Miksi lukea tieteenfilosofiaa?

Gaston Bachelard

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 19.9.

paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Joskus esimerkiksi fyysikot sanovat täysin perustellusti, ettei tieteenfilosofian lukemisesta ole mitään hyötyä tieteentekijöille. Myöskään tämän sanomisesta ei ole mitään hyötyä kovin monille. Lause on turhaa polemiikkia. Osasyy huomautukseen voi olla virheellinen käsitys tieteenfilosofian roolista ja tehtävästä.

Ainoastaan huonot filosofit neuvovat tieteentekijöitä. Tieteenfilosofian tehtävä ei ole opastaa tiedemiestä oikeaan tietoon tai totuuteen. Se ei laadi lakia tieteelle. Jos siihen sisältyy opetus ja mahdollisuus, se on tämä: Filosofia pitää auki uudenlaisten problematisointien mahdollisuuden. Filosofia ei neuvo tiedettä. Se kysyy siltä: ”Mihin olet menossa?”

On ymmärrettävää, että tämän päivän filosofi kysyy jotakin tieteestä ja esittää kysymyksiä tieteentekijöille. Tiede ja tekniikka ovat osa elämäämme – isosti. Tieteen olemusta pohtiva ihmettelee, mitä on tiede. Hän ihmettelee sitä, koska tieteentekijät eivät vastaa.

Jos kukaan muu kuin ammattifilosofi ei lue filosofin teoksia ja artikkeleita, se ei johdu pelkästään siitä, että hänen työnsä ei hyödytä. Osaltaan siihen vaikuttaa filosofisen kulttuurin puute, kyvyttömyys saada irti filosofiasta. Osaltaan siihen vaikuttaa pelokkuus. Monet tietävät vaistomaisesti, ettei filosofia vain auta ajattelemaan; se häiritsee ajatustottumuksia.

En harjoita tiedettä enkä ammattimaisesti myöskään tieteenfilosofiaa. Silti sen lukeminen voi olla hedelmällistä. Otan esimerkiksi  Gaston Bachelardin ja hänen tieteen filosofiansa, erityisesti yhden käsitteen: epistelemologisen esteen (obstacle épistémologique).

Pinnallisesti katsottuna kyse oli vain psykologisista piirteistä, jotka haittaavat tai estävät pääsyä tieteelliseen tietoon tai kykyä omaksua tieteen uusia, vallankumouksellisia käsitteitä. Käsite antoi mahdollisuuden kirjoittaa uudenlaista tieteenhistoriaa. Hän ei nähnyt vain kumulatiivisuutta tai tasaista etenemistä; hän näki vallankumouksia ja halkeamia. Käsite mahdollisti myös uudenlaisen huomion tieteelliseen henkeen (l´esprit scientifique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Este on eräänlainen vaisto, pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen.

Epistelemologinen este on tietyssä määrin sukua Francis Baconin idolille. Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).  Bachleardin ajattelussa epistemologiset esteet pakottavat työhön itsensä kanssa. Huomion kiinnittäminen tieteellisen henkeen, eetokseen, johtaa erityiseen asenteeseen ja eleeseen suhteessa tieteeseen. Kyse on enemmän inspiroimisesta kuin lamaannuttavasta tuomitsemisesta. Bachelardin ele on kutsu uusiin mahdollisuuksiin, yritys pitää kysymys hengissä: ”Entä jos...”

Bachelardin ajattelussa kuvitelma filosofista neuvomassa tieteentekijää on kuollut jo alussa. Hänen teksteissään filosofin hahmo, hyvin karikatyyrimäinen, on usein pysähtynyt hahmo: joku joka vielä uskoo metodiinsa ja sen pysyvyyteen. Filosofi on ihminen luolassaan. Fyysikko sen sijaan on uudistanut järkensä ja uusiutunut itse. Bachelard pyrki pikemminkin häiritsemään filosofeja kuin neuvomaan fyysikkoja.

Gaston Bachelard sanoi Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miksi lukea tieteenfilosofiaa? Jotta kykenisi suurempaan vapauteen, jotta kehittäisi itsessään jotain, jotta tekisi älystään purevamman...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totuus maailmasta

Senecalle luonnon tarkasteleminen merkitsi mahdollisuutta henkiseen kasvuun: sen avulla pystyi tajuamaan oman olemassalon, oman itsensä, paikan maailmassa, kokonaisuudessa. Luonnon, kosmoksen katsominen ja tutkiminen oli henkinen harjoitus, jonka avulla ihminen irtaantuu itsestään.

Tässä harjoituksessa tärkeää on se, että ihminen paikantaa itsensä, tajuaa paikkansa, ei oman itsensä ymmärtäminen tai tulkitseminen. Erityisen mielenkiintoista tämä on oman aikamme näkökulmasta, koska itsen kehittämisen kannalta tärkeäksi ajatellaan se, mitä tiedämme ja voimme tietää itsestämme, ei se mitä tiedämme maailmasta. Totuus maailmasta ei ole tässä vain teknisesti relevantti tieto maailman järjestyksestä; se on jotain spirituaalista. Tieto maailmasta muuttaa meitä.

Usein Senecan ja muiden stoalaisten visioon sisältyi huomio oman paikan merkityksettömyydestä tai oman pienuuden tajuaminen. Samalla se teki ihmisestä vapaan, sillä irtaantuminen omasta itsestä merkitsi, että irtaantuu oman itsensä orjuudesta. Oman itsensä orjuus oli alistumista oman itsensä rakentamalle systeemille, joka panee elämään ulkoisten velvollisuuksien ja sisäisen, lakkaamattoman velallisuuden kanssa. Orja on kiireinen: hänellä on loputtomasti velvollisuuksia ja loputon velka itselleen.

Stoalainen ”fysiikan harjoittaminen” ja ajatus oman itsen orjuudesta irtaantumisesta panevat minut ajattelemaan omaan aikaamme ja omaa suhdettamme totuuksiin maailmasta. Voisiko tähtitieteen harrastaminen auttaa ihmistä? Näin jotkut väittävät. Voisiko muunlaiset tiedot ja totuudet maailman luonteesta muuttaa meitä?

Kun tutustumme kosmokseen ja näemme ihmisten maailman eri näkökulmasta, emme ehkä näe vain omaa pienuuttamme, vaan näemme myös meitä ympäröivien asioiden pienuuden, niiden keinotekoisuuden. Silloin toisenlainen näkökulma mahdollistaa siis ei vain asioiden kirkkaamman näkemisen, vaan myös niiden arvon näkemisen.

Keinotekoisuuden, pienuuden ja surkeuden näkeminen voisi kuitenkin olla lamaannuttavaa. Sokrateen totuus, jonka hän jatkuvasti, ilman armoa, viestitti kuulijoilleen, oli tämä: ”Ette huolehdi itsestänne. Laiminlyötte itsenne.” Tällainen totuus voi olla vain ensimmäinen askel; se ei voi muuttua periaatteeksi meissä, meidän vereksi, voimaksi.

Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: ”The world is a possibility if only you´ll discover it.”

Tieto tai totuus maailmasta voi olla olemisen tapaa luova, spirituaalinen, siis ihmistä muuttava. Mikä tekee siitä spirituaalisen? Mitä spirituaalisuus vaatii? Esittäessäni tämän kysymyksen myönnän, ettei pelkkä tietäminen riitä. Sekä ”kosminen visio” että ihmisten maailmaa koskeva, näkymättömän miehen näkemä, totuus maailmasta koskevat suhteita: pienuutta, suuruutta, sitä mitä pitää vastustaa. Se vaatii, että teemme tästä tiedosta jotain, jonka avulla näemme ”oman paikkamme” suhteiden verkostossa. Se vaatii, että teemme totuudesta osan omaa itseämme, omaa olemassaolon tapaamme. Lopulta kysyn vain tätä: Millaista totuutta tarvitsemme?