Tutkimaton elämä

SYKSYN VIIMEISET FILOSOFIAKAHVILAT

Filosofiakahvila 13.12./14.12./15.12.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofeilla on myyttisiin mittasuhteisiin kohonnut motto: “Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista.” Sanoja oli Sokrates.  Lauseen kirjasi ylös Platon Puolustuspuheessa.  Olisi liioiteltua sanoa, ettei kukaan filosofi ole pysähtynyt ajattelemaan tai purkamaan lausetta, mutta uskoisin, että sen edessä pitää pysähtyä uudestaan eikä heti kumartaa liian syvään, vaikka haluaisikin lauseen t-paitaansa.

Elämän tutkiminen ei tarkoittanut Sokrateelle samaa kuin biologeille. Hän käytti sanaa bios, mutta se merkitsi olemassaoloa sanan filosofisessa merkityksessä. Bios oli elämä, jota voi muokata ja arvioida; se ei ollut vain hengissäolemista, ravinnon työntämistä kehoon yhdestä päästä ja sen ulostamista toisesta päästä.

Mitä siinä arvioitiin? Sokratesta ei kiinnostanut, oliko joku menestynyt vai ei, oliko joku rikas tai köyhä; häntä kiinnosti ihmisen hyveet, esimerkiksi. Häntä kiinnosti, olivatko ihmisen puhe ja ajatukset (logos) ja elämä (bios) harmonisessa suhteessa. Tähän liittyi Sokrateesta käytetty sana basanos, koetinkivi. Sokrates koetteli, testasi, ihmisiä. Hänen kysymyksensä, kontakti Sokrateehen, toi esiin sen, miten ihminen eli. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. 

Filosofit liittävät tähän elämän tutkimiseen vanhan imperatiivin, joka seurasi myös Sokratesta: “Tunne itsesi.” Michel Foucault puhui viimeiset kursseilla Collége de Francessa -80-luvun alussa tästä vanhasta käskystä, jonka myös Sokrates oli ottanut vastaan (“tunne itsesi”) ja josta on tullut keskeinen osa länsimaalaista kulttuuria. Tarkemmin sanottuna Foucault puhui siitä, ettemme oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitettiin, koska se liittyi toiseen, perustavampaan periaatteeseen: “Huolehdi itsestäsi.” Tämä toinen periaate on laiminlyöty, unohdettu, jopa tuomittu. Tämä vaikeuttaa meidän ymmärrystämme. Emme näe, mihin itsetuntemus tähtäsi, mitä se palveli.

Elämän tutkiminen, sen arvioiminen, olivat itsestä huolehtimista. Se ei ollut sitä, mitä sillä nykyisin tarkoitetaan. Itsestä huolehtiminen ei merkinnyt omasta kunnosta ja terveydestä huolehtimista, puhumattakaan sen huolehtimisesta, että oma vauraus kasvaa. Itsestä huolehtija ei huolehtinut myöskään maineestaan. Sokrates ei tunnetusti  huolehtinut maineestaan, koska hänet tuomittiin nuorison turmelemisesta.

Elämää arvioitaessa ei ollut tärkeää, miten se oli mennyt, vaan suhde ajatuksen ja elämän välillä. Itsetuntemus ei merkinnyt sitä, että tuntisi omat ominaisuutensa tai älykkyysosamääränsä, vaan se merkitsi sitä, että loi tietynlaisen suhteen itseensä. Tärkeää eivät olleet  ominaisuudet, vaan suhteet. Yksi unohdettu puoli on siis se, ettei mielenkiinnon kohteena ollut se tai tuo piirre, vaan se, oliko ihminen itsenäinen vai ei, toisin sanoen pyrkimys itsetuntemukseen merkitsi, että ihminen kysyy: “Miten minua hallitaan ja miten hallitsen muita?”

