Ilman filosofiaa, kysymyksen perässä

 

Montaigne

Filosofiakahvila 22.4./23.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ilman filosofiaa

Olen joskus sanonut, että filosofoin, jotta minulla ei olisi filosofiaa. Jos tätä maistelee, tajuaa varmaan, että filosofoinnin tarkoitus on minulle pitää ajatukset liikkeessä. Tarkoitus ei ole päästä systeemiin eikä lopulliseen vastaukseen. Joku voisi nähdä sanan filosofia käytössä tiettyä pahapäisyyttä. Se on ikään kuin synonyymi liian fiksoituneille ideoille ja elämää raskauttavalle metafysiikalle. En kiellä tällaista pahapäisyyttä, mutta kieltämättä olisi epäreilua samastaa filosofia tällaisiin kantamuksiin.

Liian fiksoituneet ideat pilaavat ihmisen suhteen itseensä ja myös toiseen. Esimerkiksi idea ihmisestä muodostuu käsitykseksi ihmisen essentiasta, olemuksesta. Tästä seuraa jo eräänlainen ohjelma. Minun pitää sovittaa itseni tähän olemukseen ja kärsin sopimattomuudestani. Minun pitää toteuttaa tuo olemus; muuten olen vieraantunut. Samalla rajoitan mahdollisuuksiani.

Myöskään toista ihmistä en katso yksilönä, vaan tämän idean läpi. Hän on  aina vähän vajaa. Hyvässä tapauksessa ojennan häntä lempeästi, en ruoski. Mutta kuvittelen jo, että minun pitää kontrolloida häntä ellei peräti tehdä hänestä omaisuuttani...

Kysymyksen perässä

Vaikken tahdo päätyä filosofiaan, mihinkään oppiin tai järjestelmään, kysyn silti: ”Miten elää?” Kävelen kysymyksen perässä. En välttämättä vastaa kysymykseen, mutta katson mihin kysymys vie. Tutkin kysymystä. Tiedän jo, että se pitää sisällään oletuksia. Yksi oletus on, että yksi ja toinen tapaa elää poikkeavat toistaan. Toinen saattaa olla toista parempi, ainakin jostain näkökulmasta katsottuna.

Monesti kysymys on ymmärretty eettisenä. Silloin kysymys merkitsee, millaisia moraalisia sääntöjä minun tulee noudattaa tai millaisia hyveitä harjoittaa. Monesti etsitään vastausta etsien tarkoitusta. Jos kysymys tulkitaan äärimmäisen uskonnollisesti ja elämän tarkoitukseksi tulkitaan toinen, tuonpuoleinen elämä, moraalinen kysymys katoaa, koska kaikkiin kysymyksiin on vastattu jossain isossa kirjassa.

Voin myös kiinnittää huomiota sanaan ”elää”. En ehkä rakenna mitään kuvaa elämästä, en ehkä kuvittele mitään haluttavaa elämäkertaa, vaan ajattelen elämää keskeneräsisyytenä, prosessina. Ymmärrän ehkä kysymyksen niin, että se kysyy: ”Oletko läsnä elämässäsi vai oletko lykännyt sen tulevaisuuteen?”

Michel de Montaigne kirjoitti esseessään Kokemuksesta: “Notre grand et glorieux chef-d’œuvre c’est de vivre à propos.” (Meidän suuri ja loistokas mestariteoksemme on elää tarkoituksellisesti.) Tässä ei haiskahda moralismi eivätkä papilliset suitsukkeet. Eläminen on elämän tarkoitus. Vaikka ajattelisimme näin (moraalittomasti ja ateistisesti), kysymys on yhä edessämme, vaikka muuttuneena.

à propos

Montaignen lauseessa on à propos, jonka käännän sanalla “tarkoituksellisesti”. Alkuperä on latinan sana propositum. Etuliite pro merkitsee eteen, eteenpäin, etukäteen. Positum tulee verbistä ponere, laittaa, asettaa. Sana viittaa siis tulevaisuuteen. Se merkitsee, että joku asettaa itselleen maalin, tavoitteen, johon hän tähtää tästä hetkestä lähtien.

Vaikka ajattelisin niin kuin George Bataille, että projektit lykkäävät olemassaoloa, aie – varsinkin jos se on aikomus elää – ei ehkä tyhjennä nykyhetkeä. Kirjoitin vuonna 2022: ”Ihmiset jotka taistelevat pienten tai suurten asioiden puolesta ja ihmiset jotka vielä innostuvat, ovat kauniita, ehkä todellakin onnellisempia. Ehkä se ei ole vastakohta sille, että elää nykyhetkessä. Nykyhetkestä tulee täysi, se jännittyy niin kuin jousi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Tutkimaton elämä

SYKSYN VIIMEISET FILOSOFIAKAHVILAT

Filosofiakahvila 13.12./14.12./15.12.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofeilla on myyttisiin mittasuhteisiin kohonnut motto: “Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista.” Sanoja oli Sokrates.  Lauseen kirjasi ylös Platon Puolustuspuheessa.  Olisi liioiteltua sanoa, ettei kukaan filosofi ole pysähtynyt ajattelemaan tai purkamaan lausetta, mutta uskoisin, että sen edessä pitää pysähtyä uudestaan eikä heti kumartaa liian syvään, vaikka haluaisikin lauseen t-paitaansa.

Elämän tutkiminen ei tarkoittanut Sokrateelle samaa kuin biologeille. Hän käytti sanaa bios, mutta se merkitsi olemassaoloa sanan filosofisessa merkityksessä. Bios oli elämä, jota voi muokata ja arvioida; se ei ollut vain hengissäolemista, ravinnon työntämistä kehoon yhdestä päästä ja sen ulostamista toisesta päästä.

