(James Joyce)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.
1.
Aina
puhutaan hyveistä, varsinkin filosofit puhuvat; he ovat vanhanaikaisia. Pitkään
he olivat hiljaa, koska halusivat puhua vain sellaisista asioista, jotka oli
mahdollista määritellä. Kunnes he huomasivat, etteivät he edes olleet
tyytyväisiä määritelmiin eivätkä muistaneet edes mitä olivat tekemässä.
Hyveistä
tai muista asioista puhuessaan filosofit kehittivät itselleen paheen:
taipumuksen puhua siitä mikä on yleisesti hyväksyttyä, tavan ylistää ja
puolustaa sitä minkä heidän kunnioittamansa ”intuitio” katsoi hyväksi.
Todellisuudessa heidän intuitionsa oli usein vain isoäidin sisäistettyjä
neuvoja, vuosisatojen kehittämä tottumus kehossa. Osaltaan tähän taipumukseen
liittyi rakkaus korkeisiin sfääreihin, ylevän vetovoima.
Minä
olen ovelampi. Sukellan menneisyyteen hämmentyäkseni, ollakseni eksyksissä
vieraassa maisemassa. Homeroksen aikana arete,
hyve, erinomaisuus, ei ollut sama kuin myöhemmin. Odysseuksen yksi tärkeitä
hyveitä oli viekkaus. Kuka osaisi tai uskaltaisi ajatella enää, että se on
hyve?
Homeroksen
lukeminen opettaa, ettei hyve ollut moraalinen käsite. Hyve merkitsi osaamista,
kyvykkyyttä, toimivuutta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, miten
viekkaus saattoi olla hyve.
2.
Voisin tehdä
omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen
teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden
vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan
kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:
”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon
sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni
jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin
täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista,
maanpakoa ja viekkautta.”
Jo nuorena,
melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä
”moraalittomuus”, tietty estetismi ja
varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti
vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä
osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.
Mutta entä sitten
viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut
kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä,
jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:
”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”
3.
Vaikka hyve olisi moraaliton tai pikemminkin moraalin
ulkopuolinen, se ei poissulje sitä, että se olisi eettinen. Moraali ja etiikka
eroavat toisistaan monilla tavoin. Filosofiassa ne erotetaan perinteellisesti
siten, että moraali merkitsee tapoja, tiettyjä normeja ja arvoja, ja etiikka
puolestaan on filosofiaa, ajattelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin.
Antiikin maailmassa – ja vielä Spinozallekin – etiikka
merkitsi ohjeita ja periaatteita, mutta kyse ei ollut minkään jumalan
säädöksestä, vaan neuvoista, periaatteista, joiden oli tarkoitus taata
onnellisuus. Tässäkin on nähtävissä, että etiikassa on kyse ajattelusta,
vapauden ajatellusta käytöstä.
Viekkaus on epäilemättä merkki ajattelusta. Sen arvo ja
merkitys etiikan sisällä voisi olla se, että huomio kiinnittyy strategiaan.
Viekkaus on hyve, joka myöntää ja tunnustaa, että toimija toimii vaikeassa,
monimutkaisessa ympäristössä, tilanteessa jossa pitää kehittää ja valmistaa
erilaisia aseita.
Ehkä nyt ymmärrämme Ipagron kuninkaan, Vicente Núñezin,
runon kokoelmassa Teselas para un mosaico:
Paetessani Sodomasta
iljettävässä junassa
kuiskasin Descartesille – joka tuli mukanani –
että paras metodeista
oli viekkauden pakkomielteenomainen käyttö.
