Metodi filosofiassa

Descartes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 8.1. ja Fuengirolassa 9.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tieteessä metodi on järjestelmällinen menetelmä, jonka avulla pyritään saavuttamaan uutta tietoa tai ainakin täsmentämään olemassaolevaa tietoa. Missä mielessä voidaan puhua filosofisesta metodista, kun otetaan lähtökohdaksi, ettei filosofia ole tieteellistä tutkimusta? Kyse voi olla hyvin erilaisesta asiasta, vaikka filosofisessa metodissa olisi jotain samaa kuin tieteellisessä menetelmässä, esimerkiksi havaintojen tekeminen. 

Filosofia ei ole tiedettä, mutta se on – tai voi olla – tutkimusta. Näin on ollut alusta lähtien. Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Sokrates. Mutta mitä hän tarkoitti sanalla tutkiminen? On selvää, ettei elämän tutkiminen merkinnyt biologista tutkimusta.

Sokraattisena menetelmänä tunnettu elenkhos oli kyselemistä, jopa eräänlaista kuulustelua. Sokrates yritti saada ihmiset puhumaan ja kumosi sitten heidän vääriä väitteitään. Sokraattinen menetelmä oli dialogia, jossa jokainen väite ja argumentti läpivalaistaan, asetetaan kyseenlaiseksi. Se oli siis eräänlaista systemaattista nilkkiyttä, ei mikään tieteellisen metodin alkusiemen. 

Menetelmän tuloksena ei ollut uusi tieto (esimerkiksi elämästä), vaan oman tietämättömyyden tajuaminen. Sokrateen kysymykset, koko hänen olemassaolonsa, toimi koetinkivenä, siis tutkimuksen, arvioinnin välineenä, mutta tutkimuksen kohteena ei ollut elämä sellaisenaan, paljaana (zoe), vaan elämä jolla on muoto (bios). Hän tutki sitä, miten ihmiset elävät ja ovatko heidän puheensa ja järkensä (logos) harmonisessa suhteessa olemassaolon tavan kanssa.

Filosofiassa ei ole yhtä metodia. Nopea vilkaisu erilaisiin filosofisiin teoksiin tuo esiin, että filosofit käyttävät hyvin erilaisia menetelmiä. Usein on toistettu – Platonista ja Aristoteleestä lähtien – että filosofia alkaa ihmettelystä. Jo tässä hämärässä alussa metodit lähtevät omille teilleen. Se johtuu siitä, ainakin osittain, että filosofit ihmettelevät ihan eri asioita. Filosofoiminen voi myös käynnistyä epäilystä, mutta filosofit epäilevät hyvin erilaisia asioita ja eri tavoilla. Descartes oli kuuluisa systemaattisesta (tai metodisesta) epäilystään, mutta omien uskomusten epäileminen tähtäsi kykyyn erottaa todet väitteet epätosista. Alkuperäisesti skeptikot epäilivät mahdollisuutta päästä varmaan tietoon.

Filosofit poikkeavat paljon toisistaan, mutta heidän metodeissaan on melkein aina mukana jonkinlainen kriittisyys. Sokrates jätti lähtemättömän jäljen. Vaikka tavoitteet olisivat erilaisia ja toiset olisivat toisia systemaattisempia, filosofiassa tutkitaan olettamuksia ja ajatustottumuksia. Filosofia on kriittistä ajattelua, joka yrittää päästä käsiksi olettamuksiin.

Tähtäimessä ei ole kuitenkaan vain parempi, tarkistettu käsitys asioista, vaan vaikutus ajattelijassa. Sekä Descrates että alkuperäiset skeptikot pyrkivät erityisen tilan synnyttämiseen. Sokrateen koettelema ja tutkima elämä, bios, ajautuu kriisiin. Ihmisen on tehtävä jotain, päätettävä jatkaako enää samalla tavalla. Bios on jotain, jonka kautta ihmisen elämästä ja maailmasta tulee testi, koe. Kokeen kautta ihminen muuttaa itseään ja maailma näyttäytyy erityisessä valossa. Filosofoimisen, filosofisen tutkimuksen, tarkoitus ei ole vain saada tietoa maailmasta, vaan kokea maailma erityisellä tavalla.

Ottakaamme siis etäisyyttä filosofeihin, jotka ymmärtävät metodin liian optimistisesti tai ainakin vanhanaikaisesti niin, että se takaa hyvän ajattelemisen – jolla vielä kaiken lisäksi tarkoitetaan erehtymättömyyttä.

Voimme todeta:

1.Filosofiassa ei ole vain yhtä metodia.

2.Metodi filosofiassa on muutakin kuin menetelmä, keino päästä tietoon.

3.Metodi filosofiassa on apuväline, joka tehostaa filosofian häiritsevyyttä.

Kevään ensimmäiset aiheet:

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/12/kevaan-ohjelmasta.html 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilmastonmuutos ja ajattelu

Kant

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11.12. ja Fuengirolassa 12.12. Syyskauden viimeinen aihe. Filosofiakahvila jatkuu tauon jälkeen tammikuun toisella viikolla.