Mitä siinä arvioitiin? Sokratesta ei kiinnostanut, oliko joku menestynyt vai ei, oliko joku rikas tai köyhä; häntä kiinnosti ihmisen hyveet, esimerkiksi. Häntä kiinnosti, olivatko ihmisen puhe ja ajatukset (logos) ja elämä (bios) harmonisessa suhteessa. Tähän liittyi Sokrateesta käytetty sana basanos, koetinkivi. Sokrates koetteli, testasi, ihmisiä. Hänen kysymyksensä, kontakti Sokrateehen, toi esiin sen, miten ihminen eli. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. 

Filosofit liittävät tähän elämän tutkimiseen vanhan imperatiivin, joka seurasi myös Sokratesta: “Tunne itsesi.” Michel Foucault puhui viimeiset kursseilla Collége de Francessa -80-luvun alussa tästä vanhasta käskystä, jonka myös Sokrates oli ottanut vastaan (“tunne itsesi”) ja josta on tullut keskeinen osa länsimaalaista kulttuuria. Tarkemmin sanottuna Foucault puhui siitä, ettemme oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitettiin, koska se liittyi toiseen, perustavampaan periaatteeseen: “Huolehdi itsestäsi.” Tämä toinen periaate on laiminlyöty, unohdettu, jopa tuomittu. Tämä vaikeuttaa meidän ymmärrystämme. Emme näe, mihin itsetuntemus tähtäsi, mitä se palveli.

Elämän tutkiminen, sen arvioiminen, olivat itsestä huolehtimista. Se ei ollut sitä, mitä sillä nykyisin tarkoitetaan. Itsestä huolehtiminen ei merkinnyt omasta kunnosta ja terveydestä huolehtimista, puhumattakaan sen huolehtimisesta, että oma vauraus kasvaa. Itsestä huolehtija ei huolehtinut myöskään maineestaan. Sokrates ei tunnetusti  huolehtinut maineestaan, koska hänet tuomittiin nuorison turmelemisesta.

Elämää arvioitaessa ei ollut tärkeää, miten se oli mennyt, vaan suhde ajatuksen ja elämän välillä. Itsetuntemus ei merkinnyt sitä, että tuntisi omat ominaisuutensa tai älykkyysosamääränsä, vaan se merkitsi sitä, että loi tietynlaisen suhteen itseensä. Tärkeää eivät olleet  ominaisuudet, vaan suhteet. Yksi unohdettu puoli on siis se, ettei mielenkiinnon kohteena ollut se tai tuo piirre, vaan se, oliko ihminen itsenäinen vai ei, toisin sanoen pyrkimys itsetuntemukseen merkitsi, että ihminen kysyy: “Miten minua hallitaan ja miten hallitsen muita?”

Ainakin osittain Amélie Perronin ansiosta esimerkkini on sairaanhoitaja. Hänen tehtävänsä ei ole tietää, onko hänellä hoivaviettiä vai ei.  Sairaanhoitaja käyttää valtaa ja on vallankäytön kohde. Hänen päänsä päällä liikkuu ideoita siitä, mitä hänen pitäisi olla.  Erilaiset suunnitelmat, normit, kyseenalaistamattomat käytännöt, hallinnoimisen mallit, palaverit, määrittävät hänen rytmiään ja tapaansa toimia. Itsetutkiskelun tehtävä ei ole selvittää, missä määrin ihmisessä on hoivaviettiä, vaan selvittää, mikä on itseään tutkivan paikka maailmassa, jossain tilanteessa. Itsetutkimuksen tehtävä ei ole selvittää aitoa identiteettiä; se on enemmän selvittää, millainen minun vaaditaan olevan ja miten voisin oppia tavalla, joka hyödyttää minua eikä niitä, jotka käyttävät minuun valtaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Estetiikka ja elämä

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5.4. ja 6.4. 

Estetiikka on filosofian osa-alue. Perinteisesti on ajateltu, että se on taidefilosofiaa ja kauneuden filosofiaa. Taidefilosofiassa kysytään esimerkiksi, mikä on taideteos tai mitä on taide. Kauneuden filosofia pohtii – ainakin perinteellisesti – kauneuden olemusta. Harvoin kukaan pysähtyy kysymään, mikä näitä kahta erilaista kysymysrypästä yhdistää. Toisin sanoen harva estetiikan tutkija miettii, mistä estetiikassa on kyse.

Estetiikassa – niin kuin muissakin filosofian osa-alueissa – on taipumus eristää kysymykset, siirtää ne omaan hermeettiseen tilaan. Ontologisia kysymyksiä pohtiva ei puutu eettisiin kysymyksiin, vaikka mielenkiintoisia asioita tulee usein esiin vasta sitten, kun näitä pohditaan yhdessä. Saatamme esimerkiksi ajatella etiikkaa ja estetiikkaa erillisinä, toisistaan etäisinä pohdinnan aiheina. Näin siitä huolimatta, että joku filosofi niin kuin Wittgenstein muistutti niiden käsittelevän samaa asiaa, sitä mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Wittgensteinin väite tuo esiin tosiasian, että on syytä tehdä toinenkin luonteeltaan metodologinen huomautus. Kysymys estetiikasta eristetään muustakin kuin toisenlaisista filosofisista kysymyksistä; se eristetään elämästä. Taidefilosofi voi esittää kysymyksiä huumorista. Hän voi todeta, että teos – kirjallinen tai muunlainen – on parempi, onnistuneempi, koska siinä on huumoria. Tämä arvo, huumori, ei kuitenkaan ole vain taiteellinen arvo eikä se tule merkitykselliseksi vain artefaktisen komposition sisällä.

Kirjailija Milan Kundera totesi, että esteettiset arvot kuten kauneus tai huumori ovat eksistentiaalisia. Toteamuksen voi sivuuttaa, mutta jokaisen esteetikon pitäisi ottaa se vakavasti ja pohtia, millaisia seurauksia sillä on. Muotoilisin idean näin: Esteettisillä arvoilla on merkitystä elämässä.

