Tahdosta

Fichte
 Filosofiakahvila 29.10./30.10./31.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mikä on tahto? Se on se, joka meissä sanoo: “Teen tuon toisella tavalla, hajotan tuon taulun…”

Olen tullut toistuvasti tahdon ongelman eteen. Esimerkiksi filosofiakahvilassa olen törmännyt usein siihen, että ajatteleminen ei ole meille jotain automaattista ja luonnollista. Filosofia tarvitsee filosofian tahtoa, ei erityisenlaista älyä puhumattakaan koulutuksesta. Toinen alue, jossa joutuu tahtoa koskevan kysymyksen eteen on kun yrittää saada selkoa valtasuhteista, meitä ympäröivästä ja meidät läpäisevästä valtasuhteiden verkosta. Joku herra esimerkiksi tahtoo minun käyttäytyvän tietyllä tavalla. Minä en ehkä tahdo olla orja.

Kun yritän ajatella tahdon ja vallan kiemuroita, yritän unohtaa Schopenhauerin ja katson omaa historiaamme. Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Minulla on siis hypoteesi tahdosta: se sanoo jotain (”Hajotan tuon taulun” tai ”En tahdo tahtoa.”). Kuvittelen, että tätä hypoteesia voisi tukea Johann Gottlieb Fichten (1762-1814) teeseillä.  (Olen kertonut aikaisemmin.) Fichten ajattelun ydin oli hänen käsityksensä subjektista, Minästä. Olennaisempaa kuin psykologiset piirteet on dialektinen suhde subjektin ja ei-subjektin (Minän ja ei-Minän) välillä. Synteesin mahdollisuus näiden välillä vaikuttaa lähes mahdottomalta; sen ainoa mahdollisuus on toiminnassa. Fichten Minä ei ole psykologinen minä; se on aktiivisuus, ja Minän aktiivisuus on tahto. Se ilmenee esimerkiksi, kun ihminen päättää jotain, nousee jotain vastaan, sanoo: ”Nyt riittää.”

Jos joku vallankäyttäjä voi vaikuttaa tahtooni tai viedä sen pois, on mahdollista kysyä, voiko itse vaikuttaa omaan tahtoonsa. Tämä kysymys on noussut esiin, kun olemme puhuneet stoalaisuudesta ja heidän käsityksestään tyhmyydestä. Kun stoalaiset, esimerkiksi Seneca,  puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus tai ainakin tila, josta pitäisi päästä ulos. Tyhmyys on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen.

Tyhmyys lakkaa hetkellä, kun ihminen keskeyttää sen mitä hän tekemässä, keksii tahdon ja sanoo: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyys tai tahdon tahdottomuus on teema, jossa yhdistyy kysymys ajattelemisen tahdosta ja vallasta. Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa. Jos yritämme harjoittaa tahtoamme, on kysyttävä, miten tehdä itsestään kapinallinen.

Puhuin vuonna 2020 tahdosta ja mielikuvituksesta. Yritin ajatella tahtoa toisella tavalla kuin yleensä, kun se liitetään tietoisuuteen. Käytin hyväksi Gaston Bachelardin teoksen L’air et  les songes (1934) sitaattia: ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Totesin, että Bachelardille mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Viittaan tähän tahdon ja mielikuvituksen yhteyteen tuodakseni esiin mahdollisuuden, että tahdon kehittäminen ja harjoittaminen saattaa olla oman mielikuvituksensa kehittämistä, sen päästämistä lentoon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekritiikin mahdollisuus

 

Gaston Bachelard

Syksyllä filosofiakahvilassa on aiheena suhde itseen, suhde toiseen. Yksi syy, miksi olen kiinnostunut suhteesta itseen on siinä, että haluaisin nähdä itsekritiikin mahdollisuuksia. En tarkoita, että haluan keksiä uusia asioita, joita moittia itsessäni. Jos suhdettani itseen muokataan ja muokkaan sitä itse, tätä työtä on katsottava kriittisesti (on hajotettava itsessään vakaumukset ja tutut tavat).

Tarkoitus ei ole lisätä omaa pahaa oloa. Päämääränä on käyttää omaa vapautta, antaa jollekin minussa elävälle mahdollisuus elää. Se on ehkä mahdollista vain, jos nauraa itselleen. Voisi sanoa niin kuin Gaston Bachelard: ”...ei mitään edistystä ilman tätä ironista itsekritiikkiä.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja uusi elämä

Syksyllä tulen puhumaan tahdosta. Yritän selittää, miksi käytän näin vaikeaa sanaa. Siteeraan varmasti Gaston Bachelardia, joka puhui mielikuvituksen ja tahdon yhteydestä.