Ainakin osittain Amélie Perronin ansiosta esimerkkini on sairaanhoitaja. Hänen tehtävänsä ei ole tietää, onko hänellä hoivaviettiä vai ei.  Sairaanhoitaja käyttää valtaa ja on vallankäytön kohde. Hänen päänsä päällä liikkuu ideoita siitä, mitä hänen pitäisi olla.  Erilaiset suunnitelmat, normit, kyseenalaistamattomat käytännöt, hallinnoimisen mallit, palaverit, määrittävät hänen rytmiään ja tapaansa toimia. Itsetutkiskelun tehtävä ei ole selvittää, missä määrin ihmisessä on hoivaviettiä, vaan selvittää, mikä on itseään tutkivan paikka maailmassa, jossain tilanteessa. Itsetutkimuksen tehtävä ei ole selvittää aitoa identiteettiä; se on enemmän selvittää, millainen minun vaaditaan olevan ja miten voisin oppia tavalla, joka hyödyttää minua eikä niitä, jotka käyttävät minuun valtaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valppaus

(Bill Murray)

Jos oma itse ei ole annettu, se on jotain, jota voimme kehittää; voimme etsiä elementtejä, aineksia, mahdollisuuksia ja kykyjä, joita viljellä. Tässä työssä ei aina – valitettavasti – ole paras keino filosofiseen kirjaan tarttuminen. Taide opettaa joskus enemmän, sillä se antaa mahdollisuuden harjoitella tätä työtä, itsensä rakentamista. Siksi taiteilijoilla voi joskus olla mielenkiintoista sanottavaa.  Näyttelijä Bill Murray sanoo eräässä haastattelussa:

“…I try to be alert and available. I try to be available for life to happen to me. We’re in this life, and if you’re not available, the sort of ordinary time goes past and you didn’t live it. But if you’re available, life gets huge. You’re really living it.”/Yritän olla valpas ja käytettävissä. Olemme tässä elämässä ja jos et ole käytettävissä, aika menee ja et todella elänyt. Mutta jos olet käytettävissä, elämästä tulee valtava. Elät elämää todella.”/

Lausunto on mielenkiintoinen, koska se ilmaisee ja nimeää asenteen, joka lausujan mukaan on tärkeä ja vaikuttaa siihen, millaista elämää elää. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei elämä jää elämättä, vaan elämästä tulee isoa (huge). Tietenkin sana available (käytettävissä oleminen) voi olla hämäävä, monimielinen. Mutta Murray ei sano, että pitäisi olla hyväksikäytettävissä, alisteinen muiden tahdolle. Hänen näkemyksensä voisi ehkä kääntää toisenlaiselle kielelle: Elämä on virtausta, erilaisia prosesseja, tilanteita, mahdollisuuksia ja se vaatii meiltä osallistumista, menemistä mukaan. Murray itsekin sanoo, parodioiden henkisen ohjauksen guruja: ”Yes to life.”

Tämä vaatii valppautta (alertness), on kuljettava silmät auki. Valppaus on siinä mielessä mielenkiintoinen asia, että se on ollut filosofien huomion kohteena jo vuosituhansia sitten. Valppaus liitettiin ihmisen vapauteen, pelastukseen (sozein); valpaus merkitsi sitä, että onnistuu välttämään vaaran, pelastamaan itsensä orjuudelta.

Voimme ajatella, että meidän olisi hyvä pysyä avoimina erilaisille mahdollisuuksille, odottamattoman ilmaantumiselle. Tällainen avoimuus vaatii meiltä valppautta, sitä että kehitämme itsessämme vastaanottavaisuutta, huomiokykyä.

Valppaus, elämän eläminen todella, kyllä elämälle – kaikki kuulostaa hyvältä ja houkuttelevalta. Vaikea kysymys on, miten sitä valppautta voi itsessään kehittää, ruokkia. Bill Murray sanoi, että hän yrittää olla valpas. Mitä tämä yritys on, miten se tehdään?

Filosofia on opettanut minua olemaan valpas, koska se asettaa kysymysmerkin kaikkiin vakaumuksiin, ajatustottumuksiin. Taide on tehnyt minusta valppaamman, koska se herkistää erilaisille asioille, mahdollistaa kokemuksen, joka tekee herkemmäksi, oikaisee väärinkäsityksiä tai ennakkoluuloja.