Nämä luonteeltaan metodologiset huomiot johtavat suuremman kysymyksen äärelle. Suurempi kysymys koskee esteettisen filosofian tehtävää, joka on aina suurempi kuin se, joka annetaan virallisissa selittelyissä ja oikeutuksissa omalle olemassaololle. Uskoakseni estetiikan tehtävä on lähentää taidetta ja elämää, tuoda ne yhteen. Taidekaan ei saisi olla pelkkää juhlakalustoa tai koristetta. Sen pitäisi olla stimulanssia, kiihoketta elämälle niin kuin Nietzsche, todellinen taiteen ja elämän yhdistäjä, sanoi.

Kaksi (minulle henkilökohtaisesti merkityksellistä) oivallusta liittyy tämänsuuntaisiin estetiikan alan kysymyksiin. Taide voi toimia harjoituksena siinä mitä teemme elämässä. Toinen häkellyttävä ja kauaskantoinen oivallus on, että moraalinen elämä ei ole vain säännön seuraamista tai normin mukaista toimintaa, vaan se voi olla tyylin luomista. Kyse ei ole vain siitä, mitä teemme. Olennaista on myös se, miten teemme.

Kuvitelkaamme siis, että otamme tosissaan esteettisen filosofian tehtävän ja haluamme lähentää taiteen ja elämän, tuoda ne yhteen. Haluamme tuoda esteettiset arvot sinne missä ne saavat todellisen merkityksensä – olemassaoloon, elämään, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa bios. Se oli elämää, jota ihminen muokkaa niin kuin kuvanveistäjä käsillä olevaa materiaalia. Bios oli esteettisesti muokattua elämää. Emme voi elää niin kuin kreikkalaiset. Voimme silti kysyä, voimmeko elää yhtä paljon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Alibin etsijät

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Helsingissä 
Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

Mihail Bulgakov satirisoi byrokraattien maailmaa villin fantasian avulla. Viihdelaitosten valiokunnan kanslian virkamiehet alkavat yhtäkkiä kadota. Vain puvut jäävät. Kaunis sihteerityttö on yksin pukujen keskelle. Hän on epätoivoinen ja pyytää, että hänen johtajansa palautettaisiin. Hänen pyyntöönsä ei vastata. Tyhjä raidallinen puku kieltää tyttöä ulvomasta.

Bulgakovin visio muistuttaa toisen venäläisen, Mihail Bahtinin (1895-1975), huomioista. Vuosina 1919-1921 kirjoitetussa tekstissäToiminnan filosofia Bahtin hahmottelee teoriaa etiikasta, tarkemmin sanottuna eettisestä subjektista tai ihmisestä tekojensa vastuullisena subjektina, ihmisestä vastuullisena olentona. Bahtin puhuu teeskentelystä. Hän ei tarkoittanut teeskentelijällä sitä mitä yleensä; kyseessä ei ole sellainen tilanne, missä joku esittää jotain muuta, esiintyy toisena, kätkeytyy naamion taakse. Bahtinin teeskentelijä on sellainen ihminen, joka väittää, ettei ole tässä, väittää ettei ole vastuussa teoistaan, menee systeemin ja normien taakse. Tekstistä tulee voimakas vaikutelma, että Bahtin kuvaa byrokraattia. Hän saattoi kuvata myös puolueikoneiston osaa, puolueihmistä, joka noudattaa puolueen ohjelmaa ja määräyksiä.

Yksi tapa kuvata teeskentelijää on todeta, että hän väittää, ettei ole missään; hän toimii universaalien sääntöjen mukaan. Tämä on teeskentelyä,  koska vastuulliseksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen pystyy sanomaan ”minun täytyy”, ja se on vastaus konkreettiselle ihmiselle, konkreettiseen tilanteeseen tai ympäristöön. ”Minun täytyy” –lausetta tai sen sisältöä ei voi muuttaa universaaliksi laiksi.

Bahtinin kuvaama teeskentelijä etsii suojapaikkaa, alibia. Filosofista jargonia käyttäen hän ei kykene olemaan eettinen subjekti. Suojapaikka löytyy kieltämällä todellisuus, se tosiasia että ihminen on aina jossain konkreettisessa tilanteessa, joka vaatii vastausta. Systeemistä ja säännöistä tukikepin tekevä ihminen kieltää olevansa tässä. Hän ei ole enää missään; vain puku jää.

Elääkö hän vielä, jos hän on vain puku? Henry David Thoreau (1817-1862) kysyi päiväkirjassaan: ”Jos minä en ole minä, niin kuka on minun sijallani?” Kysymyksen voi kytkeä ajattelijan itselleen asettamaan periaatteeseen ja vaatimukseen. Hän kuvitteli ihmisen, joka harkitsee, ryhtyäkö johonkin toimeen. Kysymys, joka on esitettävä, on tämä: ”Voisiko joku muu tehdä sen minun sijastani?” Jos vastaus on kyllä, se ei kannata ellei ole täysin välttämätöntä. Thoreau loi siis kriteerin, jonka avulla päättää, ryhtyykö johonkin toimeen. Kyseessä on eettinen toimintaperiaate, mutta myös keino varmistaa, että elää todella: Kukaan ei voi elää puolestasi.

Alibin etsijä ei siis kykene vastuullisuuteen, hän kieltää todellisuuden ja hän lakkaa elämästä.   Jos teemme diagnoosia ajastamme, huomion kohteena ei ole järjen ikuinen olemus, vaan ajattelun tila nyt, tänään. Bahtinin kuva teeskentelijästä ja Thoreaun periaate (kysymys ja vaatimus) antavat näkökulmia, toisin sanoen työvälineitä. On ainakin toivottavaa, että näemme jotain Bahtinin ja Thoreaun antaminen linssien lävitse. Se on toivottavaa, vaikka näkisimme ikäviä asioita.

Mitä näemme? Näemmekö itsen, joka muokkaa itseään eettiseksi subjektiksi ja joka pyrkii takamaan elämän elävyyden? Oma itse, tuo outo otus, näyttäytyy yleensä tiedon kohteena. Sitä koskeva kysymys on tiedollinen, esimerkiksi psykologinen, ei eettinen tai poliittinen. Kun puhumme itsestä, elämästä, todellisuudesta, pyyhimme pois kysymyksen eettiset ja poliittiset merkitykset.