Bachelard kirjoitti teoksessaan L'Air et les Songes. Essai sur l'imagination du mouvement (1943): "Kuvitteleminen... on heittäytymistä uuteen elämään." Lause todistaa, että pitäisi varmaan joskus puhua mielikuvituksesta - varsinkin siitä, mitä Bachelard siitä toi esiin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsepetos

 

Filosofiakahvilan aihe 17.10./18.10./19.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Pyhä Augustinus (Aurelius Augustinus, 384-430, syntyi Thagastessa, joka on nykyistä Algeriaa) totesi, että kysymykseen mahdollisesta itsepetoksesta voi vastata: “Jos petän itseäni, olen olemassa.” Augustinus oli epäilemättä Descartesin tärkeä edeltäjä. Hän ei silti halunnut pettää eikä pettää itseään. Siihen hän tarvitsi totuutta ja hän rakasti totuutta. Ainakin niin hän uskoi. Totuus ei ollut hänelle vain  enemmän tai vähemmän oikea käsitys todellisuudesta; se oli moraalinen tila, moraalisuuden ehto.

Augustinuksen käsitys on vaikuttanut paljon länsimaisessa ajattelussa, myös silloin kun totuuteen pyrkijä on kuvitellut, ettei asialla ole tekemistä moraalin kanssa. Augustinus on ollut tärkeä myös filosofeille, esimerkiksi ja erityisesti Heideggerille.

Mistä Augustinus halusi tietää totuuden? Itsestään ja Jumalasta. Itsensä tunteminen oli hänen mukaansa vaikeaa; itseän ei tunne kokonaan. Siksi itsepetoksen teema luikertelee hänen ajatteluunsa. Tie Jumalan tuntemiseen alkoi hänelle ihmisen tuntemisesta. Augustinus oli kirkkoisä, mutta myös antropologian isä.

Asiaa voi lähestyä moraalisesti ja sitä voi lähestyä historiallisesti – Augustinus on tärkeä ja mielenkiintoinen tapaus totuuden historiassa. Minulla ei ole moralistin eikä historioitsijan lahjoja. Joudun kiinnittämään huomiota vain siihen tosiseikkaan, että totuus ja moraali ovat tässä sidoksissa toisiinsa.

Vaikka Augustinus oli Descartesin edeltäjä, seuraajan metodinen ajattelu päätyi tieto-opilliseen murrokseen, jossa tietoon pääse pelkästään metodin ja vain metodin avulla. Totuuteen pääsy ei ollut enää eettinen kysymys. Olen kuitenkin todennut, että välirikko ei ole täydellinen. Jopa tieteelliseen tietoon pyrkivä joutuu harjoittamaan itseään, ainakin jos uskomme Gaston Bachelardia, joka oli merkittävä epistemologi ja tieteenhistorioitsija. Hän puhui epistelemologisen esteestä (obstacle épistémologique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Se on pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen. On hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Bachelard  sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi.

Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin. Itselle nauraminen  ja taistelu epistemologisia esteitä vastaan voidaan nähdä yhdenlaisena kamppailuna itsepetosta vastaan.

Bachelardin näkemykset tuovat esiin mahdollisuuden, että itsepetos ei ole vain aktiivista itselleen valehtelemista. Se voi joskus olla laiskuutta, annetun hyväksymistä, sitä ettei kysy, epäile. Itsepetos voi olla sitä, että annetun annetaan olla annettua, itsestään selvää. Lääke voi olla itselleen nauraminen ja ihmettely.

Esimerkki. Aivotutkija ei ole pitkään aikaan käynyt tanssitunneilla. Kun hän menee sinne, hän satuttaa itsensä ja toteaa, että hän kuva itsestään oli illuusiota; hän ei pysty enää samaan. Minä kyllä tiesin kokeilemattakin jo kauan aikaa sitten, etten voi tehdä lentokuperkeikkaa, jonka hallitsin lapsena, mutta tapaus todistaa siitä, että voimme pettää itseämme ilman aktiivista valehtelemista. Se osoittaa myös, ettei aihetta tarvitse jättää moralistien käsiin.

 

P.S. René Descartes halusi varmuutta. Hän pelkäsi, että itse pettää itseään, synnyttää illuusion. Hän epäili, että havainnon kautta ei saa varmaa tietoa, koska oletti pahansuovan ja pettävän demonin tuottavan meille sellaisia havaintoja, joka antaa väärän kuvan todellisuudesta. On selvää, että tämä ns. kartesiolainen demoni on sukua varhaiskiristittyjen demoneille, jotka olivat koko ajan pettämässä meitä, luomassa uskoa että pahat asiat ovat hyviä jne. Petoksen ja itsepetoksen teemat ovat siis kummitelleet filosofiassa ja ne liittyvät esim. illuusiota koskeviin pohdiskeluihin. Filosofia ei ole ajattelua tyhjiössä, irrallaan muusta maailmasta. Kristinuskon demonit ovat uineet sen sisään...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epistemologian paluu

 

Bachelard

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.1./19.1.

Otsikko ei ole paljon muuta kuin vitsi, joka ei naurata. Ei ole paluuta epistemologiaan, koska se ei koskaan lähtenyt mihinkään emmekä me ole päässeet epistemologiasta. Tieto-opilliset kysymykset ovat aina mukana. Otsikossa olisi järkeä, jos tieto-opillisten kysymysten pohdinta olisi johtanut muihin kysymyksiin ja sitten palattaisiin – systemaattisuuden ja metodologisuuden nimissä – alkuperäisiin kysymyksiin. Myöskään siitä ei ole kyse. Epistemologian paluu merkitsee minun tapauksessani sitä, että palaan aikaisemmin esitettyihin huomioihin ajatellakseni uudestaan ja – jos mahdollista – kysyäkseni kysymykset toisella tavalla.    

Olen toistanut ääneen ja kuiskaten tätä lausetta: ”Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Toteamus on kysymys, johon ei löydy mitään helppoa vastausta. Kysymys koskee sitä, mikä olisi sen arvoista, että se täytyy sanoa. Minkä sanominen on merkityksellistä? 

Vaikka kysymys etsii vastausta, sen ei tarvitse olla lopullinen ja varmuutta täynnä. Kysymys on toisenlainen häirikkö ja vaatimus. Se ei vaadi vain vastausta, vaan sitä, että sen perässä kävellään. Kun tämän kysymyksen perässä kävelee, huomaa kysyvänsä uusia kysymyksiä, myös epistemologisia.

Nyt kysyn uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa? Miten tätä kysymystä voisi lähestyä, mistä etsiä vastauksia? Ehkä ”vastaus” on epistemologia itse. Näin voisi ajatella, jos ottaa tosissaan sen, mitä argentiinalainen Marcela Renée Becerra Batán San Luisin yliopistosta kirjoittaa artikkelissa Epistemología Histórica y técnicas de sí (2018). Hän puhuu mahdollisuudesta, että epistemologinen valvonta (Gaston Bachelardin käsite) voi olla itseensä vaikuttamisen tekniikka (técnica de sí). Ajatus ei ole hullu. Epistemologinen valvonta on itsekasvatuksen väline, jonka avulla on tarkoitus voittaa oman mielen rajoittuneisuus, tietämisen esteet.

Kiinnittymättä liikaa argentiinalaiseen artikkeliin annan sen avata näkökulman kysymykseeni. Ehkä näemme mikä on ehto sille, että tieto, jonka hankin tai omaan voidakseni sanoa mitä minun täytyy sanoa, auttaisi. Ehto voi olla se, että tieto mahdollistaa tietynlaisen välineen tai tekniikan, jonka avulla voin vaikuttaa itseeni. Ilmastonmuutosta tutkiva tiedemies voi nähdä selvästi, mitä hänen pitää tietää sanoakseen jotain merkityksellistä. Sanottavan sisällön pitää olla uutta tietoa, ei vain vanhan toistoa. Poliitikko, joka yrittää omalta osaltaan vaikuttaa ilmastoa koskeviin päätöksiin, joutuu ottamaan huomioon strategisia tekijöitä. Hän voi sanoa merkityksellisen asian vain, jos hän tietää, millaisin ehdoin hän saa ehdottomansa asian neuvoteltavaksi. Kansalainen – tai filosofi – joka tahtoo sanoa jotain, tarvitsee ehkä muutakin kuin tietoa asioiden tilasta tai strategian kannalta olennaisesta tilanteesta. Hänen täytyy vaikuttaa itseensä tietääkseen tarvittavan asian ja sanoakseen sen.

Epistemologinen valvonta on autoanalyysiä, jossa subjekti jakaantuu ja tahtoo jakaantua; se jakaantuu tietävään subjektiin ja yliminään, joka arvioi tietävää subjektia. Ehkä tällainen jakaantuminen on edellytys sille, että voi vaikuttaa itseensä. Ilman sitä ei voi nähdä, mitä itsestä puuttuu, jotta voisi sanoa merkityksellisen asian: rohkeutta, tasapainoa ja ajatuksen kirkkautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tahto ja mielikuvitus

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.marraskuuta ja 13.marraskuuta:

Luultavasti nykyisten tiedemiesten halu käsitellä kysymystä vapaasta tahdosta – heidän valmiutensa kumota idea vapaasta tahdosta – on kiinnittynyt  teologiseen ja moraaliseen kysymykseen. Tieteilijöiden perusväite on, että aivot tekevät päätöksen ennen kuin tiedostamme sen. Vapaa tahto, tietoinen päätös, näyttää harhalta. Kysymyksenasettelu on kiinni teologiassa ja oletuksissa tietoisuudesta.

Onko kysymystä pakko lähestyä näin? Onko välttämätöntä liittää tahto kysymykseen tietoisuudesta, määritellä tahto tietoisuuden kautta? Gaston Bachelard yritti jotain muuta. Hän liitti sen mielikuvitukseen, ei tietoisuuteen. Bachelard kirjoittaa teoksessaan L’air et  les songes (1934): ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Mielikuvitus ja tahto eivät vain liity yhteen; ne melkein samastuvat. Mielikuvituksen rooli on paljon keskeisempi kuin yleensä filosofiassa tai psykologiassa. Mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi.

Jos ja kun tahdon liittää mielikuvitukseen, kysymys on toisenlainen. Kun tahdosta ja sen toiminnasta puhutaan tietoisuuden toimintana, puhutaan kontrollista; ihmisen ajatellaan kontrolloivan toimiaan ja tekojaan. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Joku voi yllättyä, mutta Bachelardin hahmottelema mielikuvitus on luovempaa ja siihen liittyvä tahto vähemmän abstraktia kuin monilla filosofeilla, esimerkiksi Schopenhauerilla. Tahto tulee esiin lihaksen (tai älyn tai mielikuvituksen) ponnistuksessa materian kanssa.

Bachelardin kuvaamalla tahdolla – joka melkein samastuu mielikuvitukseen – on suuri eettinen merkitys. Oma lisäykseni on tämä: Sillä on myös poliittinen merkitys. Bachelardin hahmotteleman kuvan kautta saamme näkökulman siihen, mikä on tai voisi olla tahdon rooli politiikassa. Me emme vain reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, emme vain vastaa todellisuuden haasteisiin. Muokkaamme todellisuutta, teemme tulevaisuutta. Tulevaisuus on jo läsnä; kuvittelemamme kautta reagoimme tähän päivään, sen tapahtumiin, muutamme liikkeeksi ja teoiksi päidemme päällä olevat kysymykset ja epäilyt.

Bachelardilla on hyvä syy puhua hyvistä, halutuista, unista, vapauttavasta mielikuvituksesta. Hänelle mielikuvitus on energisoivaa: oneirinen muuttuu moraaliseksi energiaksi. On silti muistettava – varsinkin kun ajattelemme poliittista maailmaa: voimme kuvitella hirveyksiä, kuolleita maisemia, joukkohautoja. Näilläkin kuvitelmilla voi olla positiivinen merkitys. Tahdomme kävellä toiseen suuntaan, tehdä muuta kuin sitä joka johtaa noihin maisemiin.

En sano, ettei kysymystä voi liittää tietoisuuteen. Niin on faktisesti tehty. Siihen on erityinen syy. On haluttu puhua ihmisen vastuullisuudesta tai jopa syyntakeisuudesta. Kun liitämme tahdon mielikuvitukseen, kysymme jotain muuta. Puhumme ihmisen luovuudesta. Tässäkin on mukana eettinen ja moraalifilosofinen kysymys, mutta se on eri lajin kysymys. Tässä tähdätään muualle kuin tuomioistuimeen tai viimeiselle tuomiolle. Tässä tähdätään onnellisuuteen, hyvinvointiin, ihmisen mahdollisuuksiin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jälkihuomautus metodista ja kysymyksistä

 

Bachelard

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Epistemologia ei ole aina niin yksinkertaista. Erityisesti Ranskassa maailmansotien välissä, toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kirjoitettiin uudenlaista tieteen historia – joka ei ollut vain historiaa, vaan myös filosofiaa, nimenomaan epistemologiaa. Jotkut ovat käyttäneet nimitystä historiallinen epistemologia. Esimerkiksi sellaiset herrat kuin Gaston Bachelard ja George Canguilhem.

Ongelmilla – myös tieteellisillä – on oma historiansa ja sen mukana käytetyillä käsitteillä. Se mitä onnistutaan tietämään, mihin tietoon voidaan päästä, on eri aikoina erilainen. Tietämisen ehtojen tutkiminen muuttui historialliseksi.

Historiallinen epistemologia on perinteellistä tieto-oppia vaatimattomampaa. Se ei yritä neuvoa, miten päästä tietoon. Se ei anna neuvoja tiedemiehille. Se on vaatimattomuudessaan eräänlaista jälkiviisautta; se toteaa, miten jokin edistys tuli mahdolliseksi – tietenkin se saattaa todeta myös, miksi jokin edistys on ollut hidasta, mikä sitä on jarruttanut. Mutta vaatimattomuuden lisäksi se on kunnianhimoista, kunnianhimoisempaa kuin perinteellinen tieto-oppi, sillä se yrittää tavoittaa ja hahmottaa sellaisia mekanismeja ja rakenteita, joita tavanomainen tieto-oppi ei osaa ajatella tai kysyä.

Historiallinen epistemologia ei vain onnistu antamaan uudenlaista kuvaa siitä, miten tietoon päästään, vaan onnistuu kuvaamaan tiedon osana synty-ympäristöään ja näkemään tietämisen aktiviteetin, tietämisen toimintana, kytkeytyneenä maailmaan ja myös toimijan subjektiin, tekisi mieli sanoa psykheen, sieluun.

Historiallisen epistemologian yksi hedelmällinen seuraus oli se, että kysymystä tiedosta ja tietämisestä ei enää esitetty kuplan sisällä; kysymystä ei siirretty abstraktiin sfääriin, vaan maailmaan, yhteyteen muiden kysymysten ja asioiden kanssa. Filosofit ovat mielellään abstrakteja, he ovat mielellään kuplissa ja katsovat ja analysoivat väitelauseita. ”Tiedän, että niin ja näin” –tyylisiä lauseita. Mutta tuo lause esitettään jossain paikassa, jonain aikana. Siihen että se esitetään on omat syynsä. Historiallinen epistemologia mahdollisti sen, että tutkaillaan, miten tällaiset lauseet kytkeytyvät valtasuhteisiin.

Historiallinen epistemologia on varmaan (ainakin tietystä näkökulmasta) riittämätön. Ajattelun historiaa ei saa näkyviin vain tieto-opillisesta näkökulmasta. Edes kysymys tiedosta ei ole puhtaan tieto-opillinen. Valtasuhteita koskeva kysymys ei ole luonteeltaan pelkästään poliittinen. Ihmisen suhde toiseen ja ihmisen suhde itseen kytkeytyvät yhteen ja siksi kysymys on myös eettinen.

Ottakaamme esimerkiksi Aufklärung, valistus, sellaisena kuin Immanuel Kant sen käsitti. Valituksella on epäilemättä tekemistä tiedon ja ajattelun kanssa, mutta Kantin pohdiskelu tuo esiin toisenlaisen, ei yksinkertaisesti tieto-opillisen kysymyksen. Könisbergin herralle valistus oli ulospääsyä itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta. Tämä alaikäisyyden tila oli Kantin mukaan sitä, että ihminen ei tukeudu oman järkensä käyttöön, vaan antautuu toisen ohjaukseen, holhoukseen.

Mielenkiintoista on, ettei Kant tutkaile 1700-luvulla yleistä teemaa, kysymystä auktoriteetin (myös tiedollisen auktoriteetin) kyseenalaistamista. Ongelma ei ole se, että auktoriteetti on pakottanut. Alaikäisyys on seurausta tietynlaisesta suhteesta itseen. Pelkuruus ja laiskuus estävät meitä antamasta itsellemme rohkeutta tai voimaa, jotta voisimme luoda itseemme autonomiasuhteen. Pelkuruus ja laiskuus eivät ole vain enemmän tai vähemmän pysyviä ominaisuuksia meissä, vaan puutteita suhteessa itseemme.

Kantin ajatukset valistuksesta, alaikäisyydestä, suhteesta itseen velvoittavat meitä kysymään jotain muuta kuin tieto-opillisia kysymyksiä. Kyse on itsensä hallitsemisesta ja toisen hallitsemisesta – ja näiden suhteesta toisiinsa. Miten järjestää vallan uusijako, jos auktoriteetin kaataminen ei riitä, vaan ihmisen pitäisi luoda toisenlainen suhde itseensä? Miten voin auttaa itseäni luomaan oikeanlaisen suhteen itseeni? Miten voin auttaa toista?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi lukea tieteenfilosofiaa?

Gaston Bachelard

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 19.9.

paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Joskus esimerkiksi fyysikot sanovat täysin perustellusti, ettei tieteenfilosofian lukemisesta ole mitään hyötyä tieteentekijöille. Myöskään tämän sanomisesta ei ole mitään hyötyä kovin monille. Lause on turhaa polemiikkia. Osasyy huomautukseen voi olla virheellinen käsitys tieteenfilosofian roolista ja tehtävästä.

Ainoastaan huonot filosofit neuvovat tieteentekijöitä. Tieteenfilosofian tehtävä ei ole opastaa tiedemiestä oikeaan tietoon tai totuuteen. Se ei laadi lakia tieteelle. Jos siihen sisältyy opetus ja mahdollisuus, se on tämä: Filosofia pitää auki uudenlaisten problematisointien mahdollisuuden. Filosofia ei neuvo tiedettä. Se kysyy siltä: ”Mihin olet menossa?”

On ymmärrettävää, että tämän päivän filosofi kysyy jotakin tieteestä ja esittää kysymyksiä tieteentekijöille. Tiede ja tekniikka ovat osa elämäämme – isosti. Tieteen olemusta pohtiva ihmettelee, mitä on tiede. Hän ihmettelee sitä, koska tieteentekijät eivät vastaa.

Jos kukaan muu kuin ammattifilosofi ei lue filosofin teoksia ja artikkeleita, se ei johdu pelkästään siitä, että hänen työnsä ei hyödytä. Osaltaan siihen vaikuttaa filosofisen kulttuurin puute, kyvyttömyys saada irti filosofiasta. Osaltaan siihen vaikuttaa pelokkuus. Monet tietävät vaistomaisesti, ettei filosofia vain auta ajattelemaan; se häiritsee ajatustottumuksia.

En harjoita tiedettä enkä ammattimaisesti myöskään tieteenfilosofiaa. Silti sen lukeminen voi olla hedelmällistä. Otan esimerkiksi  Gaston Bachelardin ja hänen tieteen filosofiansa, erityisesti yhden käsitteen: epistelemologisen esteen (obstacle épistémologique).

Pinnallisesti katsottuna kyse oli vain psykologisista piirteistä, jotka haittaavat tai estävät pääsyä tieteelliseen tietoon tai kykyä omaksua tieteen uusia, vallankumouksellisia käsitteitä. Käsite antoi mahdollisuuden kirjoittaa uudenlaista tieteenhistoriaa. Hän ei nähnyt vain kumulatiivisuutta tai tasaista etenemistä; hän näki vallankumouksia ja halkeamia. Käsite mahdollisti myös uudenlaisen huomion tieteelliseen henkeen (l´esprit scientifique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Este on eräänlainen vaisto, pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen.

Epistelemologinen este on tietyssä määrin sukua Francis Baconin idolille. Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).  Bachleardin ajattelussa epistemologiset esteet pakottavat työhön itsensä kanssa. Huomion kiinnittäminen tieteellisen henkeen, eetokseen, johtaa erityiseen asenteeseen ja eleeseen suhteessa tieteeseen. Kyse on enemmän inspiroimisesta kuin lamaannuttavasta tuomitsemisesta. Bachelardin ele on kutsu uusiin mahdollisuuksiin, yritys pitää kysymys hengissä: ”Entä jos...”

Bachelardin ajattelussa kuvitelma filosofista neuvomassa tieteentekijää on kuollut jo alussa. Hänen teksteissään filosofin hahmo, hyvin karikatyyrimäinen, on usein pysähtynyt hahmo: joku joka vielä uskoo metodiinsa ja sen pysyvyyteen. Filosofi on ihminen luolassaan. Fyysikko sen sijaan on uudistanut järkensä ja uusiutunut itse. Bachelard pyrki pikemminkin häiritsemään filosofeja kuin neuvomaan fyysikkoja.

Gaston Bachelard sanoi Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miksi lukea tieteenfilosofiaa? Jotta kykenisi suurempaan vapauteen, jotta kehittäisi itsessään jotain, jotta tekisi älystään purevamman...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä on filosofiakahvila?

Torre del Marissa keskiviikkona 3.4. (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aika kysyä vaikea kysymys: Mikä on filosofiakahvila? Joukko ihmisiä kokoontuu esimerkiksi kahvilaan. On vetäjä, jonka alustuksen pohjalta käynnistyy keskustelu. Marc Sautet oli yksi muodinluoja. Hän käynnisti filosofiakahvilan Pariisissa vuonna 1992. Nyt niitä on samassa kaupungissa 200. Mutta eivätkö ihmiset ole aina kokoontuneet kahviloihin keskustelemaan, tekemään muutakin kuin juomaan kahvia? Miksi filosofiakahvilalle oli tilaus?

Filosofiakahvilaan osallistuminen on erilaista kuin osallistuminen filosofian kurssille. Kyse ei ole joidenkin sisältöjen opiskelusta. Vetäjä ei ole opeta eikä etene kronologisesti: hän vetää suoraan filosofian sisään - harjoittamaan filosofiaa, keskustelemaan.

Mutta millainen on keskustelu, joka filosofiakahvilassa käynnistetään? Se on keskustelua, joka yrittää elävöittää keskustelun; enää ei uskota lopullisiin vastauksiin, vaan vain luomiseen, uudelleenaloittamiseen. Ehkä se on keskustelua, jonka sisällä on pyrkimys loputtoman puheen keskeyttämiseen: ”Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.”

Luulen, että Marc Sautet sanoi, että tähtäimessä on ”filosofinen hetki”, siirtyminen mielipiteestä ajatukseen. Siinä mielessä on kyse filosofian alkuperäisestä merkityksestä: tarkoitus oli voittaa doxa, yleinen mielipide: ”Filosofit ja tutkijat ovat pohtineet loputtomasti Sokrateen viimeisiä sanoja Platonin Faidoksessa. Sokrates sanoo: Kriton, olemme Asklepiokselle kukon velkaa. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako. Asklepiokselle, lääkintätaidon jumalalle, oli tapana uhrata kukko kiitokseksi. Siinä mielessä sanat eivät ole arvoitukselliset. Mutta mistä Sokrates oli parantunut? Monet ovat tulkinneet, että Sokrates koki elämän sairaudeksi, josta kuolema, kuoleman tuova myrkky – lääke –parantaa. Näin ajatteli myös Nietzsche, joka nimitti elämän pettäjää, Sokratesta, rotanpyytäjäksi. Täytyi odottaa, kunnes Georges Dumézil (1898-1989), ranskalainen filologi ja historioitsija, tuli tulkitsemaan sanat toisin, melkein päinvastoin. Dumézil tulkitsee Sokrateen pyynnön syväksi kiitollisuudeksi filosofiaa kohtaan; hän ajattelee, että Sokrates koki filosofian parantaneen hänet todellisesta sairaudesta, puheen sairaudesta eli yleisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista, valheellisista sanoista.”

Kun joku odottaa ja tavoittelee ”filosofista hetkeä”, on kuin hän kurkottaisi tähtiin, etsisi ihmettä. Sellaista pitää välttää; se on epäfilosofinen asenne. Minun huolenaiheeni on enemmän se, löytyykö tahtoa filosofiaan – siis halua ajatella ja valmiutta pistää itsensä koetukselle.

Tästä seuraa toinen kysymys: Miten tätä tahtoa voisi kehittää, miten sitä koulia, miten sitä ruokkia? Ajattelen, että tämä on kohtalaisen tärkeä kysymys, sillä olemme vaarassa: Tyhmyys lisääntyy, myös omassa päässä.

Taipumukseni ei ole kysyä, minne olemme menossa, vaan sitä, mihin olen nyt astumassa. Niin kuin tiedätte, koetinkivikysymykseni on tämä: Onko tämä hedelmällistä?

Mottoni on ollut ja tulee ehkä olemaan: ”On parempi elää pysymättömyydessä kuin lopullisuudessa.” Näin sanoi Gaston Bachelard (1884-1962).

Gaston Bachelard

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä, erehdys

(George Canguilhem)

Oli kauhea houkutus otsikoida toisella tavalla, sillä tietenkin otsikko voisi olla Elämä: erehdys. Näinhän voidaan sanoa, väittää, kun puhutaan elämää vastaan. Ajattelu kieltämättä on usein elämää vastaan, mutta elämän ja erehdyksen yhteyden voi nähdä toisin, puhumatta niin paljon pahaa elämästä ja erehdyksestä.

On tunnettu tosiasia, että filosofit ovat inhonneet erehdystä, sanoneet sitä totuuden vastakohdaksi ainakin yhtä usein kuin valhetta. Teologit ovat olleet astetta vihamielisempiä, sanoneet, että erehdys on demonista. Erehdystä inhotessa he ovat inhonneet elämää; elämä on erehtymistä. Elämä tarvitsee erehdystä. Kilpikonna jättää munansa krokotiilin munien sekaan, ja krokotiili erehtyy viemään nekin veteen turvaan.

Esimerkkini filosofista, joka osasi ajatella toisin erehdyksestä, on George Canguilhem (1904-1995). Epäilemättä hänen inspiraation lähteinään olivat Friedrich Nietzsche ja hänen oma opettajansa Gaston Bachelard. Bachelardin mukaan erehdys on kaiken tietämisen edellytys; totuus on enemmänkin korjattu erehdys.

Vaikka Canguilhem oli niin kuin oppi-isänsäkin epistemologiaan ja tieteen historiaan erikoistunut filosofi, hän vei erehdyksen käsitteen toisaalle, pois puhtaasti tieto-opillisesta pohdinnasta. Tämä toteutui melkein vahingossa, erehdyksessä, kun hän pohti tieto-opillisia kysymyksiä ja elämää tutkivien tieteiden historiaa. Erehdys ei ollut hänelle harhautumista tieto-opillisella tasolla; erehdys oli fysiologista. Erehdys kiinnittyi elämään; se näyttäytyi ei vain tiedon edellytyksenä, vaan elämänä, elämän elävyytenä. Tietenkään Canguilhem ei ollut ensimmäinen, joka puhui erehdyksestä fysiologisella tasolla. Jo englantilainen lääkäri Sir Archibald Garrod (1857-1936) puhui ”metabolismin synnynnäisestä erehdyksestä”.

Erehdys liittyy fysiologisella tasolla sairauteen, sen mahdollisuuteen, mutta sillä on silti positiivinen puolensa. Canguilhem ei nimittäin näe sairautta yksinkertaisesti terveyden vastakohtana, vaan elimellisenä osana terveyttä. Ihminen on terve, kun voi sairastua ja toipua. Yksilö ei ole sairas, kun ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöön, vaan silloin, kun ei enää kykene vaikuttamaan, luomaan omia normejaan. Elimistö ”erehtyy”, kun se ryhtyy taistelemaan jotakin vastaan turhaan (autoimmuunisairaudet), mutta erehtymiseen liittyy jotakin positiivista, koska se saattaa mahdollistaa muutoksen, jotain uutta: uuden normin, tien ulos normaalista.

Yksi esimerkki erehdyksestä fysiologisella tasolla voisi olla mutaatio. Mutaatiot aiheuttavat tietenkin esimerkiksi syöpää, mutta se on edellytyksenä myös geneettiselle variaatiolle, ja tämä muuntelu on auttaa jotain eliötä, eliöpopulaatiota, selviytymään.

Error, erehdys, juontuu latinan sanasta errare, joka ei merkitse vain erehtymistä, vaan myös vaeltamista. Kun filosofi – tai joku muu – on tahtonut olla kartesiolainen, hän on halunnut kestävää, pysyvää varmuutta, pohjaa: hän on konstituoinut itsensä tietämisen subjektina, jolle erehdys on tiedollista erehtymistä. Vastakkainen asenne on eräänlainen vaeltajan etiikka – tai kulkukissan moraali, jota määrittelee valmius erehtyä, kiinnittyminen elämään, elävään elämään, eksymiseen. Silloin suhde itseen on toinen; silloin säilytämme itsessämme jotain ratkaisematonta, epävakaata, huojuvaa, epäsäännöllistä. Silloin ajattelija, vaeltaja, ei kiinnitä kysymystään vain tietoon, vaan myös elämään. Ehkä vasta sitten, kun olemme ottaneet tämän vaarallisen sanan, elämän, ajatteluumme, osaamme sijoittaa itsemme sen keskelle, voimme alkaa puhua elämisen taidosta.

Erehtykäämme siis, niin opimme. Erehtykäämme, vaeltakaamme, niin ylitämme annetun rajat, luomme itseemme ja maailmaan vapaamman suhteen. Erehtykäämme, olkaamme eläviä. Voi olla suuri vaatimus, että olisimme toisin. Siitä on silti kyse erehdyksessä tai vaelluksessa; se paljastaa, että olemme elossa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila