Suut auki...

 

Lenny Bruce

Filosofiakahvila 25.3./26.3./27.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tietenkin tyrannit ovat tukkineet suita. Vallanpitäjät ovat myös pistäneet puhumaan. Eivät vain kiduttajat, myös papit ja tuomarit. Olen puhunut tunnustuksista, jotka sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja monesti myös tekevät riippuvaiseksi siitä, kenelle tunnustetaan. Joskus ruokitaan puheliaisuutta, koska puhe hämmentää niin kuin propaganda. Joskus halutaan puhetta, koska puheet estävät katsomasta ja näkemästä.

Vaikka meitä ympäröivät tilanteet ovat tällä tavalla epäilyttäviä ja voimme epäillä, vapauttaako puhe, emme silti voi aina vaieta. Jotkut tuntevat velvollisuudekseen sanoa jotain. Jopa jotkut filosofit (niin kuin Sokrates). Velvollisuus pistää heidät puhumaan, vaikka se olisi vaarallista. On olemassa ihmisiä, jotka eivät vain puolusta sanavapautta ja käytä sitä miten sattuu. On ollut ihmisiä, jotka puhuvat vapaasti ja kriittisesti, vaikkei sitä sallittaisi: Bernard Russell, Lenny Bruce, Jan Patočka…

Mistä tämä velvollisuus tulee? Miten voimme sen selittää? Voisimme yrittää olla sillä tavalla epäileväisiä ja pahapäisiä, että yrittäisimme keksiä jonkin likaisen syyn, pohjimmaisen itsekkyyden, vihan isää kohtaan. En kuitenkaan ole varma, mitä voittaisimme. Jos yritämme olla tieteellisiä ja objektiivisia, huomaamme nopeasti, että joudumme heikoille jäille ihan pelkästään siksi, että joudumme hyvin vanhaan aikaan. Olemme dokumenttipulassa.

Tyydyn tästä syystä selittämään velvollisuuden vapaudella. Vaikka jollekin on sanottu, että hänen pitäisi olla hiljaa, vaikka kaikki muut olisivat hiljaa ja itsesuojelusvaisto neuvoisi olemaan hiljaa, ihminen voi avata suunsa, sanoa sanottavansa. Jossakin tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoilla, toisin sanoen sama ärsyke herättää erilaisia toimintoja. Voimme yksinkertaisesti sanoa, että ihmiset ovat erilaisia. Voimme myös epäillä, ettei ihmisen toiminta ole täydellisesti determinoitua. Ihmisen vapaus tekee hänestä selittämättömän, jopa mainosmiehet tietävät tämän.

Olimme tyytyväisiä tai emme tähän vapaushypoteesiin, voimme yrittää myös oikeuttaa sen, että jotkut kulkevat suut auki elämän läpi, vaikka he eivät metsästä kärpäsiä eikä kukaan ole heitä pyytänyt puhumaan. Tarvitsemme tietoa, tarvitsemme ajattelua. Eri insituutiot jähmettyvät, jos niitä ei ajatella. Niiden sisällä alkaa voittaa itsetyytäväisyys. Mukautumisesta tulee hyve. On hyvä, että joku ravistelee ihmisiä hereille. On hyvä, jos joku katsoo maailmaa kriittisesti.

Jos katsomme enemmän oikeutusta kuin selitystä, joudumme katsomaan arvoja. Niiden tutkiminen on vaikeaa. Meistä tulee ehkä liian filosofisia, kun yritämme tehdä sitä. Alamme pohtia esimerkiksi, onko absoluuttisia arvoja vai ei. Koska uskomme omien arvojemme olevan parhaita, meissä käynnistyy tuomari. Monet, jotka kulkevat suut auki, tekevät niin saarnatakseen tai tuomitakseen.

Jos ajattelemme, että arvo on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, meillä voisi olla työkalu, käsite, josta ei ole pakko tehdä tuomarin nuijaa tai miekkaa. Voisimme katsoa, miten elämme. Nykypäivän maailmassa siihen voi olla jopa enemmän syitä kuin joinakin toisina aikoina. Niin kuin Jan Patočkaa sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanojen vanki

Lenny Bruce pidätetään 1961

Joissakin maissa pidäteyillä on oikeuksia ja heille sanotaan: "Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan." 