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

1.Valistuksen parodia

Jotkut sanovat epäilevänsä ilmastonmuutosta. Monesti he sanovat: ”Onhan ilmastonmuutoksia ollut ennenkin, se on luonnollista.” Tiedemiehet, jotka varoittavat ilmiöstä, tekevät kaksi väitettä (joiden tueksi he esittävät perusteluja):

a)Käynnissä on ilmastonmuutosprosessi (ilmaston lämpeneminen)

b)Tämä prosesssi on ihmisen aiheuttama

Epäilijät, jotka sanovat, ettei ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama, onnistuvat (jotenkin) kääntämään katseensa pois myös ensimmäisen väitteen uhkaavuudesta. (Ikään kuin se, että ilmastonmuutos on ”luonnollinen”, vähentäisi sen uhkaavuutta.)

Tässä epäilyssä, joka on vastausta pelottaviin puheisiin ja ennusteisiin, on kaksi huomionarvoista piirrettä.

a)Kun epäilijä epäilee tai kieltää väitteiden todenmukaisuuden, hän kääntää katseensa pois; hän antaa itselleen luvan olla ajattelematta, olla katsomatta. Epäilemisen operaatio on siis luonteeltaan moraalinen; siinä on kyse enemmän sallitusta ja ei-sallitusta kuin tiedetystä ja ei-tiedetystä.

b)Epäily pukeutuu omilla aivoilla ajatteluksi. Tässähän (Selbstdenken, pensar por sí mismo, thinking for oneself) on kyse valistuksen ytimestä, vapaan ja itsenäisen ihmisen mahdollisuudesta.

Huomautus ensimmäiseen kohtaan. Aikamme ongelma ei ole tiedon puute tai tiedon puuteellisuus (sitä puuttuu aina ja se on aina puutteellista). Ongelma koskee tahtoa. Emme halua katsoa, emme halua nähdä. Luomme illuusion, että jos emme katso johonkin todellisuuden aspektiin, se ei ole siellä.

Huomautus toiseen kohtaan. Immanuel Kant kirjoittaa tunnetun artikkelinsa Mitä on suunnistautuminen ajatelussa? alaviitteessä (7): ”Itse ajatteleminen (Selbstdenken) tarkoittaa totuuden perimmäisten koetinkivien etsimistä omasta itsestä (siis itse kunkin omasta järjestä). Vastaavasti maksiimi, jonka mukaan on aina ajateltava itse, merkitsee valistusta. Tämä ei itse asiassa vaadi niin paljon kuin kuvittelevat ne, joiden mukaan valistus on tiedollista... Oman järjen käyttäminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kysyy aina itseltä silloin kun pitäisi hyväksyä jokin käsitys, onko se hyväksyttävissä. Onko siis mahdollista, että teen siitä perusteesta, jonka nojalla jotakin hyväksyn, tai siitä säännöstä, joka hyväksymästäni käsityksestä johtuu, järkeni käytön yleisen periaatteen. Jokainen voi soveltaa tätä testiä itseensä. Kun tehdään näin, huomataan että taikausko ja haaveksunta katoavat samantien, vaikkei olisikaan riittävästi tietoa näiden kumoamiseksi objektiivisin perustein...”

On todettava, että Kantin käsitys ei anna koko kuvaa edes siitä, miten hänen aikalaisensa ymmärsivät omilla aivoilla ajattelun tehtävän. Voimme silti nähdä, etteivät ilmastonmuutoksen ”epäilijät”, jotka esiintyvät dogmien ja auktoriteettien kyseenalaisajina, sovella tätä testiä itseensä. He tekevät jotain muuta.

2.Vallankumous ja muut vaihtoehdot

Vuosia sitten saksalaisten ilmastonmuutostutkijoiden työhuoneiden seinien sisällä puhuttiin: ”Ei ole enää toivoa. Ainoa toivo on vallankumouksessa.”

Epätoivoisten, hyvin tietävien huudahdukset ovat usein tällaisia - ajattelemattomia. Lausuja ei ajattele, onko vallankumous - mahdollisesti hyvinkin verinen - todella toivottava. Hän ei myöskään ajattele, olisiko se toteutettavissa (hyvin, huonosti tai keskinkertaisesti). Puhuja ei myöskään ajattele sitä historiallista prosessia, jonka sisällä hän on – sitä tapahtumaa, jonka osa tämä lausuma on. Hän ei todellisuudessa usko vallankumoukseen. Hän on käännynnäinen; joku joka on kääntynyt pois vallankumouksesta, ei usko siihen enää. Vallankumous hylättiin jo ennen Berliinin muurin murtumista. Se nähtiin tyhjänä haaveena.

