Tutkimaton elämä

SYKSYN VIIMEISET FILOSOFIAKAHVILAT

Filosofiakahvila 13.12./14.12./15.12.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofeilla on myyttisiin mittasuhteisiin kohonnut motto: “Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista.” Sanoja oli Sokrates.  Lauseen kirjasi ylös Platon Puolustuspuheessa.  Olisi liioiteltua sanoa, ettei kukaan filosofi ole pysähtynyt ajattelemaan tai purkamaan lausetta, mutta uskoisin, että sen edessä pitää pysähtyä uudestaan eikä heti kumartaa liian syvään, vaikka haluaisikin lauseen t-paitaansa.

Elämän tutkiminen ei tarkoittanut Sokrateelle samaa kuin biologeille. Hän käytti sanaa bios, mutta se merkitsi olemassaoloa sanan filosofisessa merkityksessä. Bios oli elämä, jota voi muokata ja arvioida; se ei ollut vain hengissäolemista, ravinnon työntämistä kehoon yhdestä päästä ja sen ulostamista toisesta päästä.

Mitä siinä arvioitiin? Sokratesta ei kiinnostanut, oliko joku menestynyt vai ei, oliko joku rikas tai köyhä; häntä kiinnosti ihmisen hyveet, esimerkiksi. Häntä kiinnosti, olivatko ihmisen puhe ja ajatukset (logos) ja elämä (bios) harmonisessa suhteessa. Tähän liittyi Sokrateesta käytetty sana basanos, koetinkivi. Sokrates koetteli, testasi, ihmisiä. Hänen kysymyksensä, kontakti Sokrateehen, toi esiin sen, miten ihminen eli. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. 

Filosofit liittävät tähän elämän tutkimiseen vanhan imperatiivin, joka seurasi myös Sokratesta: “Tunne itsesi.” Michel Foucault puhui viimeiset kursseilla Collége de Francessa -80-luvun alussa tästä vanhasta käskystä, jonka myös Sokrates oli ottanut vastaan (“tunne itsesi”) ja josta on tullut keskeinen osa länsimaalaista kulttuuria. Tarkemmin sanottuna Foucault puhui siitä, ettemme oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitettiin, koska se liittyi toiseen, perustavampaan periaatteeseen: “Huolehdi itsestäsi.” Tämä toinen periaate on laiminlyöty, unohdettu, jopa tuomittu. Tämä vaikeuttaa meidän ymmärrystämme. Emme näe, mihin itsetuntemus tähtäsi, mitä se palveli.

Elämän tutkiminen, sen arvioiminen, olivat itsestä huolehtimista. Se ei ollut sitä, mitä sillä nykyisin tarkoitetaan. Itsestä huolehtiminen ei merkinnyt omasta kunnosta ja terveydestä huolehtimista, puhumattakaan sen huolehtimisesta, että oma vauraus kasvaa. Itsestä huolehtija ei huolehtinut myöskään maineestaan. Sokrates ei tunnetusti  huolehtinut maineestaan, koska hänet tuomittiin nuorison turmelemisesta.

Elämää arvioitaessa ei ollut tärkeää, miten se oli mennyt, vaan suhde ajatuksen ja elämän välillä. Itsetuntemus ei merkinnyt sitä, että tuntisi omat ominaisuutensa tai älykkyysosamääränsä, vaan se merkitsi sitä, että loi tietynlaisen suhteen itseensä. Tärkeää eivät olleet  ominaisuudet, vaan suhteet. Yksi unohdettu puoli on siis se, ettei mielenkiinnon kohteena ollut se tai tuo piirre, vaan se, oliko ihminen itsenäinen vai ei, toisin sanoen pyrkimys itsetuntemukseen merkitsi, että ihminen kysyy: “Miten minua hallitaan ja miten hallitsen muita?”