Minulla on sellainen vaikutelma, että sana "voidaan" on kaunistelua. Kaikkea sanomaasi käytetään sinua vastaan. Ainakin Lenny Bruce tiesi tämän hyvin...

https://www.youtube.com/watch?v=-0_ROEUK80s

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilyttävät sanat

Kissa ja herra Bahtin

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanat ovat epäilyttäviä. Ne ovat niin epäilyttäviä, että monet (myös filosofit) ovat pyrkineet eroon niistä.

1.Epäily

Ottakaamme esimerkiksi sana epäily - sana jota filosofit hellivät.

Joku tarttuu sanakirjaan ja toteaa, että epäily on espanjaksi duda. Sanaa ei kuitenkaan käytetä samalla tavalla espanjassa ja suomessa. Esimerkkilause:

Dudo que haya un gato en la caja

Epäilen, että laatikossa on kissa

Suomennos on suora, mutta virheellinen. Lauseet merkitsevät päinvastaisia asioita. Espanjankielisessä lauseessa esitetään epäluottamus siihen, että laatikossa olisi kissa. Suomenkielisessä lauseessa esitetään uskomus, että se todella on siellä. Jotta suomenkieliseen lauseeseen saataisiin sama merkitys, sivulause pitäisi muuttaa kielteiseen muotoon.

Mitä tästä voisi päätellä? Ehkä ettei suomeksi voi epäillä?

Epäily on filosofiassa - on se metodista tai ei - kriittistä suhtautumista varmoina pidettyihin asioihin. Se on kysymistä, tyytymättömyyttä valmiisiin vastauksiin. Tällainen voi olla harvinaista tai sitten ei. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla epäily on usein aivan toisenlainen merkitys. Poliisi epäilee, että olen rikkonut lakia. Äiti epäilee, että lapsi on tehnyt pahoja. Tämä merkitys on yleisempi, koska tällaiset epäilyt ovat tavallisempia kuin filosofiset asenteet maailman edessä.

Kaksi englanninkielistä lausetta:

I doubt

I suspect

Ja niiden suomennokset:

Minä epäilen

Minä epäilen

Elokuva, joka minulle näytti epäilyn epäilyttävyyden, on John Patrick Stanleyn ohjaama Doubt (2008). Itse asiassa elokuva näyttää, miten syövyttävä epäily voi olla ja miten se voi vahingoittaa. Se näyttää myös, että epäilyllä voi olla monta suuntaa.

2. Radikaali

Kun käytetään sanaa radikaali, sillä tarkoitetaan yleensä (nykyään) jotain kielteistä; se on haukkumasana, yritys väheksyä toista, erityisesti poliittista vastustajaa tai vihollista. Todellisuudessa monet radikaaleiksi haukutuista ei ole radikaaleja, juuriin meneviä. He vain puhuvat, muodostavat suussaan kaavoja ja lauselmia.

Sana on suosittu, mutta sen kuullessaan pitäisi hälytyskellojen soida. Sana opettaa, että sanat eivät ole viattomia. Niitä käytetään poliittisessa pelissä, valtataistelussa ja strategioissa.

3. Kantasuomalainen

Mark C. Taylor sanoi: ”The words are telling stories.” En tiedä, millaisen tarinan kertoisi sana “kantasuomalainen”, jos sitä dekonstruoisi taylorilaisesti. Minulle tässä on yksi esimerkki epäilyttävästä sanasta, koska se koko ajan muistuttaa vieraan, toisen, toiseuden jatkuvasta invaasiosta: pelottavan erilaisen tunkeutumisesta suomalaisuuteen ja suomalaiseen.

En tiedä, mitä tapahtui ja mihin sanaa tarvittiin. Suomessa puhuttiin maahanmuuttajista ja huomattiin, etteivät he ole homogeeninen ryhmä, vaan osa on jopa suomalaisia. Siksi humanismin ja poliittisen korrektiudenkin nimissä kai keksittiin sana erottamaan yhdet suomalaiset toisista. Erottelu tehtiin, jotta vältyttäisiin yhdeltä erottelulta, mutta vaikutukset voivat olla samat.

