Mitä olen oppinut stoalaisilta

 

Stoalaisen koululunnan edustajat niin kuin Epiktetos tai Seneca eivät poikenneet muista aikansa filosofeista perusasioissa. He halusivat huolehtia itsestään. Se oli filosofoimisen ja elämäntaidon ydin. Välillä nykyajan ihmiselle, jota ei yleensä haukuta epäitsekkääksi, tulee vaikutelma, että katsee kääntäminen itseensä oli maailman hylkäämistä. Stoalaisten tekstien lukeminen on kuitenkin opettanut minulle, että vetäytyminen julkisesta elämästä, katseen kääntäminen itseensä ja itsestä huolehtiminen olivat jotain muuta. He ajattelivat, että tieto maailmasta oli hyödyllistä itsestä huolehtimisessa. Tämä saattaa olla mielenkiintoista, jopa outoa. Olemme tottuneet ajatukseen, että se on hyödyllistä teknologian tai strategioiden luomisessa.

Stoalainen oli kuin atleetti. Hän keskittyi ja harjoitteli keskittymistä. Kuin urheilija hän keskittyi päämäärään; se ei vain ollut suoritus, vaan oma itse. Oma itse oli materiaalia, jota voi ja pitää muokata ja se oli päämäärä, maali.  Kun lähtökohta on tämä, on hyvä tuntea oma paikkansa maailmassa. “Oma paikka” ei merkitse statusta, joka oli stoalaisten mukaan sattumanvaraista; se merkitsi enemmän esimerkiksi suhdetta toisiin, omien velvollisuuksiensa muistamista ja sen tajuamista, mihin voi vaikuttaa, mitä voi tehdä. Edward F. McGushin toteaa osuvasti, ettei katseen kääntäminen itseensä ollut stoalaisille katseen kääntämistä pois maailmasta. Kääntyminen merkitsi pikemminkin katseen "modaliteetin" muuttamista. Ulkoinen maailma ja suhteet toisiin näyttäytyivät ratana kohti maalia.

Otsikkoni ei ole: “Mitä tiedän stoalaisista?” Joskus tieto ei sinänsä merkitse mitään. Vasta se merkitsee jotain, kun ajattelee tietämäänsä ja luo sen avulla näkökulman. Stoalaiset ovat auttaneet minua luomaan näkökulmia ainakin kahteen asiaan. Keskittyminen nykyhetkeen oli heille tärkeää. Marcus Aurelius kehotti elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Ajatus, jonka stoalaiset ovat mahdollistaneet minulle, on tämä:  Ehkä keskittyminen nykyhetkeen ei sulje pois sitä, että minä keskityn päämäärään, tähtään johonkin maaliin. Jos oman paikkansa tajuaminen on tärkeää, tässä saattaa olla yksi näkökulma siihen, miten minun pitäisi elää.

Etiikka ei ollut stoalaisille teoriaa, vaan elämäntaitoa. Kysymys, jonka perässä he kävelivät, oli kysymys siitä, miten meidän pitäisi elää. Olen kysynyt, minkä sanomisella olisi merkitystä. Mitä minun pitää sanoa toisille? Mitä minun pitää sanoa itselleni? Voimme aloittaa siitä, että sanomme itsellemme, mikä on paikkamme maailmassa.

Tiedän olevani vain piste avaruudessa. Välillä minun pitää sanoa se itselleni. Tiedän myös, että minulla on vapautta, joka ei ole mitään, jos en käytä sitä. Sanon itselleni: “Käytä vapauttasi.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Herkkyyden kehittäminen

Kun ihminen kehittää itseään ja kultivoi itsessään jotain, esimerkiksi jotain hyvettä, hän samalla siirtyy tilasta toiseen: kysymys ja huolenpito vievät toiseen mielentilaan. Ihmiset voivat muokata itseään, veistää itseään, siis kehittää itseään ja tehdessään sitä he saavuttavat – jos onnistuvat – mielenrauhan, onnellisuuden tai harmonian. Stoalaiset ovat hyvä esimerkki tästä. Heidän etiikkansa voi nähdä pyrkimykseksi tietynlaiseen mielentilaan.

Itsensä kehittäminen ei vain vie johonkin mielentilaan tai synnytä jotakin tunnetta; se muokkaa myös tapaa tuntea, tekee toisella tavalla herkäksi. Herkkyys, kyky tuntea, muuttuu. Myös herkkyyttä kehitetään.

Ollaksemme kunnon nietzscheläisiä otetaan nietzscheläinen esimerkki. Joku ajattelija kokee, että totuus ei ole kovin totuudellinen eikä sillä eikä millään ole perustaa. Arvot eivät tunnu arvokkailta, kaikki tuntuu suhteelliselta. Tätä voisi sanoa nihilismiksi. Nihilismi voidaan kokea monella tavalla. Reagoiva tapa on lamaannuttava: kaiken suhteelliseksi kokeva ei uskalla enää haluta. Mietiskelevä ja samalla aktiivisempi ajattelija näkee, ettei ole syytä pelätä. Hän näkee mahdollisuuksia ja hän arvottaa asioita väittämättä  löytäneensä perustaa. Hän ei ole lamaantunut. Hän voi sanoa mitä haluaa ja mitä ei siedä. Kyse on erilaisesta tavasta tuntea totuuden poissaolo, erilaisesta tavasta tuntea perusteettomuus.

Reagoiva nihilisti on eri tavalla herkkä kuin aktiivinen nihilisti. Hän tuntee katkeruutta siitä, että ei ole ehdotonta totuutta. Aktiivinen nihilisti puolestaan kokee sen pikemminkin mahdollisuudeksi luoda omat totuutensa. Toinen kärsii totuuden hauraudesta, toinen näkee siinä mahdollisuuden. Kaikki herkkyys ei ole siis yhtä arvokasta. Herkkyyden kehittämisen tavoite ei ole vain yksinkertaisesti tulla herkemmäksi, vaan eri tavalla herkäksi.

Herkkyys voi olla sitä, että tuntee ja havaitsee jonkun tilanteen sietämättömyyden. Se ei tarkoita, että tietäisi, millainen on parempi maailma. Tuskan ja kärsimyksen voi tuntea, vaikkei tietäisi, millainen on täydellinen maailma. Esimerkiksi ranskalaiset kokivat 1700-luvun lopulla sietämättömäksi despotismin ja halusivat vastata tähän tehden vallankumouksen ja keksien ihmisoikeudet. Kun on  tullut herkäksi sillä tavalla, että kokee jonkin despotismiksi ja sen sietämättömäksi, haluaa muuttaa tilannetta, ryhtyä toimiin. Miten voi tulla eri tavalla herkäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kun irtaantuu ajatustottumuksistaan, alkaa nähdä toisin, tuntea toisin. Ajatustottumukset pitävät meidät rauhallisina, tyyntyneinä. Despotismi on jotain, johon olemme tottuneet ja johon tottumuksemme meidät sopeuttavat.

Itsensä kehittäjä käyttää erilaisia tekniikoita, esim. itsetutkiskelua, joogaa tai mietiskelyä. Nämä tekniikat ovat ikään kuin taktiikka suhteessa itseemme ja ne antavat muodon meissä kehittyvälle herkkyydelle. Esimerkiksi jos stoalainen itsensä kehittäjä pyrki luomaan itseensä sellaisen suhteen, jota voisi kuvata itsekunnioitukseksi, sen voi ymmärtää herkkyyden kautta. Itseään kunnioittava stoalainen oli herkkä tietyille asioille, kiinnitti huomiota siihen, mikä vähensi tai vaaransi mahdollisuuden itsensä kunnioittamiseen.

Tätä kautta voisimme hahmotella kuvaa omasta ajastamme. Millaista on meidän herkkyytemme? Millaista on meidän herkkyytemme puute? Usein huomaa, että suhde itseen on psykologisoivaa. Kysymme, mitä ovat tunteemme ja mitä ovat meidän motiivimme. Millä tavalla siis olemme herkkiä? Olemme herkkiä sille, olemmeko me tai muut neuroottisia. Olemme herkkiä sille, millaiseen empaattisuuteen ihmiset kykenevät. Tämä on niin sanotusti tieteellistä herkkyyttä: me olemme herkkiä sille miten asiat ovat. Kyseessä ei ole eettinen herkkyys, sillä emme kysy, mikä olisi mahdollista. Itsensä kehittäminen ja oman herkyytensä kehittäminen ei ole sen kysymistä, kuka on. Itsensä harjoittaja kysyy: Mitä voisin itsestäni tehdä?

Emme siis kehitä herkkyyttämme, koska kysymys, joka meitä piinaa, ei ole itsensä kehittäjän kysymys. Ja silti... Merkkejä muustakin on nähtävissä.

Totuus maailmasta

Senecalle luonnon tarkasteleminen merkitsi mahdollisuutta henkiseen kasvuun: sen avulla pystyi tajuamaan oman olemassalon, oman itsensä, paikan maailmassa, kokonaisuudessa. Luonnon, kosmoksen katsominen ja tutkiminen oli henkinen harjoitus, jonka avulla ihminen irtaantuu itsestään.

Tässä harjoituksessa tärkeää on se, että ihminen paikantaa itsensä, tajuaa paikkansa, ei oman itsensä ymmärtäminen tai tulkitseminen. Erityisen mielenkiintoista tämä on oman aikamme näkökulmasta, koska itsen kehittämisen kannalta tärkeäksi ajatellaan se, mitä tiedämme ja voimme tietää itsestämme, ei se mitä tiedämme maailmasta. Totuus maailmasta ei ole tässä vain teknisesti relevantti tieto maailman järjestyksestä; se on jotain spirituaalista. Tieto maailmasta muuttaa meitä.

Usein Senecan ja muiden stoalaisten visioon sisältyi huomio oman paikan merkityksettömyydestä tai oman pienuuden tajuaminen. Samalla se teki ihmisestä vapaan, sillä irtaantuminen omasta itsestä merkitsi, että irtaantuu oman itsensä orjuudesta. Oman itsensä orjuus oli alistumista oman itsensä rakentamalle systeemille, joka panee elämään ulkoisten velvollisuuksien ja sisäisen, lakkaamattoman velallisuuden kanssa. Orja on kiireinen: hänellä on loputtomasti velvollisuuksia ja loputon velka itselleen.

Stoalainen ”fysiikan harjoittaminen” ja ajatus oman itsen orjuudesta irtaantumisesta panevat minut ajattelemaan omaan aikaamme ja omaa suhdettamme totuuksiin maailmasta. Voisiko tähtitieteen harrastaminen auttaa ihmistä? Näin jotkut väittävät. Voisiko muunlaiset tiedot ja totuudet maailman luonteesta muuttaa meitä?

Kun tutustumme kosmokseen ja näemme ihmisten maailman eri näkökulmasta, emme ehkä näe vain omaa pienuuttamme, vaan näemme myös meitä ympäröivien asioiden pienuuden, niiden keinotekoisuuden. Silloin toisenlainen näkökulma mahdollistaa siis ei vain asioiden kirkkaamman näkemisen, vaan myös niiden arvon näkemisen.

Keinotekoisuuden, pienuuden ja surkeuden näkeminen voisi kuitenkin olla lamaannuttavaa. Sokrateen totuus, jonka hän jatkuvasti, ilman armoa, viestitti kuulijoilleen, oli tämä: ”Ette huolehdi itsestänne. Laiminlyötte itsenne.” Tällainen totuus voi olla vain ensimmäinen askel; se ei voi muuttua periaatteeksi meissä, meidän vereksi, voimaksi.

Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: ”The world is a possibility if only you´ll discover it.”

Tieto tai totuus maailmasta voi olla olemisen tapaa luova, spirituaalinen, siis ihmistä muuttava. Mikä tekee siitä spirituaalisen? Mitä spirituaalisuus vaatii? Esittäessäni tämän kysymyksen myönnän, ettei pelkkä tietäminen riitä. Sekä ”kosminen visio” että ihmisten maailmaa koskeva, näkymättömän miehen näkemä, totuus maailmasta koskevat suhteita: pienuutta, suuruutta, sitä mitä pitää vastustaa. Se vaatii, että teemme tästä tiedosta jotain, jonka avulla näemme ”oman paikkamme” suhteiden verkostossa. Se vaatii, että teemme totuudesta osan omaa itseämme, omaa olemassaolon tapaamme. Lopulta kysyn vain tätä: Millaista totuutta tarvitsemme?

Maailmankansalaisuus

Kysyttäessä mistä hän on Diogenes vastasi: ”Olen maailmankansalainen (kosmopolitês).” Jos anekdootti on totta, Diogenes oli ensimmäinen, joka käytti sanaa kosmopoliitti, maailmankansalainen.

Antiikin maailmassa erityisesti stoalaiset kehittivät ideaa maailmankansalaisuudesta. Ideaan liittyi stoalaisilla toistuva ajatus siitä, että maapako ei ole paha asia. He olivat siis kyynikkojen sukulaissieluja tässäkin, mutta Diogenes meni pidemmälle. Kun joku ihmetteli, eikö hän kärsinyt maanpakolaisuudestaan, Diogenes vastasi: ”Typerys! Maanpakolaisuuden ansiosta olen filosofi.” Olla karkotettu, ilman omaa kaupunkia, ei ollut hänelle paha asia niin kuin ei myöhemmin stoalaisillekaan, mutta se oli enemmänkin: se oli siunaus.

Maailmankansalaisuudesta ollaan tehty usein onnellinen asenne, joka mahdollistaa, että ihminen kokee olevansa kotonaan kaikkialla, koko maailmassa. Tässä hengessä Goethe tulkitsi ja eli maailmankansalaisuutta. Radikaalimpi, kriittisempi, tapa tehdä itsestään kosmopoliittia on tehdä kaikista maista itselleen vieraita.

Heinrich Niehues-Pröbsting sanoo, että Diogeneelle maailmankansalaisuus merkitsi ulkopuolisuutta: hän ei ollut integroitunut mihinkään yhteisöön tai yhteiskuntaan. Filosofi etäännytti itsensä ennakkoluuloista ja uskomuksista, joita integroituminen edellyttii. Tästä syystä kosmopoliitilla oli Niehues-Pröbstingin mukaan etuoikeutettu asema; hän näki totuuden ja voi sen kertoa muille.

Maailmankansalaisuus vierautena, ulkopuolisuutena ja yksinäisyytenä voisi siis olla mahdollisuus panna kaikki uudelleen liikkeeseen, mahdollisuus olla hyväksymättä mitään lopullisena, ehdottomana ja itsestään selvänä. Maailmankansalaisuus voisi olla vapauden lähde ja sitä kautta olemassaolon merkitys.

Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?

(Reyer van Blommendaelin maalaus vuodelta 1665. Ksanthippe, Sokrateen vaimo, kaataa vesiastian miehensä päähän.)

Kyynikot vastustivat monia tapoja ja instituutiota; he pitivät niitä luonnottomina. Erityisesti avioliiton suhteen he korostivat, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin. Syy oli selvä: filosofin velvollisuus on huolehtia itsestään, kehittää itseään ja auttaa muita. Avioliitto nähtiin yhteensopimattomaksi filosofoinnin kanssa.

Kyynikot eivät silti olleet puritaaneja tai oppien tarkkoja seuraajia. Krates meni naimisiin Hipparkhian kanssa. Hipparkhia on ainoa nimeltä tunnettu naiskyynikko. Mainittakoon, että Krates, kuuluisan Diogeneen oppilas, oli Zenonin, stoalaisen koulukunnan perustajan, opettaja. Kyynikot ja stoalaiset olivat siis läheisiä, mutta stoalaiset puolestaan suhtautuivat yleensä erittäin myönteisesti avioliittoon.

Roomalainen filosofi Gaius Musonius Rufus, stoalainen, puolusti avioliittoa ja arvosti sitä. Hän kirjoitti tutkielman aiheesta Onko avioliittto haitta filosofiselle pyrkimykselle? Musoniuksen mielestä avioliitto on hyväksi ihmiselle, ja filosofin tulee ottaa johtoajatuksekseen se mikä sopii ihmiselle ja on luonnollista. Mennessään avioon filosofi antaa muille ihmisille esimerkin sopivasta käytöksestä.

Asettumatta kenenkään puolelle totean siis, että avioliitto on ollut filosofisen pohdinnan aihe ja kysymys koski myös sitä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa vai päinvastoin. Vaikka myöhemminkin avioliitto on ollut satiirikkojen, psykologien ja moralistien aiheena, filosofit eivät ole sitä pohtineet. Silti kysymys siitä, miten filosofin tulisi elää ja millaisia uhrauksia hänen mahdollisesti on tehtävä, ei ole kokonaan väistynyt.

Haittaako avioliitto tai joku muu konventionaalinen asia filosofia ja hänen pyrkimyksiään? Voidakseen vastata kysymykseen on määriteltävä ensin filosofinen pyrkimys. Jos filosofia ymmärretään kriittiseksi asenteeksi, kyseenalaistamiseksi ja elämäntavaksi, jota luonnehtii omistautuminen ajattelulle, emme voi heti vastata silti vieläkään, koska avioliiton haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu avioliiton luonteesta. Tästä päädymme uuteen kysymykseen siis: Millainen avioliitto on haitaksi ja millainen hyödyksi?

Kysymykseen voi antaa helposti kyynisiä ja sovinistisia vastauksia; voi sanoa, että filosofimies hyötyy kovasti sellaisesta avioliitosta, jossa nainen hoitaa kaikki taloustyöt. Mies ehtii keskittyä tärkeään työhönsä. Tarkoitan hyödyllisyydellä kuitenkin enemmän tai tarkoitan sillä muuta. Jos filosofinaisen aviomies osaa muutakin kuin vaihtaa auton renkaat, voi hän ehkä keskustella vaimonsa kanssa ja tuoda oman, mahdollisesti erilaisen näkökulman filosofin pohdiskelemiin aiheisiin. Tässä tapauksessa avioliiton hedelmällisyys filosofialle perustuisi keskustelun, dialogin mahdollisuuteen.

Hyödytön tai haitallinen avioliitto filosofille voisi siis olla sellainen, jossa keskustelut ovat rutiininomaisia ja köyhiä. Toisaalta voisi ajatella, että vaikea, huono, kurja avioliitto olisi hyödyllinen filosofille; se saattaa pakottaa ajattelemaan elämänarvoja, elämän tarkoitusta ja vaikka mitä.

En halua silti pysähtyä tällaiseen humoristisen huomautukseen, vaan kääntää kysymyksen suuntaa. On nimittäin yhtä viisasta kuin kysyä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa, asettaa kysymys filosofin sopivuudesta avioliittoon. Tämäkin voi vielä kuulostaa hassuttelevalta muotoilulta, mutta tähtään pohdintaan filosofian mahdollisesta käytöstä avioliitossa. Voiko filosofia auttaa meitä avioliitossa tai jossain muussa suhteessa? Tuhoisiko filosofia avioliiton? Millaista filosofiaa avioliitto tarvitsisi?

Todellinen filosofinen kysymys

Albert Camus sanoi, että ainoa todella filosofinen ongelma on itsemurha. En usko hänen tahtoneen kysyä, miksi joku tahtoo käyttää kättään itseään vastaan; hän nosti esiin kysymyksen olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä.

Filosofit ovat puhuneet itsemurhan puolesta ja sitä vastaan. He ovat kovia puhumaan. On äärimmäisen epämielenkiintoista olla puolesta tai vastaan. Mielenkiintoista on yrittää olla rohkea, ottaa vakavasti väite siitä, että tämä on todellinen filosofinen kysymys ja yrittää sitten pohtia, miten kysymys pitää asettaa.

Stoalaiset, aina niin maltilliset ja kohtuulliset, osasivat tehdä sen eri tavalla kuin me modernit; he kysyivät, missä olosuhteissa itsemurha on oikea valinta. Mahdottoman sairauden, tyrannian alle jäämisen uhka ja muut vastaavat tilanteet olivat stoalaisille sellaisia olosuhteita, joissa itsemurha oli paikallaan, koska elämä ei olisi enää elämisen arvoista.

Me modernit olemme yksiviivaisempia. Olemme puolesta tai vastaan. Tälle voi nähdä syviä kulturaalisia syitä tai sen voi ymmärtää uudenaikaisen, ihmisen elämän hallintaan liittyvien tekniikoiden seuraukseksi. Moderni valta, biovalta, ei ole valtaa päättää elämästä ja kuolemasta; se on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa niin kuin esim. Foucault ja Agamben todistelevat. Itsemurhasta on tullut kapinaa, ja elämästä jotakin, joka sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja arvokkuutta, on säilytettävä. Ihmisellä ei ole oikeutta elämäänsä eikä siis myös oikeutta päättää kuolemastaan.

Meillä ei ole oikeutta päättää kuolemastamme, mutta ehkä juuri tämä oikeus pitäisi kiireellisesti taistella itsellemme, koska muuten elämäkään ei ole käsissämme. En vain toivo tätä saavutusta. Minua kiinnostaisi riisua itsemurhalta sen kurjuus ja tuskaisuus, tehdä siitä jotain muuta kuin se on, nähdä se ajattelevien, harkitsevien ja rauhallisten ihmisten mahdollisuutena. Mitä osaisimme tehdä riisuaksemme tämän kaavun?

Itsemurhaa tuntuu seuraavan väistämätön kehkeytyvä suru ja ahdistus. Silloin itsemurha ongelmana ei ole enää elämästään ja kuolemastaan päättävän epätoivoa tai hänen tuskaisia mietelmiä menetelmistä. Jotta vähentäisimme tätä turhaa tuskaa, olisi synnytettävä toisenlaisia ideoita, toisenlaisia tyylejä, jotka poistaisivat itsemurhasta sen kiristys- tai protestiluonteen. Niin kuin asiaa pohtinut ystäväni kauniisti sanoo: ”Paitsi itsensä niin pitäisi myös kyetä vapauttamaan läheisensä. Mielestäni tällainen toisen vapauttaminen itse asiassa lähentää ihmisiä.”