Ainakin osittain Amélie Perronin ansiosta esimerkkini on sairaanhoitaja. Hänen tehtävänsä ei ole tietää, onko hänellä hoivaviettiä vai ei.  Sairaanhoitaja käyttää valtaa ja on vallankäytön kohde. Hänen päänsä päällä liikkuu ideoita siitä, mitä hänen pitäisi olla.  Erilaiset suunnitelmat, normit, kyseenalaistamattomat käytännöt, hallinnoimisen mallit, palaverit, määrittävät hänen rytmiään ja tapaansa toimia. Itsetutkiskelun tehtävä ei ole selvittää, missä määrin ihmisessä on hoivaviettiä, vaan selvittää, mikä on itseään tutkivan paikka maailmassa, jossain tilanteessa. Itsetutkimuksen tehtävä ei ole selvittää aitoa identiteettiä; se on enemmän selvittää, millainen minun vaaditaan olevan ja miten voisin oppia tavalla, joka hyödyttää minua eikä niitä, jotka käyttävät minuun valtaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valta ja etiikka

 

Dion esittelee Platonin Donysiokselle

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.2. ja 23.2

Tässä huomautuksessani valta on ymmärretty suhteeksi, jossa toinen yrittää toista ohjata. Kun puhun etiikasta, tarkoitan vähintäänkin ajateltua itsensä ohjaamista. Moraali ei ole sama asia kuin etiikka, koska viimeksi mainittu voi olla moraalifilosofiaa, mahdolllisesti vallitsevan moraalin kyseenalaistamista.

Kun ajattelemme ajattelun ja vallan suhdetta, kuvittelemme helposti, että ajattelu (kriittinen ajattelu) asettuu ulkopuolelle, arvioi ulkopuolelta. Jos haluamme ajatella vallankäytön ja ajatteluksi ymmärretyn etiikan suhdetta toisiinsa, meidän on ajateltava ajattelun suhdetta valtaan, toimintaan ja todellisuuteen. On ehkä syytä hylätä valmiit mielikuvat erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Ajattelua ja elämää  ei ole pakko ajatella toisensa poissulkeviksi. Voisi olla mielenkiintoista, jopa hedelmällistä, ajatella ajattelun ja vallan välttämätöntä yhteenkietoutumista. Näin yrittää tehdä esimerkiksi Madridin Complutense –yliopiston professori Aitor Alzana Molina artikkelissaan El silencio de los intellectuales, jossa hän käyttää esimerkkinä keskustelua ja kiistaa, joka käynnistyi Ranskan sosialistihallituksen ja intellektuellien välillä -80-luvun alussa.

Yksi tapa katsoa etiikan ja vallankäytön suhdetta on tutkailla todellisia, historiallisia, esimerkkejä. Alzana Molina (minäkin) käyttää esimerkkinä Platonin seitsemättä kirjettä sekä siihen liittyvää filosofin ja tyrannin (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja). Dionysios ärsyyntyy Platonin puheista, vaikka hän ei ehdota demokratian perustamista tai neuvo muutenkaan suoranaisesti politiikan teossa. Se mihin Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähttäävät on johtajan ethos, olemisen tapa. Filosofin neuvo ei ole poliittinen; se ehdottaa tietynlaista tapaa toimia, tietynlaista käytöstä. Platon tahtoo, että etiikka on hallitsemisen, vallankäytön, sisällä. Se on sen sisällä, jos vallankäyttäjä kehittää ethosta.

Voisi ajatella, että meillä on tiettyjä jäänteitä tämäntapaisesta ajattelussa, kun vaadimme ministeriltä tai kansanedustajalta tietynlaista käytöstä, mutta yleensä vaatimus koskee lain noudattamista tai jonkin moraalisen säännön (ei saa valehdella) seuraamista. Jossain määrin ja aika usein tämä vaatimus on naamio, sillä samaa ei vaadita aina, vaan aina erityisissä olosuhteissa. Bill Clintonin ongelmaksi muodostui valehteleminen, mutta ei poliittisissa päätöksissä, vaan intiimeissä asioissa. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut, että hän olisi symphonos itsensä kanssa, harmoniassa itsensä kanssa.

Etiikan ja vallan yhteenkietoutuminen tai niiden eroaminen toisistaan näyttäytyy erilaisessa valossa, jos ajattelemme modernia vallankäyttöä, esimerkiksi normalisointia. Michel Foucault käytti termiä normalisointi aluksi puhuessaan kurista (normalisointi merkitsee hiukan eri asiaa, kun hän puhuu myöhemmin turvallisuusdispositiiveista). Kyse on prosessista, jossa jostakin toiminnan tavasta tai piirteestä rakennetaan ideaali. Meillä on kuriyhteiskunnan esimerkkitapaus, sotilas. Hänen pitää seistä tietyllä tavalla. Poikkeaminen tästä tavasta on epänormaalia. Normalisointi ei kuitenkaan ole vain ideaalin rakentamista. Se kytkeytyy tietoon ja tiedonkeruuseen tarkkailun ja dokumentoinnin avulla. Joku kerää tietoja, rakentaa kuvaa keskiarvosta. Normi, johon normalisointi pyrkii, ei ole vain ideaali; se on lain ja luonnon risteytys. Hoitaja sanoo: ”Teidän lapsellanne on epänormaalin suuri pää.” Se ei ole toivottavaa ja se on poikkeama keskiverrosta.  Normalisointi on kaikkialla. Pasia tai Claudiota ei vain kuntouteta. Pasia ojennetaan, koska hän ei kävele normaalisti. Jos Claudio ei käyttäydy, hänelle sanotaan: ”Haluatko, että kätesi jää tuollaiseksi?” Normalisointi on taktiikkaa ja se on sosiaalista kontrollia. Se ilmenee kuntouttajan ammattitaitona.

Normalisointi on aika erilaista vallankäyttöä kuin despootin vallankäyttö. Voimme hyvin kuvitella, että jos filosofi olisi voinut vaikuttaa hallitsijan olemisen tapaan ja käytökseen, hänen vallankäyttö olisi muuttunut (vaikka Platon epäonnistui). Normalisointia voivat harjoittaa kaikenlaiset ihmiset, oppineet ja oppimattomat, pehmeät ja kovat. Se ei merkitse, ettei normalisointi vaatisi asioita ihmisiltä. Se vaatii mukautumista ja sopeutumista normiin.

Normalisointi ei vain rajoita vapautta, vaan ohjaa ajattelua, rajoittaa sen mahdollisuuksia; se määrää dikomiat ja kategoriat, joiden sisällä olemme. Se ehdollistaa maailman ja tahtoo sulkea ihmisen ehtojen sisään, pakottaa sanomaan ettei muu ole mahdollista tai haluttavaa. Olemassaolo ja elämä bioksena, muokkauksen kohteena, merkitsee sitä, ettei suostu suljettuu maailmaan. Olemassaolo – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Ollaksemme olemassa tarvitsemme ajattelua. Vain siten myös poliitiikka on mahdollista, sillä politiikan haaste on tehdä uusia asioita mahdollisuudeksi. Etiikka ja valta asettuvat uudestaan suhteeseen keskenään, kun tehdään vastarintaa normalisointia vastaan. Kyse ei ole kaikkien normien hylkäämisestä, vaan ajattelusta, maailman avaamisesta, mahdollisuudesta nähdä plastisuus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämäntaito Lichtenbergin mukaan

 

Georg Christoph Lichtenberg

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 27.marraskuuta:

Elämäntaito merkitsi Georg Christoph Lichtenbergille (1742-1799) hänen omien sanojensa mukaan kykyä tehdä jokaisesta hetkestä hyvä – tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista riippumatta kohtalon oikuista, siitä tapahtuuko sinulle jotain hyvää tai huonoa.

Näkemys ei vaikuta erityisen syvälliseltä. Se on silti huomionarvoinen. Lichtenberg ei tavoittele kuuta tai taivasta, täydellistä onnellisuuden tilaa eikä kiinnitä tavoitetta siihen mitä meille tapahtuu, ulkoiseen tilanteeseen. Tavoite ei liity siihen, mitä yleensä sanomme onneksi tai onnellisuudeksi – siihen että tunnemme itsemme onnellisiksi tai siihen että asiamme ovat hyvin.

Erityisen huomionarvoista on se, että Lichtenberg tuntuu herättävän henkiin vanhan ajatuksen elämäntaidosta, kreikkalaiset käyttivät nimitystä tekhne biou. Ajatus ei olisi ollut mahdollinen, jos bios, elämä olemassaolona, olemassaolon suuntana olisi vain elämä biologisella tasolla.

Bios on elämä, joka voidaan arvioida hyväksi tai huonoksi; käytettäessä tätä käsitettä viitataan siihen mitä meille tapahtuu ja sitä mitä meille tapahtuu katsotaan tietystä näkökulmasta. Sitä katsotaan kysyen, mitä tehdä sillä mitä meille tapahtuu. Tämä merkitsee, että elämää voi sanoa hyväksi, vaikka kohtaisikin onnettoman sattumuksen. Kyse on siitä, miten kohtaa nämä tapahtumat ja mitä niiden kanssa tekee. Tästä seuraa, että se mitä me sanomme onnellisuuden puutteeksi – asioiden luisuminen raiteiltaan tai kärsimys – eivät merkitse, ettei elämä olisi hyvä. 

Epäilemättä on vaikea tiivistää Lichtenbergin näkemyksiä. Hän ei esittänyt niitä systemaattisessa muodossa. Lichtenberg kirjoitti vain fragmentteja ja hän kirjoitti niitä vuosikymmenien ajan.  Havaintoja ja arvauksia on silti mahdollista tehdä. Lichtenberg  katsoi hyvän elämän, elämäntaidon ja ymmärryksen kysymystä dietetiikan näkökulmasta. Dietetiikka merkitsi hänelle muutakin kuin ruokavaliooppia – se koski myös henkisten asioiden ”ruokavaliota”. Lichtenbergin mukaan ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

 

Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia. On mahdollista väittää, että Lichtenberg ei ollut kaukana tästä ajatuksesta, vaikka hyveet olivat muita. Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

 

Vaikka Lichtenbergin muotoilu omasta elämäntaidon ideastaan ei sisällä ajatusta tai kysymystä siitä, mitä sen kanssa tehdään mitä meille tapahtuu, hänen omat sanansa toisaalla viittaavat tällaisen ajatuksen läsnäoloon. Muotoilu on hyvin epäkreikkalainen. Lichtenberg puhuu luulosairaudesta kykynä uutta siitä mitä meille tapahtuu suuri määrä myrkkyä omaan käyttöön.

 

Opimme Lichtenbergin esimerkin kautta, että myös uudella ajalla on yritetty elvyttää elämäntaitoa. Opimme myös, että velvollisuusmoraalin ja synnintunnon painolastista huolimatta kysymyksen voi esittää yksilöllisellä tasolla, hyvän ja pahan kivitaulun selän takana.

 

Kaikkein tärkeintä on, että Lichtenberg saa meidät kysymään, voisimmeko uudestaan nostaan esiin tämän kysymyksen, tehdä siitä oman kysymyksemme...

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Metodi filosofiassa

Descartes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 8.1. ja Fuengirolassa 9.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tieteessä metodi on järjestelmällinen menetelmä, jonka avulla pyritään saavuttamaan uutta tietoa tai ainakin täsmentämään olemassaolevaa tietoa. Missä mielessä voidaan puhua filosofisesta metodista, kun otetaan lähtökohdaksi, ettei filosofia ole tieteellistä tutkimusta? Kyse voi olla hyvin erilaisesta asiasta, vaikka filosofisessa metodissa olisi jotain samaa kuin tieteellisessä menetelmässä, esimerkiksi havaintojen tekeminen. 

Filosofia ei ole tiedettä, mutta se on – tai voi olla – tutkimusta. Näin on ollut alusta lähtien. Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Sokrates. Mutta mitä hän tarkoitti sanalla tutkiminen? On selvää, ettei elämän tutkiminen merkinnyt biologista tutkimusta.

Sokraattisena menetelmänä tunnettu elenkhos oli kyselemistä, jopa eräänlaista kuulustelua. Sokrates yritti saada ihmiset puhumaan ja kumosi sitten heidän vääriä väitteitään. Sokraattinen menetelmä oli dialogia, jossa jokainen väite ja argumentti läpivalaistaan, asetetaan kyseenlaiseksi. Se oli siis eräänlaista systemaattista nilkkiyttä, ei mikään tieteellisen metodin alkusiemen. 

Menetelmän tuloksena ei ollut uusi tieto (esimerkiksi elämästä), vaan oman tietämättömyyden tajuaminen. Sokrateen kysymykset, koko hänen olemassaolonsa, toimi koetinkivenä, siis tutkimuksen, arvioinnin välineenä, mutta tutkimuksen kohteena ei ollut elämä sellaisenaan, paljaana (zoe), vaan elämä jolla on muoto (bios). Hän tutki sitä, miten ihmiset elävät ja ovatko heidän puheensa ja järkensä (logos) harmonisessa suhteessa olemassaolon tavan kanssa.

Filosofiassa ei ole yhtä metodia. Nopea vilkaisu erilaisiin filosofisiin teoksiin tuo esiin, että filosofit käyttävät hyvin erilaisia menetelmiä. Usein on toistettu – Platonista ja Aristoteleestä lähtien – että filosofia alkaa ihmettelystä. Jo tässä hämärässä alussa metodit lähtevät omille teilleen. Se johtuu siitä, ainakin osittain, että filosofit ihmettelevät ihan eri asioita. Filosofoiminen voi myös käynnistyä epäilystä, mutta filosofit epäilevät hyvin erilaisia asioita ja eri tavoilla. Descartes oli kuuluisa systemaattisesta (tai metodisesta) epäilystään, mutta omien uskomusten epäileminen tähtäsi kykyyn erottaa todet väitteet epätosista. Alkuperäisesti skeptikot epäilivät mahdollisuutta päästä varmaan tietoon.

Filosofit poikkeavat paljon toisistaan, mutta heidän metodeissaan on melkein aina mukana jonkinlainen kriittisyys. Sokrates jätti lähtemättömän jäljen. Vaikka tavoitteet olisivat erilaisia ja toiset olisivat toisia systemaattisempia, filosofiassa tutkitaan olettamuksia ja ajatustottumuksia. Filosofia on kriittistä ajattelua, joka yrittää päästä käsiksi olettamuksiin.

Tähtäimessä ei ole kuitenkaan vain parempi, tarkistettu käsitys asioista, vaan vaikutus ajattelijassa. Sekä Descrates että alkuperäiset skeptikot pyrkivät erityisen tilan synnyttämiseen. Sokrateen koettelema ja tutkima elämä, bios, ajautuu kriisiin. Ihmisen on tehtävä jotain, päätettävä jatkaako enää samalla tavalla. Bios on jotain, jonka kautta ihmisen elämästä ja maailmasta tulee testi, koe. Kokeen kautta ihminen muuttaa itseään ja maailma näyttäytyy erityisessä valossa. Filosofoimisen, filosofisen tutkimuksen, tarkoitus ei ole vain saada tietoa maailmasta, vaan kokea maailma erityisellä tavalla.

Ottakaamme siis etäisyyttä filosofeihin, jotka ymmärtävät metodin liian optimistisesti tai ainakin vanhanaikaisesti niin, että se takaa hyvän ajattelemisen – jolla vielä kaiken lisäksi tarkoitetaan erehtymättömyyttä.

Voimme todeta:

1.Filosofiassa ei ole vain yhtä metodia.

2.Metodi filosofiassa on muutakin kuin menetelmä, keino päästä tietoon.

3.Metodi filosofiassa on apuväline, joka tehostaa filosofian häiritsevyyttä.

Kevään ensimmäiset aiheet:

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/12/kevaan-ohjelmasta.html 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä

Aiheena Torre del Marissa 2.5.Keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnetusti vaikea sanoa mitä on elämä. Se on outo ja ohimenevä tila, jonka merkkejä ovat esimerkiksi aineenvaihdunta, kasvu ja moduliinirakenne (elävän olennon rakentuminen soluista) jne. Puhumme asiasta biologisesti, mutta ihmiset osasivat puhua elämästä ennen kuin kehittivät biologiaa tai osasivat tutkia asiaa luonnontieteellisesti.

Antiikin kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka merkitsevät elämää: zoe ja bios. Zoe oli sana, joka oli lähempänä biologista ymmärrystä; se merkitsi elämää paljaana, sellaisenaan, ilman määreitä; se oli jotain yhteistä ihmisille, eläimille, kasveille. Bios oli elämä, jota voitiin arvioida, sitä voitiin sanoa hyväksi tai huonoksi. Filosofia kiinnittyi biokseen, syntyi ja kehittyi suhteessa siihen; se problematisoi ihmisen tavan elää ja kysyi, miten elämää voi arvioida. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että biologian teema on zoe, filosofian bios. Sokrateella oli mielessä arvioitavissa oleva elämä, kun hän sanoi Kritonissa, ettei pidä arvostaa kaikkein korkeimmalle elämistä; hyvin eläminen on tärkeämpää.

Viime vuosikymmeninä on yhteiskuntafilosofisen ja sosiologisen keskustelun yksi suuri aihe, ongelma, ollut biovalta: vallankäyttö, kontrollointi ja manipulointi, joka kohdistuu elämään. Huomion kohteeksi nousevat syntyvyys, kuolevuus, seksuaalisuus jne. Teeman nosti esiin Michel Foucault ja sitä on kehitellyt eri suuntaan esimerkiksi Giorgio Agamben. Vallankäytön kohde, valtamekanismien huomioima elämä on zoe, paljas ja biologinen elämä, ei elämä arvioitavissa olevana bioksena. Agamben puhuu alastomasta elämästä (nuda vita), joka eroaa elämästä muotona. Hän kuvaa kauhistuttavia mekanismeja, jotka erottavat elämän elämästä muotona. Näiden mekanismien huipentuma on Auschwitz.

Kun luemme Agambenia ja muita samantapaisia biovallan kriitikoita, opimme, että meiltä puuttuu bios, elämä elämänmuotona, arvioitavissa oleva elämä. Se ei näyttäydy tarkalleen ottaen mahdottomuutena, mutta ajattelu ja politiikka eivät tavoita sitä.

Minulla on ehdotus tai kysymys, joka ei ratkaise ongelmaa, vaan lähestyy sitä toisesta kulmasta. Ehdotuksen lähtökohta on tällainen: Elämää arvioidaan elämässä. Lause merkitsee, muun muassa, että arvioiva ja arvottava olento on elävä. Voimme yhä ajatella kreikkalaisesti ja erottaa toistaan zoen ja bioksen, mutta tämä erottelu ei merkitse vastakohtaisuutta tai edes sitä, että nämä kaksi sanaa eivät puhuisi samasta asiasta, ainakin jollakin tasolla.

Kuvitelkaamme siis, että tahdomme elämän olevan arvioitavissa; tahtoisimme esimerkiksi sanoa, mitä on hyvä elämä. Heti kohtaamme kysymyksen siitä, kuka arvioi. Entä jos se ei ole kukaan, joku subjekti, ihminen tai jumala, vaan elämä meissä? Zoe, paljas elämä, ei ole sitä minkälaisena se näyttäytyy vallankäytön (biovalta) kohteena. Se on jotain aktiivisempaa: sen merkkejä ovat aineenvaihdunta ja kasvu, esimerkiksi. Elävä olento, vaikka kuinka alkeellinen, käyttää informaatiota ympäristöstä, suuntautuu sen avulla saadakseen jotain mitä se pitää hyvänä. Se esimerkiksi pitää jotain kasvia parempana kuin toista; se arvottaa. Arvottaessaan se ei toteuta kenenkään suunnitelmaa eikä suunnittele oman lajinsa jatkumista; elämä toteutuu siinä, toteuttaa itseään. Tämän alkeellisen olennon elämä voidaan nähdä sellaisena mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa zoe, mutta tämä alaston elämä, josta ei voi puhua hyvänä tai huonona, on arviointia.

Ehdotukseni lähtökohta on siis lause: Elämää arvioidaan elämässä. Voimme erottaa elämän paljaana (zoe) ja elämän arvioitavissa olevana (bios), mutta paljas ja alaston, kaikkein alkeellisin elämä on jo arviointia. Bios on jotain, jota zoe tahtoo (käyttääkseni filosofisesti ongelmallista sanaa). Palatkaamme siis ongelmaan, kysymykseen biovallasta. Jos todella on vallankäyttöä, joka kadottaa bioksen, hävittää kysymyksen elämästä arvioitavissa olevana, se ei tee pelkästään jotain julmaa: se vähentää elämisen mahdollisuuksia, elämän elävyyttä. Elämää halutaan pidentää ja jossain määrin siinä onnistutaan, mutta ei osata ajatella laatua, intensiteettiä, elämän elävyyttä.

On olemassa yksi käsite, ikkuna, joka voisi avata  meille toisen tavan katsoa, ajatella, tuntea, elää: error, erehdys. Latinan errare ei merkitse vain erehdystä, vaan myös vaeltamista. Mikään muu käsite ei tavoita niin hyvin elämän omaa liikettä, sen liikkuvuutta...

(Sam Sandqvist luennoi aiheesta Aika: Ikuinen arvoitus?Lauantaina 28.5. Klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari El Copo -kadulla, Torre del Mar)

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/10/elama-erehdys.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Sota ja järki

(Almerian tie 1937, kuva: Norman Bethune)

Jokaisen sodan jälkeen kirjoitetaan kirjoja sodan mielettömyydestä. Kovin ovat turhia kirjat selvästikin, koska aina ryhdytään samaan mielettömyyteen. Tai sitten kirjoissa ja niiden logiikassa on jokin vika. Voihan nimittäin olla, ettei sota ole ollenkaan mieletön – siinä voi olla syvä mieli ja järki.

Kun keskiaikaiset feodaaliherrat sotivat keskenään, idea oli yleensä hyvin yksinkertaisesti se, että käydään ryöstämässä. Aikanaan oikeuslaitoskin kehittyi tätä tarkoitusta varten; kyse oli siitä, että ryöstösaalista jaetaan. Kuningas soti samalla tavalla, mutta ennen kaikkea pyrkien monopolisoimaan sodan. Lain tarkoitus oli estää yksityiset sodat.

Joku kyyninen voisi ajatella ja väittää, että näin on vieläkin. Tilanne on silti hiukan monimutkaisempi. Toisella tavalla sanottuna aikamme ekonominen rationaalisuus on mutkikkaampaa ja sisältää kompleksisempia käsitteitä. Jo aikaisemmin olen viitannut kolmekymmenvuotisen sodan ratkaisevaan merkitykseen eurooppalaisessa historiassa (Mikä on Eurooppa http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/05/mika-on-eurooppa.html )

Tappamista ei aikaisemmin tarvinnut perustella, koska se oli kuninkaan päätös. Nyt sodalla oli järki ja mieli; tarkoitus oli pelastaa kansakunta, taata sen selviäminen. Aihe ei ollut enää suoraan maa tai alue, vaan bios, elämä. Kääntöpuolena, logiikan toisena premissinä oli, että vihollinen oli väestö tai väestön osa. Jo ennen nykyaikaista sotateknologiaa sota kohdistettiin myös väestöön. Siihen sisältyi ikivanha ryöstämisen teema; sotilaiden palkinto oli mahdollisuus viedä sotasaalista. Saalis ei ollut aina rahaa tai ruokaa. Monesti sellaiset saaliit olivat vähäisiä. Oli oikeus raiskata naisia ja lapsia. Kun sodan aihe oli bios tämä ikivanha oikeus sai uuden mielen; siinä oli yhä enemmän järkeä. Se oli nyt psykologista sodankäyntiä ja myös väestön systemaattista tuhoamista, joka nähtiin tarpeelliseksi, koska vihollinen on jokin rotu, kansa, koko väestö, ei vain armeija.

Turha siis olla hämmästynyt siitä mitä tapahtuu ja mitä kirjoitti Israelin siirtokuntaliikkeen johtaja Uri Elitzuri yli kymmenen vuotta sitten. Hän kirjoitti artikkelin, jossa totesi kaikkien palestiinalaisten olevan vihollistaistelijoita. Koko kansa, koko väestö on vihollinen, ja koska palestiinalaisäiti synnyttää taistelijoita, hänetkin on tapettava. Myös heidän kotinsa pitää hävittää, koska siellä he kasvattavat ”käärmeitä”.

Nuori israelilainen poliitikko Ayelet Shaked siteerasi tätä kirjoitusta heinäkuun alussa herättäen suuren kansainvälisen huomion. Shakedin mukaan hänen kommenttinsa on väärinymmärretty, mutta tosiasia on, että hän siteerasi tätä erityistä kohtaa. Poliitikon puolue on Juutalainen kotimme.

Jos Shakedin tai Elitzurin sanat tuntuvat pahoilta, on huomattava, etteivät he ole millään tavalla omaperäisiä. Samanlainen puhe on jatkunut kaikkialla ja kauan, joskus se on kohdistunut myös juutalaisiin. Näitä mahdollisesti pahalta tuntuvia sanoja ei siteerannut mustanpuhuva, kyyristelevä ja limainen olio (katsokaa vaikka kuvia Shakedista). Hänen sanansa eivät ole mielettömiä; ne ovat sodan mieli ja järki. Otettava huomioon kuitenkin, että myös toisella puolella, vihollisellakin on järki päässä.

Niin kuin olen todennut, haluaisin joskus ottaa sodan aiheeksi filosofiakahvilassa. Se ei ole helppo tehtävä. Se, että väitän nyt keksineeni järjen sodassa, ei ehkä auta minua paljon eteenpäin. Sitäpaitsi työmaa on laaja. Olisi tutkittava sodan historiaa, luettava edes pintapuolisesti Kantin tekstit ikuisesta rauhasta jne. Kaikkea tätä työtä epäilemättä ohjaa kysymys: Miten on mahdollista? Mutta kysymys ei pidä sisällään oletusta mielettömyydestä. Se ei ole enää mahdollista.