Eteen piirtyvän kuvan ei tarvitse lannistaa. Kun toteamme jonkin asiantilan, meidän ei tarvitse ajatella, että niin tulee olemaan aina. On opittava haistamaan missä on muutoksen mahdollisuus. On käytettävä käsillä olevia työkaluja. Vapaus ei ole jokin oikeus, joka on meille annettu; se on kyky tehdä jotain...

Filosofiakahvilan paikka, linkki:

https://www.google.com/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2090821,24.9598302,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189

(Mihail Bahtin)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä

Aiheena Torre del Marissa 2.5.Keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnetusti vaikea sanoa mitä on elämä. Se on outo ja ohimenevä tila, jonka merkkejä ovat esimerkiksi aineenvaihdunta, kasvu ja moduliinirakenne (elävän olennon rakentuminen soluista) jne. Puhumme asiasta biologisesti, mutta ihmiset osasivat puhua elämästä ennen kuin kehittivät biologiaa tai osasivat tutkia asiaa luonnontieteellisesti.

Antiikin kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka merkitsevät elämää: zoe ja bios. Zoe oli sana, joka oli lähempänä biologista ymmärrystä; se merkitsi elämää paljaana, sellaisenaan, ilman määreitä; se oli jotain yhteistä ihmisille, eläimille, kasveille. Bios oli elämä, jota voitiin arvioida, sitä voitiin sanoa hyväksi tai huonoksi. Filosofia kiinnittyi biokseen, syntyi ja kehittyi suhteessa siihen; se problematisoi ihmisen tavan elää ja kysyi, miten elämää voi arvioida. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että biologian teema on zoe, filosofian bios. Sokrateella oli mielessä arvioitavissa oleva elämä, kun hän sanoi Kritonissa, ettei pidä arvostaa kaikkein korkeimmalle elämistä; hyvin eläminen on tärkeämpää.

Viime vuosikymmeninä on yhteiskuntafilosofisen ja sosiologisen keskustelun yksi suuri aihe, ongelma, ollut biovalta: vallankäyttö, kontrollointi ja manipulointi, joka kohdistuu elämään. Huomion kohteeksi nousevat syntyvyys, kuolevuus, seksuaalisuus jne. Teeman nosti esiin Michel Foucault ja sitä on kehitellyt eri suuntaan esimerkiksi Giorgio Agamben. Vallankäytön kohde, valtamekanismien huomioima elämä on zoe, paljas ja biologinen elämä, ei elämä arvioitavissa olevana bioksena. Agamben puhuu alastomasta elämästä (nuda vita), joka eroaa elämästä muotona. Hän kuvaa kauhistuttavia mekanismeja, jotka erottavat elämän elämästä muotona. Näiden mekanismien huipentuma on Auschwitz.

Kun luemme Agambenia ja muita samantapaisia biovallan kriitikoita, opimme, että meiltä puuttuu bios, elämä elämänmuotona, arvioitavissa oleva elämä. Se ei näyttäydy tarkalleen ottaen mahdottomuutena, mutta ajattelu ja politiikka eivät tavoita sitä.

Minulla on ehdotus tai kysymys, joka ei ratkaise ongelmaa, vaan lähestyy sitä toisesta kulmasta. Ehdotuksen lähtökohta on tällainen: Elämää arvioidaan elämässä. Lause merkitsee, muun muassa, että arvioiva ja arvottava olento on elävä. Voimme yhä ajatella kreikkalaisesti ja erottaa toistaan zoen ja bioksen, mutta tämä erottelu ei merkitse vastakohtaisuutta tai edes sitä, että nämä kaksi sanaa eivät puhuisi samasta asiasta, ainakin jollakin tasolla.

Kuvitelkaamme siis, että tahdomme elämän olevan arvioitavissa; tahtoisimme esimerkiksi sanoa, mitä on hyvä elämä. Heti kohtaamme kysymyksen siitä, kuka arvioi. Entä jos se ei ole kukaan, joku subjekti, ihminen tai jumala, vaan elämä meissä? Zoe, paljas elämä, ei ole sitä minkälaisena se näyttäytyy vallankäytön (biovalta) kohteena. Se on jotain aktiivisempaa: sen merkkejä ovat aineenvaihdunta ja kasvu, esimerkiksi. Elävä olento, vaikka kuinka alkeellinen, käyttää informaatiota ympäristöstä, suuntautuu sen avulla saadakseen jotain mitä se pitää hyvänä. Se esimerkiksi pitää jotain kasvia parempana kuin toista; se arvottaa. Arvottaessaan se ei toteuta kenenkään suunnitelmaa eikä suunnittele oman lajinsa jatkumista; elämä toteutuu siinä, toteuttaa itseään. Tämän alkeellisen olennon elämä voidaan nähdä sellaisena mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa zoe, mutta tämä alaston elämä, josta ei voi puhua hyvänä tai huonona, on arviointia.

Ehdotukseni lähtökohta on siis lause: Elämää arvioidaan elämässä. Voimme erottaa elämän paljaana (zoe) ja elämän arvioitavissa olevana (bios), mutta paljas ja alaston, kaikkein alkeellisin elämä on jo arviointia. Bios on jotain, jota zoe tahtoo (käyttääkseni filosofisesti ongelmallista sanaa). Palatkaamme siis ongelmaan, kysymykseen biovallasta. Jos todella on vallankäyttöä, joka kadottaa bioksen, hävittää kysymyksen elämästä arvioitavissa olevana, se ei tee pelkästään jotain julmaa: se vähentää elämisen mahdollisuuksia, elämän elävyyttä. Elämää halutaan pidentää ja jossain määrin siinä onnistutaan, mutta ei osata ajatella laatua, intensiteettiä, elämän elävyyttä.

