Lispectorista

Clarice Lispector

Olen käyttänyt joskus Clarice Lispectorin (1920-1977) tekstejä puhuakseni jotain "filosofista". Tulen varmasti käyttämään tulevaisuudessakin.

Lispectorin neljä keskeistä sanaa ovat epifania, eläimet, hetki ja hiljaisuus. Epifania (ilmestys) mykistää, eläimet ovat mykkiä, hetkeä ei sanat tavoita. Lispectorin sana on hiljaisuus. Lispectorin tekstien yksi filosofisimpia puolia on se, että ne pohtivat kieltä, puhetta, sanaa. Monta kertaa sanat eivät riitä. Usein sanat pitävät sisällään hiljaisuuden.

Hiljaisuus on tila, johon pyritään; se on arvo, kaunein hetki. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Omakuva nuoruuden vuosilta

(James Joyce)

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

Silti tässä on jotain! On otettava aiheeksi viekkaus, sen merkitys ja arvo...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä pidän mielessäni

(René Char ja Pablo Picasso)

On monta muistettavaa asiaa, tehtävää ja lausetta, ihmisetkin pitäisi muistaa. Näitä René Charin sanoja yritän pitää mielessäni pysyäkseni elossa:

Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanoja ja rakkautta. Jos ne himmentyvät, vapaus ne elävöittää; koskaan se ei niitä tahraa. Ja kapina elvyttää vapauden kun aamu sarastaa...

III Johdanto puheen ongelmaan: Näkymättömän puhe

Gayatri Chakravorty Spivac, intialainen ajattelija, kuuluisan postkolonianisten esseen, Can the Subaltern Speak, kirjoittaja, nostaa esiin puheen ongelman ja hiljaisuuden välttämättömyyden. Voiko alainen, alamainen, puhua? Vaikka hän fyysisesti olisi puhekykyinen, hänellä ei ole mahdollisuutta puhua tai tulla kuulluksi. Ironia – jos siitä voi puhua – on siinä, että jos alamainen puhuisi, hän heti lakkaisi olemasta sellainen. Alamainen – nainen tai kolonialisoidun alueen asukkaat – ovat määritelmällisesti ilman kykyä puheeseen.

Spivac piti Hanoverissa vuonna 2000 luennon, jossa totesi: ”Meidän täytyy oppia työskentelemään yhdessä hiljaisuudessa.” Mistä hän puhuu? Miksei hän puhu alamaisten puolesta? Siksi, että tämä puhuminen heidän puolestaan on heidän ajamista uuteen hiljaisuuteen. Kun puhumme heidän puolesta, emme kuuntele heitä. Olisi opittava puhumaan heidän kanssaan, ei heistä tai heidän puolestaan. Siksi Spivac käyttää sanaa ”yhdessä”. Tällainen hiljaisuus ja yhteistyö mahdollistaisivat ”sanomattoman” ilmaantumisen, ”näkymättömän kuulemisen”. Olisi oltava hiljaa, jotta voisi kuulla – kuulla myös puheessa olevan hiljaisuuden.

Näkymätön ei ole aina alamainen, siis marginalisoitu yksilö, hullu tai nainen, sillä puhe –hiljaisuuden puute – marginalisoi, tekee näkymättömiksi ja kuulumattomiksi myös teemoja, ongelmia, näkökulmia. ”Ymmärtäminen” on aina luokittelemista, vastaavuuden etsimistä, yhdenmukaistamista. Yhdenmukaistaa ja luokitella voi vain osan, marginaaliin jää aina jotain. Tästä syystä yhteinen työ hiljaisuudessa merkitsee ymmärtämättömyyttä, ehkä jopa yksinäisyyttä. Muumioituneiden merkitysten sijalle tulevat yllätykset, jostain ilmaantuu outous. Vieraat kielet alkavat kaikua sanoissa.