Vallankumous hylättiin, mutta puutteellisesti; unohdettiin keksiä tie ulos konservatiivisuudesta. Olemme nähneet kommunistien kääntyvän uskoon. Olemme nähneet heidän muuttumisen fanaattisiksi oikeistolaisiksi. Konservatiivisuus, joka on tietynlaista inertiaa (liikkumattomuutta, jäyhyyttä), on nyt vaara. Käännynnäinen, joka hylkäsi vallankumouksen, saattaa tajuta tarpeen irrottautua konservatiivisuudesta. Hän kysyy jotain, johon ei ole vastausta: ”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Kuka haluaa ajatella tai kuvitella, ettei tätä kysymystä esitetä eikä siihen millään tavalla vastata?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilyttävät sanat

Kissa ja herra Bahtin

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanat ovat epäilyttäviä. Ne ovat niin epäilyttäviä, että monet (myös filosofit) ovat pyrkineet eroon niistä.

1.Epäily

Ottakaamme esimerkiksi sana epäily - sana jota filosofit hellivät.

Joku tarttuu sanakirjaan ja toteaa, että epäily on espanjaksi duda. Sanaa ei kuitenkaan käytetä samalla tavalla espanjassa ja suomessa. Esimerkkilause:

Dudo que haya un gato en la caja

Epäilen, että laatikossa on kissa

Suomennos on suora, mutta virheellinen. Lauseet merkitsevät päinvastaisia asioita. Espanjankielisessä lauseessa esitetään epäluottamus siihen, että laatikossa olisi kissa. Suomenkielisessä lauseessa esitetään uskomus, että se todella on siellä. Jotta suomenkieliseen lauseeseen saataisiin sama merkitys, sivulause pitäisi muuttaa kielteiseen muotoon.

Mitä tästä voisi päätellä? Ehkä ettei suomeksi voi epäillä?

Epäily on filosofiassa - on se metodista tai ei - kriittistä suhtautumista varmoina pidettyihin asioihin. Se on kysymistä, tyytymättömyyttä valmiisiin vastauksiin. Tällainen voi olla harvinaista tai sitten ei. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla epäily on usein aivan toisenlainen merkitys. Poliisi epäilee, että olen rikkonut lakia. Äiti epäilee, että lapsi on tehnyt pahoja. Tämä merkitys on yleisempi, koska tällaiset epäilyt ovat tavallisempia kuin filosofiset asenteet maailman edessä.

Kaksi englanninkielistä lausetta:

I doubt

I suspect

Ja niiden suomennokset:

Minä epäilen

Minä epäilen

Elokuva, joka minulle näytti epäilyn epäilyttävyyden, on John Patrick Stanleyn ohjaama Doubt (2008). Itse asiassa elokuva näyttää, miten syövyttävä epäily voi olla ja miten se voi vahingoittaa. Se näyttää myös, että epäilyllä voi olla monta suuntaa.

2. Radikaali

Kun käytetään sanaa radikaali, sillä tarkoitetaan yleensä (nykyään) jotain kielteistä; se on haukkumasana, yritys väheksyä toista, erityisesti poliittista vastustajaa tai vihollista. Todellisuudessa monet radikaaleiksi haukutuista ei ole radikaaleja, juuriin meneviä. He vain puhuvat, muodostavat suussaan kaavoja ja lauselmia.

Sana on suosittu, mutta sen kuullessaan pitäisi hälytyskellojen soida. Sana opettaa, että sanat eivät ole viattomia. Niitä käytetään poliittisessa pelissä, valtataistelussa ja strategioissa.

3. Kantasuomalainen

Mark C. Taylor sanoi: ”The words are telling stories.” En tiedä, millaisen tarinan kertoisi sana “kantasuomalainen”, jos sitä dekonstruoisi taylorilaisesti. Minulle tässä on yksi esimerkki epäilyttävästä sanasta, koska se koko ajan muistuttaa vieraan, toisen, toiseuden jatkuvasta invaasiosta: pelottavan erilaisen tunkeutumisesta suomalaisuuteen ja suomalaiseen.

En tiedä, mitä tapahtui ja mihin sanaa tarvittiin. Suomessa puhuttiin maahanmuuttajista ja huomattiin, etteivät he ole homogeeninen ryhmä, vaan osa on jopa suomalaisia. Siksi humanismin ja poliittisen korrektiudenkin nimissä kai keksittiin sana erottamaan yhdet suomalaiset toisista. Erottelu tehtiin, jotta vältyttäisiin yhdeltä erottelulta, mutta vaikutukset voivat olla samat.

Vaikka kissat tunnistavat kissat, koirat tunnistavat koirat, ihminen ei annan tunnista ihmistä ihmiseksi eikä suomalainen suomalaista. Minun kuulteni eräs suomalainen ihmetteli kerran, että hyvin se Ruben Stiller puhuu suomea. Stillerkin on kommentoinut termiä kantasuomalainen ja ehdottanut uusien sanojen lanseeraamista. Niistä osuvin on ehkä plasebosuomalaisuus. Hän kirjoittaa: 

”Suomalaisuutta käytetään nykyään yleisesti plasebona eli lumelääkkeenä. Kun globaali markkinatalous uhkaa, ja työpaikat lähtevät alta, suomalaisuuden plasebo parantaa oloa.”

 P.S. Kuvittelen, että sanan kanta on varastettu kielitieteessä käytetyistä sanoista varhaiskantasuomi (suomalais-saamelaisten kielten kantakieli) ja myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kantakieli).

Kissa ja herra Deleuze

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila