Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Oikeat ainekset, oikeat määrät

Aiheena Helsingissä 17.6.

Kohtuus, siinä hyve. Ei aina kaikkein houkuttelevin; se tarkoittaa nykyisin: vähän. Kun opetetaan tätä hyvettä, kohtaamme kompastuskiviä ja pahempaakin, vaaroja. Hyveiden opettajat ovat antamassa aina kaikille samaa mittaa. He eivät noin vaan ymmärrä, että se mikä on toiselle myrkkyä ei sitä ole toiselle – kohtuullinen määrää viiniä saattaa olla toiselle hyvä määrä, toiselle kohtalokas.

Kohtuullisuus – jos siinä on järkeä – pitäisi ehkä ymmärtää tarkemmin, täsmällisemmin kuin vain vähäiseksi, hillityksi, maltilliseksi. Pitäisi puhua määristä ja ne eivät ole kaikkien ainesten kanssa samat, ne eivät ole kaikille samat. Ehkä emme voi puhua niin yleisellä tasolla, joutuisimme puhumaan tapauksista, mutta etu on tässä: sana kohtuullinen ei ole enää niin epämääräinen, vaan se merkitsee ”oikean määrän” käyttämistä.

Novaliksella on yksi lause, jota olen aina rakastanut: ”Kaikesta pitää tulla ravintoa.” En ymmärrä sitä niin, ettei saisi olla kasvissyöjä tai ettei se olisi planeetalle parempi vaihtoehto. Ymmärrän tai pikemminkin koen, että se mitä tapahtuu, mikä minuun iskee, sisääni tulee, on tehtävä ravinnoksi. Siitä on tehtävä hedelmällistä, elämälle myönteistä, vaikka se olisikin myrkkyä. Olen rakastanut Novaliksen lausetta, koska se ilmaisee urhoollisen elämäntavan, viestii elämänmyönteisyydestä, jopa tietystä kauniista kohtuuttomuudesta.

Joitakin kokkeja – esim. Ferran Adriània saattaa filosofia inspiroida. Minulla on toisinpäin: ruoanlaitto opettaa filosofiaa. Ei ole mitään ehdottoman oikeita aineksia, ehdottoman oikeita määriä. Ainekset ja määrät määrää maku (on tietenkin otettava ainesten ja niiden määrien mahdollinen myrkytysvaikutus). Se ei tarkoita, ettei olisi lainalaisuuksia. Maistaminen edellyttää oppimista ja aina voi oppia uusia asioita, uusia yhdistelmiä tai oppia nauttimaan vieraalta tuntuvasta.

Tärkeää ei ole katsoa vain määriä, vaan myös sitä, mitä aineksia yhdistää. Vaikka kaikki voisi olla ravintoa, ne eivät voi olla sitä kaikkina yhdistelminä. Oikeiden ainesten, niiden yhdistelmien ja määrien hallitseminen, gastronomian taide, on siis samaa kuin elämän taide, jos se on pyrkimystä ”kohtuuteen”, oikeaan määrään.

Novaliksen ajatuksessa on jotain epäkristillistä: siinä niellään mitä tahansa, mikään ei ole pahaa sinänsä. Siinä mielessä se muistuttaa antiikin filosofien ajatuksia, joille nimenomaan oli kyse määrästä, oikeasta määrästä, ei siitä että harjoitettu nautinto olisi sinänsä paha. Kohtuullisuus oli tärkeää kreikkalaisille ja sillä oli täsmällinen merkitys.

Kreikkalaisten sanalle soproshyne (σωφροσύνη) ei ole tarkkaa vastinetta. Usein se käännetään kohtuullisuudeksi tai itsehillinnäksi. Latinan kielelle se käännettiin usein käyttäen sanaa continentia, joka viittaa nimenomaan itsehillintään. Roomalaisten vastaava sana oli sobrietas. Vanhastaan kreikkalaiset ajattelivat, että soproshyne on hybriksen vastakohta ja se taas merkitsi äärimmäisyyteen menemistä, liiallisia kuvitelmia itsestä ja esimerkiksi oman vallan väkivaltaista väärinkäyttöä.

Jokatapauksessa termin kääntäminen kohtuullisuudeksi tai itsehillinnäksi johtaa helposti väärinkäsitykseen, epämääräiseen kuvaan. Kreikkalaisten ”kohtuus” erinomaisuuden muotona ja ilmauksena oli hyvin täsmällinen ja konkreettinen, monella tavalla erilainen kuin myöhempi kohtuullisuus. Kreikkalaisilla oli termi, joka liittyi kiinteästi ”kohtuuteen”, enkrateia. Sen voi määritellä itsensä hallitsemiseksi. Sanoja käytettiin yhdessä, joskus jopa tarkoittaen niillä melkein samaa asiaa. Esimerkiksi Platon määrittelee termin sophrosyne käyttäen sanaa enkrateia: ”Kohtuus on tietynlaista järjestäytyneisyyttä ja hallintaa (kosmos kai enkrateia).” Hallinta kohdistuu tässä määritelmässä tiettyihin nautintoihin ja haluihin. Monissa yhteyksissä itsensä hallitseminen (enkrateia) on jotain, jonka ajatellaan olevan edellytys sille, että voi saavuttaa ”kohtuuden”.

Kohtuus oli siis hyve, mutta käytännössä se merkitsi itsensä hallitsemista ja sitä kautta vapautta – sitä ettei ole esimerkiksi jonkun himon, ruokahalun tai nautinnon orja. Olennaista ei ole siis mitä teet, vaan miten ja kuinka paljon. Jos ”oikea” määrä vaihtelee, on tapauskohtainen, emme voi sitä oppia kenenkään lääkärin tai kokin reseptistä, mistään kirjasta. On kokeiltava. Se mikä pätee ruoanlaittoon, pätee siis myös elämään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyveiden talo

 (Arete)

 (Kaikesta pitää tulla ravintoa – Novalis)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Jokaisella on oma hyveiden talonsa, ja jokainen talo on erilainen. Hyveen voi ajatella olevan kyky, joka ainakin osaltaan vaikuttaa siihen, että elämä on elämisen arvoista, onnellista, kukoistavaa. Eri ihmisille eri asiat tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja siksi jokaisella on oma hyveiden talonsa.

Kreikkalaisten hyveestä käyttämä sana arete merkitsi erinomaisuutta. Hyve ei ole vain piirre, vaan se erinomaiseksi tekevä piirre. Kun joku suorittaa tehtävänsä erinomaisesti, hän on hyveellinen. Hyve on toimivuutta; se on  hedelmällisyyttä. Kreikkalaisten ja muinaisten kiinalaisten ajattelua ei ehkä voi pitää yhteismitallisina, mutta Lao Tse, joka käytti hyveestä sanaa de, toteaa: ”De ravitsee.” Tässä on nähtävä jonkinlaista vastaavuutta; hyve on hedelmällisyyttä, ravitsevuutta.

Kaikkien pitää rakentaa oma talonsa jo pelkästään siksi, että asuttaa eri paikkaa maailmassa, toimii eri olosuhteissa, eri tehtävissä. Mutta myös siksi, ettei kaikkia ravitse sama asia.

Millaisia esimerkkejä voisimme ottaa joitakin ihmisiä ravitsevista kyvyistä, taipumuksista, niin sanotuista hyveistä? Ne eivät välttämättä ole niitä asioita, piirteitä ja asenteita, joita hyveiden saarnaajat ovat mainostaneet. Ketä ravitsee siveys? Ketä ravitsee nöyryys? Ketä ravitsee tottelevaisuus? Tekevätkö nämä hyveet onnellisiksi? Jos tekevät, niin tiedä vaikka ne olisivat hyveitä.

Onko olemassa hyveiden hyvettä, sellaista hyvettä joka mahdollistaa muut, on kaikkien mahdollisten hyveiden perusta? Olen joskus todistellut niin kuin Cornel West, että rohkeus on perusta; ilman rohkeutta muutkaan hyveet eivät voi kehittyä, elää, toteutua. Ei voi esimerkiksi rakastaa, jos ei uskalla. Ei voi olla totuudellinen, jos ei rohkene. Ajatus hyveestä ravitsevuutena luo kysymykseen lisävalaistusta. Voisi kysyä, onko olemassa sellaista asennetta tai kykyä, joka auttaisi tekemään kaikesta ravintoa – kaikesta mikä meille tapahtuu, kaikista meihin vaikuttavista voimista, jopa meitä vahingoittavista, myös myrkystä?

Olisiko se uteliaisuus? Ei ehkä uteliaisuus, joka panee kurkistamaan ikkunasta tai aveimenreiästä, vaan seikkailumieli, valmius mennä tuntemattomille vesille, toiseen maisemaan tietämättä mihin se johtaa. Tietty avoimuus, ihmettely. Joku sellainen uteliaisuus, josta Foucault puhui ja jonka hän sanoi vapauttavan itsestään, mahdollistavan etääntymisen itsestä, tulemisen toiseksi – uteliaisuus, joka mahdollistaa sen että voi ajatella toisin (autrement).