Puhe estää näkymättömän kuulemisen. Siksi meidän täytyy luopua oikeudestamme, etuoikeudestamme puhua; on oltava hiljaa. Mutta hiljaisuus ei ole vain ehto todelliselle puheelle, todelliselle keskustelemiselle ja kuulemiselle; se on saavutus, päämäärä. Puhe, joka provosoi kommunikoimattomuuden on runoutta; se pyrkii kohti hiljaisuutta. Kieli tähtää hiljaisuuteen. Siksi kieli tarvitsee runoutta, joka palauttaa sille sen alkuperäisen tehtävän.

Hiljaisuus

Hiljaisuutta on monenlaista. On ikävää, kiusallista, hiljaisuutta ihmisten välillä. On totalitaristisen, fasistisen maan hiljaisuutta, ankeaa, fatalistista hiljaisuutta maassa, jossa ei uskalleta sanoa. Alberto Méndez kirjoittaa Los girasoles ciegos – Sokeat auringonkukat – joka ilmestyi 2004: ”Hiljaisuus on tila, onkalo, johon pakenemme mutta missä emme koskaan ole turvassa. Hiljaisuus ei pääty, se rikkoontuu; sen olennainen olemus on särkyvyys...” Tämä on kuvaus Francon ajan hiljaisuudesta Espanjassa; hiljaisuus on pakopaikka, mutta se on tila, jonka on rikkoonnuttava ja väistämättä rikkoontuu. Mallarmé. Hän sanoi, että runouden tehtävä on sanojen avulla vapauttaa todellisuus, joka on sanojen täyttämä, niiden tukahduttama. Runous voi tehdä tämän Mallarmén mukaan luomalla hiljaisuuden asioiden ympärille.

Ajattelen, että minun pitää luoda itseni, harjaannuttaa itseäni. Hiljaisuus mahdollistaa tämän harjoituksen, tämän työn. Hiljaisuudessa kuunnellaan, valmistaudutaan, keskustellaan itsensä kanssa. Hiljaisuus pakottaa meidät itsemme ja maailman, kysymyksen, eteen. Se on mukanana dialogissa. Kun toinen puhuu, toinen on hiljaa. Vaikka sitten keskeyttäisikin. Ilman hiljaisuutta ei ole keskustelua. Olen sanonut toisessa paikassa: ”Hiljaisuus on tila, jossa voi hengittää. Se on tila, jossa voimme olla ilman kahlitsevaa määritelmää.”

Olen pitkään uskonut dialogin merkityksellisyyteen, sen arvoon. Mutta yhä enemmän arvostan hiljaisuutta. Hiljaisuuskin on tapa kommunikoida toisen kanssa. Liian vähän on hiljaisuutta, liian vähän hiljaisuuden kulttuuria, hiljaisuuden eetosta.

Monissa kulttuureissa on perinteellisesti arvostettu hiljaisuutta; siihen on kuulunut meditaatiota, se on ollut tavoiteltava tila. Monet idän kulttuurit ovat esimerkkejä tästä. En tiedä, millainen on suomalaisen hiljaisuuden kulttuuri ja onko se kadonnut kokonaan kännyköiden myötä. Sitä ainakin aloin pelkäämään –90-luvulla ja pakenin maasta. Pakenin Espanjaan, joka on melun ja puheen maa. Uskoisin silti, että täälläkin ovat jotkut alkaneet etsiä hiljaisuutta, jopa sen hämmentävintä muotoa: puhumattomuuden hiljaisuutta.

En tiedä varmuudella, tietenkään, mikä on hiljaisuuden tulevaisuus, mutta toivon sen elävän, tulevan eläväksi osaksi elämäämme, sillä siihen liittyy kaksi asiaa, joissa meillä ei ole koskaan tarpeeksi taitoja: henkisyys ja nautinto. Henkisyys ja nautinto liittyvät yhteen; ymmärrän ne osaksi samaa prosessia: muutosta.

Keskustelun ja kysymysten aihe on siis hiljaisuus. Mitä tahdotte sanoa? Vai haluatteko ”varjella hiljaisuutta” (guardar silencio)?