Kansalaisuus

 

Mitä merkitsee kansalaisuus, se että elämme ja toimimme kansalaisina? Meistä on tullut kuluttajia. Kansalaisuus merkitsee myös sitä, että minulla on jonkun maan passi ja tiettyjä oikeuksia, joita toisillla ei ole. Sanalla oli joskus, esimerkiksi antiikin Ateenassa, suurempi, sanoisin eksistentiaalinen merkitys.

Aikamme taloudelliset ja geopoliittiset muutokset panevat minut ajattelemaan, että meidän ei olisi pelkästään syytä antaa kansalaisuudelle uusi, suurempi, merkitys. Meidän ei olisi vain syytä tehdä siitä tehtävää itsellemme, vaan meidän olisi ymmärrettävä, että meidän olisi oltava enemmän kuin jonkun maan kansalaisia; meidän on tehtävä itsestämme maailmankansalaisia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä on ihailtavaa?

Lichtenberg

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

On ihmisiä, jotka eivät osaa ihailla. He näkevät kaikessa syytä valittaa, surkutella, sääliä tai halveksia. Lisäksi se mitä osataan ihailla, mahtuu kapeaan alaan. Emme keksi uusia ihailtavia asioita. Emme siis keksi uusia arvoja; osaamme ihailla vain yhtä ja toista näkyvää taitoa tai tietoa.

Kykyämme ihailla rajoittaa kaksi harhauttavaa tai vääristävää näkökulmaa. Katsomme mainostetun suuruuden näkökulmasta, ts. huomiotaherättävän sankarillisuuden mittaa käyttäen. Espanjalaiset palomiehet lähtivät pelastamaan hukkuvia pakolaisia, kaiken uhalla. Tästä näkökulmasta monet teot näyttävät pieniltä ja mitäänsanomattomilta. Toisaalta meillä on oman navan näkökulma. Se mitä olemme itse halunneet ja arvostaneet – ja jonka ylpeinä toteamme saavuttaneemme – peittää näkyvistä toisenlaiset eleet, teot, tavat. Oman navan näkökulman yksi vaikutus on se, että erilaisuutta vieroksutaan ja halveksitaan – jos sitä edes huomataan.

Yksi arvojen lähes huomaamaton – tekisi mieli sanoa salattu – ominaisuus on, että ne sulkevat toisiaan pois. Ottakaamme yksinkertainen esimerkki. Miksi ystävyyttä arvostetaan niin vähän? Koska menestys on niin tärkeää, arvokasta ei ole sen kannalta hyödytön yhdessäolo, jakaminen, hellyys. Ystävyys on vain ystävyyttä, kun asiaa katsoo niin suunnattoman arvokkaan parisuhteen (tai romanttisen rakkauden) näkökulmasta.

Voimme vastustaa arvoja, arvostuksia. Minä esimerkiksi olen tehnyt vastarintaa sosiaalisuuden vaatimusta vastaan. Tällainen vastustus saattaa tehdä sokeaksi. Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) auttoi minut näkemään toisin. Hänelle hyvä dietetiikka ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

Erityisen huomionarvoista Lichtenbergin ajatuksessa on, että hän liittää tämän sosiaalisuuden ja hyödyllisyyden ideaan maailmankansalaisuudesta. 1700-luvulla, valistusajalla, monet nostivat esiin tämän enemmän tai vähemmän jalon  idean kosmopoliittisuudesta, mutta harvat antoivat sille näin jokapäiväiseltä tuntuvaa sisältöä. Lichtenbergin maailmankansalainen ei katso vain rajojen yli, kansallisen näkökulman ohi, vaan on ennen kaikkea tämän maailman kansalainen: ihminen toisten kanssa.

Kaikki nämä huomiot johtavat minun monien kysymysten eteen. Miten opimme arvostamaan tai ihailemaan jotain? Olisi helppo sanoa, että kokemukset opettavat. Kun koen ystävän tuen tai iloitsemme yhdessä jostain, opin ehkä arvostamaan tukea tai iloa, ystävän anteliaisuutta. Vaikka tämä vastaus tuntuu uskottavalta, siinä ei ole koko totuus. On nimittäin niin, etten koe tuen arvoa tai ystävän anteliaisuutta, jos en jo arvosta niitä. Kysymys pitää muotoilla toisin. Miten jokin kokemus on mahdollinen? Miten voisin kokea ystävän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden, jos tähtään vain menestykseen?

Miten voisin nähdä? Sekä taide että filosofia yrittävät auttaa näkemään. Kun taideteosta tai filosofista kirjoitusta arvioi ja katsoo ulkopuolelta ja oudoksuen, huomaa, että ne rikkovat totuttuja tapoja katsoa asioita. Jotta tämä rikkominen ja uusi katse olisivat mahdollisia, on osattava hävittää, pyyhkiä pois kliseitä. Taiteilijan täytyy taistella, jotta kangas olisi tyhjä ennen maalaamista. Filosofeilla on aina mukanaan yksi sana, joka liittyy tähän taisteluun: epäily.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosmopoliitti

Mietin – muun muassa nationalististen tunteiden ja kansainvaellusten takia - voisiko sanalla kosmopoliitti olla merkitystä, voisiko jonkinlaiselle kosmopoliittisuudelle olla tilausta.

Kerrotaan, että kun Diogeneeltä (Diogenes Sinopelainen 422 eea.-323 eea.) kysyttiin mistä hän on, vastasi kuuluisa filosofi: ”Olen maailmankansalainen.” Hän käytti sanaa kosmopolitês, ja tekstit, joista anekdootti löytyy, ovat ensimmäiset, joissa sanaa käytettiin. Monien tulkintojen mukaan Diogeneen lausunto oli ennen kaikkea kielteinen; hän kieltäytyy olemasta sinepolainen, palvelemasta Sinopea. Stoalaisille maailmankansalaisuus oli jo erityinen tehtävä, sitoutumista auttamaan ihmisiä. Valistuksen ajan Encyclopédie puhuu kosmopoliitista ihmisenä ilman vakituista paikkaa ja ihmisenä, joka ei ole vieras missään. Kieltämättä valistusfilosofien kosmopoliittisuus on vaikuttanut; sen sanotaan vaikuttaneen muun muassa 1789 tehtyyn ihmisoikeusjulistukseen.

Kosmopoliittisuutta on tietenkin arvosteltu. Sitä ovat arvostelleet muun muassa monet patriootit ja oman kansakunnan etua ajavat. Marx ja Engels pitivät kosmopoliittisuutta kapitalismin hengen tuotteena: pääomalla on taipumus levittäytyä, olla välittämättä rajoista. Samalla he kuitenkin kutsuivat kaikkia maailman työläisiä yhdistymään.

Mutta voisiko sanalla olla merkitystä tänään? Pitäisikö sille antaa merkitys, myöntää uusi arvo? Meitä hallitaan entistä kansainvälisemmin. On multikansalliset yhtiöt. Asioistamme päätetään kansainvälisissä kokouksissa, joskus salaisissa. Maailman järjestys, sen sodat, eivät ole toisessa maailmassa; niillä on seurauksensa ja vaikutuksensa meidän kuplassamme. Jotkut kysymykset, esimerkiksi ympäristökysymykset, ovat yhteisiä, koko ihmiskunnan ongelmia. Jos minuun kohdistettu valta, myös sen liiallinen käyttö, on kansainvälistä, on vastauksen oltava kansainvälinen; se ei voi rajoittua kansallisen parlamentin äänestämiseen. Tässä mielessä on tilaus maailmankansalaisuudelle. Maailmankansalaisuus on vastaus, yritys vastata, aikamme ongelmiin.

Amnesty International, Greenpeace, Lääkärit ilman rajoja ovat vain muutamia esimerkkejä vastausyrityksistä. Nykyisin, internetin aikana, on syntynyt organisaatioita, yhteisöjä niin kuin Avaaz. Se on netissä harjoitettavaa aktivismia, aktivistien verkosto, johon kuuluu yli neljäkymmentä miljoonaa ihmistä. Kyse on siitä, että jos ja kun jotain tapahtuu, maailman kansalaiset tuovat esiin äänensä, vastalauseensa, tekevät hallitsijoille selväksi, ettei ketään esimerkiksi kivitetän ilman reaktiota. Tällainen toiminta ei ole enää kansalaisoikeuksien käyttöä, vaan maailmankansalaisuuden luomista.

On kuitenkin ymmärrettävä eräs rajoitus, mahdottomuus. Emme voi luoda kaikille yhteistä moraalia, tuskin edes kuvitella myöskään ihmiskuntaa harmoniassa, haaveilla kaikkien ihmisten veljeydestä. Tällaisiin pyrkimyksiin sisältyy suuri vaara. Kun kaikille halutaan samat normit, aletaan normalisoimaan – eli erilaista aletaan oikoa, kaikesta tehdä yhdenmukaista. Yhdenmukaisuuden vaatimus johtaa usein mukautumiseen, mukautuminen vapauden puutteeseen ja mukautumattoman eliminoimiseen.

En tiedä, voisiko tämän ajan vaatimalla, tarvitsemalla kosmopoliittisuudella olla uskoa veljeyteen. Se ei ainakaan voi olla utopistista veljeyttä, sellaista johon pääsemme osallisiksi syntymällä tähän maailmaan. Jan Patočka puhui särjettyjen, murrettujen, solidaarisuudesta; sen kokevat ne, jotka ovat kokeneet jotain, törmänneet kysymyksiin eivätkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla. Se on särjettyjen solidaarisuutta, koska he eivät enää kestä. Tämä solidaarisuus ja veljeys on konkreettisten ihmisten kyvykkyyttä jossakin tilanteessa: kykyä nähdä mikä on pelissä elämässä ja kuolemassa, historiassa  - kykyä synnyttää käänne.

Aikamme tarvitseman maailmankansalaisen erityispiirre, irrottautuminen klaanista, ei merkitse oletettujen universaalien arvojen pyhittämistä, vaan kysymistä. Hänen yhteisönsä ei ole valmiina olemassa eikä se ole pysyvä. Vaikka hän on irrottautunut klaanista, hän voi sanoa ”me”.  Yhteisö ei vain ole enää niin kuin puolue, joka on aina taustalla lakina, valmiina vastauksena. Yhteisö ei ole enää heimo, johon synnymme ja jota puolustamme kirves kädessä. Jos onnistumme olemaan kosmopoliitteja, se on ajattelun ansiota; maailmankansalaisuus syntyy ajattelussa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmankansalaisuus

Kysyttäessä mistä hän on Diogenes vastasi: ”Olen maailmankansalainen (kosmopolitês).” Jos anekdootti on totta, Diogenes oli ensimmäinen, joka käytti sanaa kosmopoliitti, maailmankansalainen.

Antiikin maailmassa erityisesti stoalaiset kehittivät ideaa maailmankansalaisuudesta. Ideaan liittyi stoalaisilla toistuva ajatus siitä, että maapako ei ole paha asia. He olivat siis kyynikkojen sukulaissieluja tässäkin, mutta Diogenes meni pidemmälle. Kun joku ihmetteli, eikö hän kärsinyt maanpakolaisuudestaan, Diogenes vastasi: ”Typerys! Maanpakolaisuuden ansiosta olen filosofi.” Olla karkotettu, ilman omaa kaupunkia, ei ollut hänelle paha asia niin kuin ei myöhemmin stoalaisillekaan, mutta se oli enemmänkin: se oli siunaus.

Maailmankansalaisuudesta ollaan tehty usein onnellinen asenne, joka mahdollistaa, että ihminen kokee olevansa kotonaan kaikkialla, koko maailmassa. Tässä hengessä Goethe tulkitsi ja eli maailmankansalaisuutta. Radikaalimpi, kriittisempi, tapa tehdä itsestään kosmopoliittia on tehdä kaikista maista itselleen vieraita.

Heinrich Niehues-Pröbsting sanoo, että Diogeneelle maailmankansalaisuus merkitsi ulkopuolisuutta: hän ei ollut integroitunut mihinkään yhteisöön tai yhteiskuntaan. Filosofi etäännytti itsensä ennakkoluuloista ja uskomuksista, joita integroituminen edellyttii. Tästä syystä kosmopoliitilla oli Niehues-Pröbstingin mukaan etuoikeutettu asema; hän näki totuuden ja voi sen kertoa muille.

Maailmankansalaisuus vierautena, ulkopuolisuutena ja yksinäisyytenä voisi siis olla mahdollisuus panna kaikki uudelleen liikkeeseen, mahdollisuus olla hyväksymättä mitään lopullisena, ehdottomana ja itsestään selvänä. Maailmankansalaisuus voisi olla vapauden lähde ja sitä kautta olemassaolon merkitys.