Vaikka kissat tunnistavat kissat, koirat tunnistavat koirat, ihminen ei annan tunnista ihmistä ihmiseksi eikä suomalainen suomalaista. Minun kuulteni eräs suomalainen ihmetteli kerran, että hyvin se Ruben Stiller puhuu suomea. Stillerkin on kommentoinut termiä kantasuomalainen ja ehdottanut uusien sanojen lanseeraamista. Niistä osuvin on ehkä plasebosuomalaisuus. Hän kirjoittaa: 

”Suomalaisuutta käytetään nykyään yleisesti plasebona eli lumelääkkeenä. Kun globaali markkinatalous uhkaa, ja työpaikat lähtevät alta, suomalaisuuden plasebo parantaa oloa.”

 P.S. Kuvittelen, että sanan kanta on varastettu kielitieteessä käytetyistä sanoista varhaiskantasuomi (suomalais-saamelaisten kielten kantakieli) ja myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kantakieli).

Kissa ja herra Deleuze

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanat, asiat, käsitteet (Filosofista hassuttelua)

(Ludwig Wittgenstein)

Miksi filosofiassa käytetään niin vaikeita sanoja? Sokrates ja kumppanit ottivat keskustelunaiheeksi kaikenlaisia asioita, todellisia ja kuvitteellisia, ja yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, mistä he puhuvat. Tästä alkoi filosofien vimmainen halu määritellä. Jossain vaiheessa tietysti unohtui, miksi he sitä tekevät. Sokrates ja kumppanit kohtasivat sanojen vellovuuden, häilyvyyden, monimerkityksisyyden. Myöhemmin jotkut filosofit ovat ratkaiseet tämän monimerkityksisyyden antamalla sanalle oman merkityksen, määritelmän; silloin he ovat luoneet käsitteen. Käsite on aina enemmän kuin sana: se on sana ja määritelmä, vähintään. Joskus he ovat keksineet myös uusia sanoja, uusia termejä. Filosofian vaikeat termit ja käsitteet ovat syntyneet vaikeuden poistamiseksi, selkeyden luomiseksi.

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia. Näin ajattelevat taipuvat ajattelemaan niin kuin Wittgenstein, että kyse on epäselvästä, huonosta, kielenkäytöstä. Tämä johtaa pohtimaan sanoja, ei muuta. On kuin nämä filosofit olisivat unohtaneet, miten koomisia Sokrateen ympärillä käydyt keskustelut olivat: nuoret ja vanhat partaiset miehet määrittelivät sanoja eivätkä päässeet tuloksiin.

Filosofinen ongelma, kysymys: Miten pitäisi elää? Tämä ei ole kielenkäytön surkeutta. Mutta vaikka tämä olisi pysyvä, merkittävä filosofinen ongelma, voi olla, että kysymyksen voisi asettaa toisin, muotoilla paremmin. Se on mitä filosofi tekee: nostaa esiin ongelman, muotoilee kysymyksen toisin. Toisin muotoiltu kysymys on ratkaisu, tie ulos kysymyksestä.

Ajatellaan sumuisasti, että sanat viittaavat johonkin asiaan, objektiin. Jopa wittgensteinilaisesti edeten huomataan, että tilanne on hiukan monimutkaisempi.  Sanon: ”Kissa.” Mihin sana viittaa? Johonkin tiettyyn eläimeen, lajiin? Useimmiten ihmiset voivat ymmärtää minua vain jossakin kontekstissa. Näemme kissan ja sanon: ”Kissa.” Viittaan tuohon tiettyyn eläimeen. On vaikeampia tapauksia, hankalampia sanoja ja monimutkaisempia konteksteja. Kissayksilö kuuluu kissojen lajiin. Mutta lajin käsite on biologiassa yllättävän häilyvä. Entä sitten, kun alamme puhua rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rohkeudesta niin kuin Sokrateen kumppanit?

