta monet arvioivat, että nyt liikehdintä, muuttoliike, on lisääntynyt ja lisääntyy entisestään. Ja joidenkin tilastojen perusteella voisi sanoa, että maailmassa on käynnistymässä kansainvaellusten aika.

Julia Kristevan käsite ”muukalainen”... Muukalaisia itsellemme: meissä on itsessämme vieras, outo alue, jota emme osaa selittää, järkeistää.

Kristeva kehottaa etsimään muukalaisuutta itsessään, koska siten se on helpompi hyväksyä myös toisissa.

Kristeva on psykoanalyytikko ja kirjallisuudentutkija. Psykoanalyysin kautta luomme aivan erityisenlaatuisen suhteen itseemme. Etsimme itseämme, yritämme ymmärtää ja sitä kautta tervehtyä. Mutta itseen voi luoda aivan toisenlaisia näkökulmia. Itsen voi ajatella luomisen kohteena. On tietenkin aivan eri asia, yritämmekö itseämme ymmärtää vai itseämme luoda.

Sanoisin enemmänkin... Sitä ei vain etsitä, sitä myös kehitetään. Ja vierauden, outouden, kehittämisessä on kyse jostain olennaisesta: se on meidän vapauttamme, se luo vapautta...

Suora ja läheinen suhde vierauteen, muukalaisuuteen, voi mahdollistaa muutakin kuin sietämisen ja hyväksymisen: se voi mahdollistaa oppimisen. Tarkemmin sanottuna se voi luoda näkökulman ja sitä kautta luoda uusia arvoja.

Muukalaisuus, outous, ulkomaalaisuus, voivat olla ”kohtalo”. Mutta nähdä se positiivisena muuttaa asian. Luis Antonio de Villena –nimisellä espanjalaisella kirjailijalla kaunis proosaruno aiheesta. Tekstin nimi Exilios. Minäkertoja kertoo sanoneensa äidilleen: ”Tekisin mitä vain etten olisi espanjalainen.” Lähtökohta on espanjalaisena olemisen raskaus, mahdottomuus, isänmaan luoma vankila. Luis Antonio de Villena kirjoittaa tekstin loppupuolella viitaten filosofiin, Epikurokseen: ”Mutta minä, Epikuroksen seuraaja, tiedän, ettei ole suurempaa inhimillisyyttä kuin tuntea itsensä vieraaksi ja ulkomaalaiseksi kaikissa paikoissa.”

Ulkomaalaisuus ei ole vain leima, jonka kanssa elän; se on myös olemisen tapa, ja outous on jotain jota kehitän itsessäni. Onko tässä jotain paradoksaalista? Se on paradoksaalista vain sellaisesta näkökulmasta, jota määrittelee malli, ohje ja sääntö, jonka mukaan meidän pitää olla samanlaisia kuin muut, normaaleja, säännönmukaisia ja välttämättä kuulua johonkin luokitukseen.

Sanoisin, näin jälkeenpäin, opittuani ulkomaalaisuuden merkityksen, että se on tietynlainen vitaalisuuden ehto, voiman lähde, mahdollisuus kurkistaa uusiin mahdollisuuksiin. Eli kääntäisin asetelman, kysymyksenasettelun päinvastaiseksi. Ei ole välttämätöntä kuulua johonkin, vaan on syytä olla kuulumatta. René Char kysyi: Miten voisimme elää olematta tuntemattoman edessä?

Meillä on sellainen moraalinen periaate, joka kehottaa: ”Tunne itsesi”. Meille se ei merkitse samaa kuin Sokrateelle. Meille se on psykoanalyysin imperatiivi: ”Tiedosta lapsuutesi traumat”. Tai: ”Tunne piilotajuntasi kiemurat”. Tämä muukalaisuus, outous, pakenee tietoa, tiedollista haltuunottoa; se on jotain meissä, joka pakenee määritelmiä, jossa on vielä jotain liikkuvaa, elävää, ei-valmista.

Outous pakenee luokituksia, normaalia, annettua. Se voi olla jossain tapauksissa ”hirviömäistä”, skandaalimaista, koska se ei alistu sovinnaistapoihin. Rimbaud sanoi, että tullakseen näkijäksi (luova, runoilija oli hänelle ennenkaikkea näkijä, visionääri) täytyy tulla hirviöksi. Mikä on hirviö? Se on muodoton tai muotopuoli. Muotopuoli on jotain uutta, ei klassista, ei hyväksyttyjen esteettisten normien mukaista. Siis hirviön puolustus. Miksi? Muukalaisessa ja oudossa on aina jotain väärinymmärrettyä. Hänessä tai ”siinä” on jotain kauneutta, jota emme vielä ole oppineet arvostamaan.