Mutta nämä kasvattavat, ylentävät kokemukset, joita filosofia ja taide mahdollistavat, voivat jäädä ohimeneviksi – niistä voi tulla haihtuvia – ellen aktiivisesti yritä niitä pitää mukanani. Siksi harjoituksen täytyy sisältää tällainen kohta, vaihe: kokemuksen jatkuva aktualisoiminen, itsensä muistuttaminen. Jotain sellaista mitä itsetutkiskelu oli stoalaisille. He eivät tutkineet, luodanneet sielunsa syövereitä, vaan yksinkertaisesti kysyivät itseltään, pistivät itseään tilille siitä, missä määrin he ovat toimineet periaatteidensa mukaisesti.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka päättää puolestasi?

Ääniviesti kuultavissa seuraavasta linkistä

https://soundcloud.com/pasi-f-rm/kuka-paattaa-puolestasi

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muistikirja, huomio nro 1

Lankesin itsetutkiskeluun. Täytyy muistaa välttää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hedelmällinen itsetutkiskelu

Puhumme jatkuvasti itsetutkistelusta. Minäkin, joka en usko, että on mitään sielun syvyyttä tai ainakaan en usko, että siitä syvyydestä löytyy mitään erityisen mielenkiintoista. Puhun itsetutkiskelusta yhtenä mahdollisuutena askeesiin, itsensä harjoittamiseen ja tietoisena siitä, että on monenlaisia tapoja tutkia itseään.

Mikä on hedelmällista itsetutkiskelua? Toisinaan, pahoin pelkään, itsetutkiskelu johtaa itsesyytöksiin, jatkuvaan katumusharjoitukseen. Katuminen tai itsensä syyttäminen ei ihmistä vahvista. Itsetutkiskelu voi muodostua itsensä kiduttamiseksi, kun lähtökohtana on syytös ja tuomitseminen ja kysymys siitä, olemmeko hyviä ja vai pahoja.

Ehkä olisi – jos tahdomme itsellemme vapautta - hedelmällistä kysyä: Kuka päättää puolestani? Missä minun elämästäni päätetään? Miten elämästäni päätetään, kuuliko joku ennen sitä minun näkemystäni? Etc. En tarkoita, että syytös pitäisi kohdistaa ulkopuolelle, vaan kysymys omasta itsestä ja omasta tilanteesta on sijoitettava siihen yhteyteen ja verkostoon, jossa elämme.

On jokatapauksessa suuri ero siinä, panemmeko itsemme katumaan vai yritämmeko itsetutkiskelun avulla tavoittaa mielenrauhaa tai suurempaa itsenäisyyttä. Puhun hedelmällisestä itsetutkiskelusta ajatellen, että kysymysten mittaajaksi ja testaajaksi voisi asettaa kysymyksen itsetutkistelun hedelmällisyydestä. Kun tutkimme itseämme, voisimme välillä kysyä: Onko tämä mitä teen itselleni hedelmällistä?

Minkälaisen suhteen haluan luoda itseni ja maailman välille? Vaatiiko se sitä, että tunnen itseni? Mitä merkitsee itsensä tunteminen? Itsetutkiskelun tarkoitus ei aina ja kaikkialla ole ollut oman syvimmän olemuksensa, ”sisäisen itsen” tunteminen. Jos kysyn, kuka minua hallitsee ja miten, en pyri tietämään, kuka olen, vaan selvittämään, millaiset valtasuhteet määrittelevät elämääni ja viime kädessä tavoite on tehdä itsestäni itsenäisempi, vahvempi, kyvykkäämpi päättämään itse.

Miksi puhun ”hedelmällisyydestä”? Siksi, etten tahdo köyhdyttää suhdettani maailmaan, köyhdyttää itseäni, vaan rikastaa, tehdä suhteestani itseeni ja muihin hedelmällisen, uusia ja erilaisia asioita mahdollistavan.

Itse koen hedelmälliseksi kysyä, tutkia, kuka päättää puolestani, kuka estää minua tekemästä jotain ja määrää tekemään jotain muuta. Lisäksi tunnen tarvetta pysähtyä miettimään asenteitani, tuntemuksiani ja niiden mieltä tai mielettömyyttä. Olemme perineet niin monta asennetta, reaktiotapaa, vanhoilta ajoilta, isovanhemmiltamme, esi-isiltämme, jotka elivät toisenlaisessa maailmassa. Ehkä noilla asenteilla saattoi olla oikeutuksensa, mutta nyt ne ovat vain muinaisia kerrostumia meissä.