Tietenkin tuberkuloosia aiheuttava bakteeri oli olemassa jo ennen kuin biologia keksi koko bakteerin käsitettä. Tietenkin oli olemassa ihmispopulaatio ennen kuin sanaa alettiin käyttämään 1700-luvulla hallitsemisen taitoa ja ekonomiaa käsittelevissä kirjoituksissa. Populaatio vaurauden lähteenä, työvoimana, ilmaantui ja alettiin synnyttää erilaisia tekniikoita sen valvomiseksi: valvottiin syntymiä ja kuolemia, ruokailutottumuksia jne. Sekä bakteerin että populaation käsitteet olivat ja ovat operatiivisia: bakteerin ja populaation todellisuus muuttuvat.

Luodessaan käsitteen filosofi tuo maailmaan samantapaisen operatiivisen toimijan tai ikkunan. Mutta aina ei ole olemassa sitä asiaa, objektia niin kuin olivat bakteeri ja populaatio. Joskus filosofi operoi virtuaalisessa maailmassa. Operoidessaan virtuaalisessa maailmassa hänen käsitteellään voi olla vaikutuksia todellisuudessa, täysin konkreettisia vaikutuksia. Tässä on siis toinen syy siihen, miksi filosofit käyttävät niin vaikeita sanoja: Heidän sanansa ovat ilman asiaa.

Leikitään, että filosofi luo uuden todellisen rakkauden käsitteen. Hän ei välttämättä ole ajatellut avioliittoaan ja ystäviensä avioliittoja ja luonut sitten niihin sopivaa määritelmää. Silloin hän olisi sosiologi tai jotain pahempaa. Kuvitellaan, että tässä todellisen rakkauden käsitteessä todelliseksi sen tekee tuntemattomien, aavistamattomien maailmojen ruokkiminen toisessa. Käsite voi siis toimia ikkunana toiseen elämään, toisenlaiseen tapaan olla toisen kanssa. Tietenkin käsite voi turmeltua, pahentua, toisin sanoen muuttua ideaaliksi. Tässä yksi filosofien pahe: ideaalit.

Filosofinen ongelma ei ole siis sana tai sanat. Se ei myöskään ole asia. Filosofia ei etsi bakteerin tai populaation käsitteiden määritelmää, sitä oikeaa. Se ei myöskään tutki bakteeria tai populaatiota. Tieteenfilosofia voisi tarttua näihin käsitteisiin ja sen ongelma voisi olla näiden käsitteiden historia. Meillä voi olla käsillä myös toisenlainen tapaus, virtuaalisen maailman todellinen rakkaus. Kummassakin tapauksessa – käsitteiden historiassa tai virtuaalisessa rakkaudessa – on kyse ongelmasta, sillä käsitteeseen liittyy aina ongelma. Filosofin ongelma ei ole sana, sen määrittely tai maailmassa oleva esine, objekti, asia, vaan ongelma.

Mikä on siis ongelma? Se on tapahtuma ajatuksessa, ajattelussa. Olemme koko ajan ympäristössä, jossa kohtaamme enemmän tai vähemmän vaikeuksia. Voimme elää vaikka kuinka kauan vaikeuksien kanssa ennen kuin kysymme kysymyksiä, problematisoimme. Ongelma on problematisoinnin seuraus, ja problematisointi on vapauttamme, sen käyttöä. Olemme syntyneet tänne, elämme elämäämme, tuskassa ja ilossa, mutta sitten vavahdumme, pysähdymme, kysymme: ”Miten pitäisi elää?” Kysymyksen jälkeen elämä ei ole enää annettua; se on ongelma.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä pidän mielessäni

(René Char ja Pablo Picasso)

On monta muistettavaa asiaa, tehtävää ja lausetta, ihmisetkin pitäisi muistaa. Näitä René Charin sanoja yritän pitää mielessäni pysyäkseni elossa:

Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanoja ja rakkautta. Jos ne himmentyvät, vapaus ne elävöittää; koskaan se ei niitä tahraa. Ja kapina elvyttää vapauden kun aamu sarastaa...