Ehkä tänä päivänä tai huomenna tarvitsemillani hyveellä ei ole vielä nimeä. Tai sitten se on jotain kiinalaista – enemmänkin virtaavuus kuin aina samanlainen, jäykistynyt piirre, joka esiintyy voimana ja panee esiintymään vakavana. ”Kaikesta pitää tulla ravintoa”, kirjoitti Novalis. Jo tämän lauseen sanominen auttaa eteenpäin; se kannustaa ottamaan meille tapahtuvat asiat vastaan, tekemään niistä itsellemme ravintoa. Hyveiden hyve, kyky tehdä ravinnoksi, löytää lähteensä vain elämisestä – siitä että vastaanottaa ja hankkii kokemuksia. Niin kuin eräs sanoi loppusuoralla: ”Tärkeää on elää niin, ettei jätä mitään lautaselle.”  

Miten siis pitää tehdä hyveiden talo? Se täytyy tehdä itse. Apua voi pyytää, sitä voi vastaanottaa, mutta arkkitehtuurin suunnittelee itse ja materiaalina käyttää sitä mikä on käsillä...

Elämän elävyys ja ravitsemisen filosofia

(Zhuangzi)

Huomautus itsesuojeluvaiston periaatetta vastaan

Elämän käsitettä on käytetty eri tavoin filosofiassa, ja eri ajattelijat ovat tehneet toinen toisestaan erilaisia jaotteluita tehdäkseen selväksi mistä he puhuvat kun he puhuvat elämästä. Vaikka biologiankin käyttämä käsite on muuttunut, filosofien käsite ei yleensä ole samastettavissa tai redusoitavissa biologisen elämän käsitteeseen.

Nietzschen Zarathustra sanoo, että elämä on se jonka täytyy ylittää itsensä. Elämä ei ole jotain joka pyrkii vain säilyttämään itsensä, vaan ylittämään itsensä, jatkumaan jatkuvan muutoksen, lisääntymisen kautta. Toisin sanoen Nietzschelle elämän käsite osaltaan selittää hänelle tärkeän itsensä ylittämisen idean. Ylittäessämme itsemme menemme olemassaolevan tuolle puolen, katsomme mitä voisimme olla, mihin pystymme. Kyse on tietynlaisesta etiikasta.

Israelilainen filosofi Yirmiyahu Yovel sanoo, että tällainen etiikka ei aseta ulkopuolisia rajoja tai lakeja elämälle, vaan antaa elämän uudelleenmuotoilla itseään; elämä muotoilee itseään ja lisää omaa voimaansa ollen näin itsensä ylittämisen synnyttäjä.

Nietzschen ajatus elämästä muistuttaa kiinalaisen - neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneen - Zhuangzin ideaa aidosta toiminnasta tai ei-toiminnasta. Zhuangzin mukaan aito toiminta on elämän oman virtauksen (sheng) kantamaa. Tällainen toiminta ”välittää elämästä” tai ”ravitsee elämää” niin kuin Eske Møllgaard sanoo teoksessaan An Introduction to Daoist Thought.

Minullekin on tärkeää ajatella, että toiminta tai ajattelu on hedelmällistä, siis elämää ruokkivaa. Siteeraan mielelläni Novalista, joka sanoi, että kaikesta on tultava ravintoa. Itsetutkiskelun, itsensä ja omien ajatustensa koettelemisen lähtökohta on minulle tämä kysymys: Onko tämä hedelmällistä? Kysymys merkitsee sitä, että yritetään selvittää, lisääkö ajatus tai teko voimia, ravitseeko se vai hävittääkö tai vähentääkö se.

Ongelma ei ole yksinkertaisesti elämän säilyttäminen, vaan elämän elävyys. Mutta miten voimme taata ajatustemme ja tekojemme ravitsevuuden? Mikä on suurin vaara? Kun meillä on jokin negatiivinen tunne, me emme yksinkertaisesti tee jotain arvoarvostelmaa, vaan kiinnitymme arvoarvostelmaan, lukkiudumme, ja elämä ei pääse toteuttamaan itseään, siis muokkaamaan itseään. On siis sallittava muodonmuutos, ruokittava sitä liikettä, joka muokkaa, muuntaa...

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.