On olemassa yksi käsite, ikkuna, joka voisi avata  meille toisen tavan katsoa, ajatella, tuntea, elää: error, erehdys. Latinan errare ei merkitse vain erehdystä, vaan myös vaeltamista. Mikään muu käsite ei tavoita niin hyvin elämän omaa liikettä, sen liikkuvuutta...

(Sam Sandqvist luennoi aiheesta Aika: Ikuinen arvoitus?Lauantaina 28.5. Klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari El Copo -kadulla, Torre del Mar)

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/10/elama-erehdys.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Ajattelu, käsitteet, elämä

(George Canguilhem)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suukapulalaki yms.

Ikivanha teema, kysymys ajatuksen ja elämän välisestä suhteesta. Joskus kohtaa vieläkin näkemyksiä, joista kuulee, että sielu ja ruumis on erotettu toisistaan. Vieläkin kuulee väitteitä, joiden mukaan ajatus on jotain elämästä erillistä, jotain korkeampaa; se on tullut hillitsemään eläimellisen elämän impulsseja. Tartun tähän teemaan voidakseni lähteä liikkeelle, pysyäkseni liikkeessä, voidakseni sanoa jotain ajattelun tärkeydestä...

a)Käsite ja ongelma

Mikä on käsite? On mahdollista sanoa, että se on sanan tai ilmaisun merkityssisältö. Tämä ei merkitse sitä, että se olisi sama asia kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Havainnollisten esimerkkien avulla voi huomata, ettei tässä sanottu vielä näytä, miten käsitteet toimivat. Hyvinkin ulkoiset maailmaa koskevat havainnot ovat käsitteellisiä yksinkertaisesti siksi, että ihminen järjestää asioita käsitteellisesti – ja nämä käsitteelliset järjestelyt toimivat selityksinä joillekin asioille.

Esimerkki 1: Näemme auton. Näkemämme auto ei ole mikä tahansa auto; se on poliisiauto. Se selittää sen aiheuttaman metelin ja jopa sen värin. Käsitteellinen hahmotuskyky tässä tapauksessa saattaa synnyttää tietynlaisia reaktioita, varovaisuuden lisääntymistä jne.

Esimerkki 2: Monimutkaisemmissa järjestelyissä kuten juridiikassa näemme, että lakitekstissä tehdään samaa kuin tieteessä tai filosofiassa: termit määritellään. Se ei tietenkään tee lakitekstistä tieteellistä; tämä käytäntö on vain järjestelty niin, että siinä tehdään jotain samantapaista kuin tieteessä (osittain samasta syystä).

Esimerkki 3: Käsitteet tieteissä. Tukeutuen osittain George Canguilhemin tieteenfilosofiseen ajatteluun (historialliseen epistemologiaan) voi sanoa, että tieteessä käsite kytkeytyy aina ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Tässä tullaan jo lähemmäksi toisenlaista käsitteen määritelmää; se on enemmän kuin merkityssisältö erotettuna esimerkiksi elämyksen kautta käsitetystä ei-kognitiivisesta sisällöstä. Tämä toinen määritelmä voisi olla vaikka seuraavanlainen: Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Canguilhemin hengessä tekemäni huomio sisältää jo sinänsä mielenkiintoisen käsitteen, ongelman.  Jos ja kun käsite kytkeytyy ongelmaan, käsitteen toiminta maailmassa muodostuu erilaiseksi. Sen toiminta ei pysähdy silloin siihen mihin se pysähtyy, kun kyseessä on ihmisen käsitteellisistä järjestelyistä erilaisissa käytännöissä (paloauto, juridiikka). Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia. Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista.

Käsitteiden historia (jollaiseksi Canguilhem käsitti tieteen historian) voi tuoda esiin yllättäviä, lähes ”skandaalimaisia” asioita. Refleksin käsite – sen kehittyminen – liittyi ongelmaan, joka koski tahdonalaisten ja tahdottomien liikkeiden tai toimintojen erottelua. Tämä ongelma kytkeytyi luonteeltaan vähemmän tieteelliseen kysymykseen syyllisyydestä ja vastuusta, sillä tämä erottelu oli tehty muualla kuin fysiologiassa: erottelua oli tulkittu uskonnollisesta, eettisestä ja juridisesta näkökulmasta.

Käsite ”tekee” eri asioita, kun se kytkeytyy ongelmaan, mutta tämä ei merkitse, että näin tapahtuu vain tieteissä. Ihminen on ajattelevana olevana ongelmien luoja. Joku liikkuu metsässä ja liikkuessaan väistää puita, kiviä jne. Hänellä on erityisiä vaikeuksia; täytyy ylittää joki. Vuosien ajan hän ylittää joen kastellen itsensä. Aika ajoin hän sairastuu tämän seurauksena. Ajattelevana olentona hän voi pysähtyä, ajatella, tehdä joenylityksestä ongelman.

Tässä tapauksessa se saattaa saada seuraavan kysymyksen muodon: ”Onko minun pakko kastella itseni ja vaarantaa siten terveyteni?” Ongelma on vastaus tilanteeseen. Se ei ole välttämätön, väistämätön reaktio; se ei ole kiroilua. Ongelma on tilanteen avaamista, elämän avaamista määrittelemättömälle tulevaisuudelle, koska se on tavanomaisen keskeytymistä. Enää ei jatketa samalla tavalla, aina kengät kastellen. Kysymyksessä oleva sana ”pakko” on jo menettänyt voimansa.

Kysymykseen voi antaa monenlaisia vastauksia. Toinen joenylittäjä päättää rakentaa talonsa uuteen paikkaan, lähemmäksi työmaata tai metsästysmaita. Toinen taas päättää rakentaa sillan. Olennaista ei ole nyt arvioida, onko tuo tai tämä vastaus oikea. Huomaamme, että vastaukset – aivan erilaiset – liittyvät samaan ongelmaan. Vastaukset ja niiden vaikutukset voivat olla syvällemeneviä; ne muuttavat koko elämäntavan. Elämäntapa on käsitteellistä: käsitteellisesti hahmotettua ja muokattua.

Ajattelu on elämää, se muokkaa sitä. Jos tahdomme uudenlaisia vastauksia, meidän täytyy keksiä uudenlaisia kysymyksiä. Uudenlaiset kysymykset vaativat uudenlaista käsitteellistämistä.

b)Filosofia ja elämäntapa

Jos puhumme käsitteistä näin, on vaikea käsittää, miten filosofia eroaisi tieteistä sen takia, että filosofia olisi käsitteiden luomista ja tieteessä luotaisiin jotain muuta (Deleuze ja Quattari puhuvat funktioista). Kysymykseni ei kuitenkaan koske tätä. Deleuze´n ja Quattarin määritelmä filosofialle on tämä: Filosofia on käsitteiden luomista. Tämä määritelmä näyttää sotivan Pierre Hadot´n käsityksiä vastaan. Hadot puhuu antiikin filosofiasta ja määrittelee sen ensisijaisesti elämäntavaksi – valituksi elämäntavaksi.

Määritelmien vastakkaisuutta, keskinäistä sotaa, tukee Hadot itse. Hän tuntuu irtisanoutuvan jyrkästi Deleuze´n ja Guattarin käsityksestä. Sota on silti näennäinen. Deleuze ja Quattari viittaavat teoksessaan (Mitä on filosofia?) Nietzschen käsitykseen siitä, että filosofia on ”olemassaolon mahdollisuuksien luomista”. Vaikka sitä ei sanota suoraan, se samastuu käsitteiden luomiseen. Deleuze sanoo Maurice de Gandillacille omistetussa kirjoituksessa (1985) hyvin suoraan: ”Filosofiset käsitteet ovat luojalleen ja vastaanottajalleen myös elämisen muotoja...”

Voimme siis esittää väitteen, että nämä kaksi määritelmää filosofiasta eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka ne ovat hyvin erilaiset määritelmät. Voimme sanoa myös (kiinnittymättä Deleuze´n käsitykseen käsitteistä), että käsitteet ja elämäntapa kiinnittyvät yhteen. Niin kuin sanoimme: elämäntapa on käsitteellistä. Voimme siis kysyä, mikä on filosofian ja elämäntavan suhde. Voimme sanoa niin kuin Hadot antiikin filosofiasta, että on filosofia on elämäntapa. Mutta millainen elämäntapa? Jos vastaamme, että siinä filosofiset käsitteet muokkaavat elämäntavan, järjestävät elämän, emme sano paljon mitään, jos emme erikseen onnistu määrittelemään, mikä kussakin tapauksessa tekee käsitteistä filosofisia. On muutakin ajattelua kuin filosofista ajattelua.

c)Ajattelusta huolehtiminen

Edeltävän pohjalta nousevat kysymykset saavat minut tekemään luonnoksen, joka on enemmän ehdotus kuin hypoteesi. Se on ehdotus siitä, millaisen tehtävän tai roolin filosofia voisi ottaa suhteessa käsitteisiin, ongelmiin ja elämäntapaan.

On mahdollista sanoa, että filosofia on käsitteiden luomista. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Se mitä elämämme on, miten sitä elämme, on sidoksissa siihen, millaisia ongelmia asetamme ja miten muotoilemme kysymyksen. Jos filosofia tahtoo kysyä, miten pitäisi elää, se joutuu tarttumaan käsitteisiin ja luomaan uusia. Jos ajattelulla ja sillä millaisia ongelmia asetamme, on seurauksia ja vaikutuksia elämässämme, on syytä kiinnittää huomiota ajatteluun, yrittää vaikuttaa siihen. Tämän pyrkimyksen nimi on kritiikki ja sen väline filosofia.

Filosofian rooli on käsitteiden luominen, jotta voitaisiin esittää uusia kysymyksiä. Niitä on syytä esittää, jos tahdomme elää toisin. Elämää ei säädä ja säätele vain taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet, vaan myös ajatus. Siksi filosofian tehtävä on huolehtia ajattelemisesta.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Elämä, erehdys

(George Canguilhem)

Oli kauhea houkutus otsikoida toisella tavalla, sillä tietenkin otsikko voisi olla Elämä: erehdys. Näinhän voidaan sanoa, väittää, kun puhutaan elämää vastaan. Ajattelu kieltämättä on usein elämää vastaan, mutta elämän ja erehdyksen yhteyden voi nähdä toisin, puhumatta niin paljon pahaa elämästä ja erehdyksestä.

On tunnettu tosiasia, että filosofit ovat inhonneet erehdystä, sanoneet sitä totuuden vastakohdaksi ainakin yhtä usein kuin valhetta. Teologit ovat olleet astetta vihamielisempiä, sanoneet, että erehdys on demonista. Erehdystä inhotessa he ovat inhonneet elämää; elämä on erehtymistä. Elämä tarvitsee erehdystä. Kilpikonna jättää munansa krokotiilin munien sekaan, ja krokotiili erehtyy viemään nekin veteen turvaan.

Esimerkkini filosofista, joka osasi ajatella toisin erehdyksestä, on George Canguilhem (1904-1995). Epäilemättä hänen inspiraation lähteinään olivat Friedrich Nietzsche ja hänen oma opettajansa Gaston Bachelard. Bachelardin mukaan erehdys on kaiken tietämisen edellytys; totuus on enemmänkin korjattu erehdys.

Vaikka Canguilhem oli niin kuin oppi-isänsäkin epistemologiaan ja tieteen historiaan erikoistunut filosofi, hän vei erehdyksen käsitteen toisaalle, pois puhtaasti tieto-opillisesta pohdinnasta. Tämä toteutui melkein vahingossa, erehdyksessä, kun hän pohti tieto-opillisia kysymyksiä ja elämää tutkivien tieteiden historiaa. Erehdys ei ollut hänelle harhautumista tieto-opillisella tasolla; erehdys oli fysiologista. Erehdys kiinnittyi elämään; se näyttäytyi ei vain tiedon edellytyksenä, vaan elämänä, elämän elävyytenä. Tietenkään Canguilhem ei ollut ensimmäinen, joka puhui erehdyksestä fysiologisella tasolla. Jo englantilainen lääkäri Sir Archibald Garrod (1857-1936) puhui ”metabolismin synnynnäisestä erehdyksestä”.

Erehdys liittyy fysiologisella tasolla sairauteen, sen mahdollisuuteen, mutta sillä on silti positiivinen puolensa. Canguilhem ei nimittäin näe sairautta yksinkertaisesti terveyden vastakohtana, vaan elimellisenä osana terveyttä. Ihminen on terve, kun voi sairastua ja toipua. Yksilö ei ole sairas, kun ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöön, vaan silloin, kun ei enää kykene vaikuttamaan, luomaan omia normejaan. Elimistö ”erehtyy”, kun se ryhtyy taistelemaan jotakin vastaan turhaan (autoimmuunisairaudet), mutta erehtymiseen liittyy jotakin positiivista, koska se saattaa mahdollistaa muutoksen, jotain uutta: uuden normin, tien ulos normaalista.

Yksi esimerkki erehdyksestä fysiologisella tasolla voisi olla mutaatio. Mutaatiot aiheuttavat tietenkin esimerkiksi syöpää, mutta se on edellytyksenä myös geneettiselle variaatiolle, ja tämä muuntelu on auttaa jotain eliötä, eliöpopulaatiota, selviytymään.

Error, erehdys, juontuu latinan sanasta errare, joka ei merkitse vain erehtymistä, vaan myös vaeltamista. Kun filosofi – tai joku muu – on tahtonut olla kartesiolainen, hän on halunnut kestävää, pysyvää varmuutta, pohjaa: hän on konstituoinut itsensä tietämisen subjektina, jolle erehdys on tiedollista erehtymistä. Vastakkainen asenne on eräänlainen vaeltajan etiikka – tai kulkukissan moraali, jota määrittelee valmius erehtyä, kiinnittyminen elämään, elävään elämään, eksymiseen. Silloin suhde itseen on toinen; silloin säilytämme itsessämme jotain ratkaisematonta, epävakaata, huojuvaa, epäsäännöllistä. Silloin ajattelija, vaeltaja, ei kiinnitä kysymystään vain tietoon, vaan myös elämään. Ehkä vasta sitten, kun olemme ottaneet tämän vaarallisen sanan, elämän, ajatteluumme, osaamme sijoittaa itsemme sen keskelle, voimme alkaa puhua elämisen taidosta.

Erehtykäämme siis, niin opimme. Erehtykäämme, vaeltakaamme, niin ylitämme annetun rajat, luomme itseemme ja maailmaan vapaamman suhteen. Erehtykäämme, olkaamme eläviä. Voi olla suuri vaatimus, että olisimme toisin. Siitä on silti kyse erehdyksessä tai vaelluksessa; se paljastaa, että olemme elossa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheet ja prologi

Johdanto syksyn aiheisiin (Nominalismin hyödyllisyydestä) löytyy tästä

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/07/nominalismin-hyodyllisyydesta.html

Syksyn aiheet:

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe? 

Kysymyksille, kommenteille, palautteelle, jatkokeskustelulle ja ehdotuksille on foorumi osoitteessa

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämän elävyys ja ravitsemisen filosofia

(Zhuangzi)

Huomautus itsesuojeluvaiston periaatetta vastaan

Elämän käsitettä on käytetty eri tavoin filosofiassa, ja eri ajattelijat ovat tehneet toinen toisestaan erilaisia jaotteluita tehdäkseen selväksi mistä he puhuvat kun he puhuvat elämästä. Vaikka biologiankin käyttämä käsite on muuttunut, filosofien käsite ei yleensä ole samastettavissa tai redusoitavissa biologisen elämän käsitteeseen.

Nietzschen Zarathustra sanoo, että elämä on se jonka täytyy ylittää itsensä. Elämä ei ole jotain joka pyrkii vain säilyttämään itsensä, vaan ylittämään itsensä, jatkumaan jatkuvan muutoksen, lisääntymisen kautta. Toisin sanoen Nietzschelle elämän käsite osaltaan selittää hänelle tärkeän itsensä ylittämisen idean. Ylittäessämme itsemme menemme olemassaolevan tuolle puolen, katsomme mitä voisimme olla, mihin pystymme. Kyse on tietynlaisesta etiikasta.

Israelilainen filosofi Yirmiyahu Yovel sanoo, että tällainen etiikka ei aseta ulkopuolisia rajoja tai lakeja elämälle, vaan antaa elämän uudelleenmuotoilla itseään; elämä muotoilee itseään ja lisää omaa voimaansa ollen näin itsensä ylittämisen synnyttäjä.

Nietzschen ajatus elämästä muistuttaa kiinalaisen - neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneen - Zhuangzin ideaa aidosta toiminnasta tai ei-toiminnasta. Zhuangzin mukaan aito toiminta on elämän oman virtauksen (sheng) kantamaa. Tällainen toiminta ”välittää elämästä” tai ”ravitsee elämää” niin kuin Eske Møllgaard sanoo teoksessaan An Introduction to Daoist Thought.

Minullekin on tärkeää ajatella, että toiminta tai ajattelu on hedelmällistä, siis elämää ruokkivaa. Siteeraan mielelläni Novalista, joka sanoi, että kaikesta on tultava ravintoa. Itsetutkiskelun, itsensä ja omien ajatustensa koettelemisen lähtökohta on minulle tämä kysymys: Onko tämä hedelmällistä? Kysymys merkitsee sitä, että yritetään selvittää, lisääkö ajatus tai teko voimia, ravitseeko se vai hävittääkö tai vähentääkö se.

Ongelma ei ole yksinkertaisesti elämän säilyttäminen, vaan elämän elävyys. Mutta miten voimme taata ajatustemme ja tekojemme ravitsevuuden? Mikä on suurin vaara? Kun meillä on jokin negatiivinen tunne, me emme yksinkertaisesti tee jotain arvoarvostelmaa, vaan kiinnitymme arvoarvostelmaan, lukkiudumme, ja elämä ei pääse toteuttamaan itseään, siis muokkaamaan itseään. On siis sallittava muodonmuutos, ruokittava sitä liikettä, joka muokkaa, muuntaa...

Huolehtikaa itsestänne

Ystävän kuoleman johdosta minun täytyy muistuttaa jostakin sekä itseäni että muita... Antiikin maailmassa tärkein eettinen periaate oli itsestä huolehtiminen (kreikaksi epimeleia heautou ja latinaksi cura sui). Kristinsusko on tämän periaatteen päälle sylkenyt, väittänyt sen olevan itserakkautta. Kuitenkin elämä on pyhää, ja sen halventaminen on halpamaisinta mitä on. Siis huolehtikaa itsestänne, vain siten voitte ja jaksatte huolehtia toisista. Varjelkaa itseänne tuhoisilta voimilta, rauhoittukaa, keskittykää olennaiseen ja viljelkää hyviä siemeniä.

Tieto, totuus, elämä

Jos lähtökohta on se, että yritämme rakentaa elämäämme, silloin tiedolla – ja miksei totuudella – on erityinen tehtävä. Mutta millaisesta tiedosta on silloin kyse? Millaisesta totuudesta? Näitä kysymyksiä yritän luonnostella. Yritän hahmottaa jotain tästä aiheesta (en tietenkään antaa lopullisia vastauksia).

Erilaiset näkemykset ja erilaiset vastaukset elämän kannalta olennaisen tiedon luonteesta ovat olleet yksi syy erilaisiin ”kouluntiin”. Voi todeta myös, että erilaiset vastaukset johtuvat erilaisista näkemyksistä siitä, mikä on tärkeää elämän, sen rakentamisen, elämäntaidon, kannalta. Epikurokselle oli tärkeää tajuta ”jumalien luonne”, se että ”jumalat eivät puutu ihmiselämään”. Tämä oli tärkeää, koska se vähentää turhaa pelkoa, jumaliin kohdistuvaa pelkoa.

Analysoimatta enempää erilaisten koulukuntien käsityksiä tiedosta, totuudesta ja niiden suhteesta elämään otan joitakin esimerkkejä ”elämää palvelevista totuuksista” ja tuon niiden kautta esiin piirteitä totuuden luonteesta. Esimerkkien valinta on usein kummallista työtä. Esimerkkien tieto-opillinen asema on merkillinen, analysoimisen arvoinen epäilemättä. Ottamani esimerkit ovat melkein sattumanvaraisia. Mutta niillä on oma merkityksensä omassa elämässäni eli ne ovat hyvin henkilökohtaisia valintoja.

1. Magrisin totuus. On hyvä olla sulkeutumatta liian ahtaisiin piireihin, jotka lamaannuttavat.

2. Senecan totuus. On hyvä neuvoa, mutta on syytä välttää ”pakottamista” ja yrittää neuvoa vain niitä jotka osaavat ottaa neuvon vastaan.

3. Spinozalainen totuus. Vain ilo on potentiaalinen, hedelmällinen. On siis syytä välttää surullisia affekteja, kaunaa, vihaa jne.

4. ”Bahtinilainen totuus”. Elämässä on jotain keskeneräistä, sulkeutumatonta. On hyvä etsiä, tavoittaa nykyisyyden keskeneräisyys, sen avoimuus, sen mahdollisuudet.


Minkälaisia totuuksia nämä ovat? Selvää on, etteivät ne ole tieteellisiä totuuksia (mikä ei tarkoita, etteivät sellaiset olisi tärkeitä). Mutta nämä eivät ole myöskään puhtaita arvoarvostelmia, väittämiä asioiden arvosta, vaan niihin kiteytyy tietoa elämästä, elämänviisautta. Ne ovat luonteeltaan teoreettista tietoa; eivät puhtaasti käytännöllisiä neuvoja, reseptejä. Ne ovat tietoa maailman luonteesta, suhteista, niistä suhteista joita meillä on toisten ihmisten kanssa, maailman kanssa jne.

Totta on, että nämä totuudet täytyy käsittää intuitiivisesti. Pelkkä järkeily, logiikka, ei riitä. Näissä totuuksissa on jotain ”poeettista”; niiden omaksuminen vaatii enemmän poeettista asennetta kuin järkeilyä.

Ja niiden merkitys, arvo, tulee esiin elämässä, sen palvelemisessa, vasta omaksuttuina, vasta kun olemme tehneet niistä osan omaa itseämme. Tästä syystä vaaditaan erityistä tekniikkaa, joka mahdollistaa tämän (siis omaksumisen, sen että ne ovat osa itseämme). Eli tärkeää on
1. itsensä jatkuva muistuttaminen
2. kysely – eli kysyä, tutkia, onko muistanut nämä totuudet ja elänyt niiden mukaan.

Huomauttaisin kuitenkin vielä jotain... Näissä totuuksissa, niiden tajuamisessa, ei ole kyse pelkästään siitä, että ne vaikuttavat meihin, muuttavat meitä. Niiden tajuaminen todella, kunnolla, edellyttää, että olet jo muuttunut. Eli niiden tajuaminen, sisäistäminen, edellyttää askeesia.

Monille kysymyksille on tilaa. Toisaalta voidaan ottaa esiin muita piirteitä näistä ns. totuuksista. Voidaan ottaa esiin myös muita hedelmällisiä totuuksia, esimerkkejä niistä. Tietenkin on syytä keskustella myös niistä tekniikoista, joiden kautta yritämme taata näiden totuuksien toiminnan elämässämme.