Näkökulma arvoihin

 

Wittgenstein

Filosofiakahvila 10.2./11.2./12.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Niin sanotusti metodisista syistä en puhu usein arvoista. En pelkästään siksi, että käsite on hankala ja monimerkityksellinen. Monesti minusta tuntuu, että arvoista ei kannata puhua myöskään käsitteen epäilyttävyyden takia.  Jokin määrätty instituutio määrittelee omat päämääränsä, arvonsa.  Erittäin todennäköisesti tämä mainittu arvo ei toteudu tai ole instituution päämäärä lainkaan. Vankila on hyvä esimerkki.

Kun olen joutunut puhumaan arvoista, olen viitannut Wittgensteiniin. Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein toteaa siis arvojen (sekä eettisten että esteettisten) tekevän elämän elämisen arvoiseksi.

Tämän ajatuksen merkitys on siinä, että ne nähdään elämään liittyvinä; niitä ei viedä omaan erilliseen sfääriin eikä niitä hahmoteta liian abstraktisti. Wittgenstein kehitteli ajatusta ajatellen arvojen kuitenkin olevan jotakin transendentaalista. Puuttumatta tämän kehittelyn ongelmallisuuteen olen pitänyt kiinni tästä ideasta, koska olen ajatellut sen olevan hedelmällinen.

Meille voi syntyä mielikuva, että arvot tekevät elämästä jotenkin miellyttävän tai nautinnollisen. Kreikkalaiset ajattelivat – jos yksinkertaistetaan- että hyve tekee onnelliseksi. Voi kysyä, tarkoittaako elämisen arvoinen elämä aina mukavuutta. Usein olen siteerannut Jan Patočkaa, joka sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” Tässäkin puhutaan elämisen arvoisesta elämästä, mutta sitä ei ymmärretä välttämättä mukavana tai miellyttävänä.

Patočka näki Saksan miehityksen ja myöhemmin kommunistisen järjestelmän, joka sekin kielsi häneltä yhdessä vaiheessa opetuksen antamisen. Nämä järjestelmät pistivät hänet kärsimään, mutta hänen lausuntonsa ei merkitse, että ne olivat tehneet hänen elämänsä elämisen arvoiseksi. Pikemminkin lausunto viittaa taisteluun näitä järjestelmiä vastaan, ihmisen puolesta. Vastarinta oli monesti epätoivoista ja siksi tuskaista, mutta hän jatkoi kaikesta huolimatta.

Patočkan lausunnon mielenkiintoisuus minulle on siinä, että se antaa näkökulman arvoihin; se ilmaisee ja osoittaa kriteerin, jonka avulla tunnistamme arvokkaan asian. Vaikka se aiheuttaisi tuskaa tai olisi vaivalloista, se on silti sen arvoista. Vaikka joku saa hyvää palkkaa työstä, se ehkä riitä. Jos työntekijä kokee, että työ on jollakin tavalla mielekästä, arvokasta, hän jaksaa, vaikka se vaatisi omistautumista tai uhrauksia.

Prahalainen filosofi piti maanalaista seminaaria, vaikka häneltä oli viety opetuslupa. Seminaari oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Patočka ajatteli ihmisten tilannetta ja halusi muuttaa sitä. Hän sanoi:  ”Tilanne on aivan erilainen riippuen, luovuttaako ihminen vai ei. Toivottomassa tilanteessa voi toimia hyvin erilaisilla tavoilla.” Tässä yksinkertaisessa huomautuksessa on ilmaistu asenne, jossa on enemmän arvofilosofiaa kuin monet tuhatsivuiset systemaattiset opukset sisältävät...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten maailma muuttuu?

 

Patočka 

 Filosofiakahvila 6.1./7.1./8.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jan Patočka (1907-1977) kommentoi keskustelussa Martin Heideggerin 60-luvulla Der Spiegelille antamaa haastattelua (1966), jossa saksalaisajattelija toteaa, että vain Jumala voi meidät pelastaa. Patočka puhuu aikamme ongelmista Heideggerin ajattelun valossa ja viittaa tässä yhteydessä kristinuskon tuloon. Stanislav Dousedík kysyi, onko kyseessä mentaliteetin muutos. En ymmärrä kysymystä, mutta vastaaja ilmeisesti ymmärsi, koska hän teki tarkennuksen: ”Kyse on maailman muuttumisesta.”

Ottaen huomioon, että Heidegger ja Patočka olivat filosofeja ja kaiken lisäksi fenomenologeja, maailma ei todennäköisesti ole meidän maailmamme.  Fenomenologia tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle. Eli ei ole varmaa, että Patočka käytti sanaa ”maailma” samalla tavalla kuin kuolevaiset eli viitaten kaiken olemassaolevan kokonaisuuteen. Hänellä on ainakin jokin teksti, jossa todetaan, että eläimellä on ympäristö, ihmisellä maailma; se sisältää enemmän; se menee näköhorisontin ulkopuolelle, siinä on muita mahdollisuuksia kuin ne, jotka välittömästi toteutuvat. Tällaisen erottelun  teki alunperin saksalainen fenomenologi Max Scheler (1874-1928),  Oppineet kommentoivat, ettei Patočka pitänyt myöhemmin kiinni tästä erottelusta tai ei nähnyt eläimen ja ihmisen ”maailmoja” niin erilaisina. 

Patočka jatkoi vastaustaan kysyen, miten maailma muuttuu. Hän antoi luonnosmaisia esimerkkejä. Ensimmäinen esimerkki: myyttisestä maailmasta siirryttiin filosofiseen maailmaan. Tämän siirtymän myötä maailma, joka ei ollut problemaattinen, muuttui problemaattiseksi. Toinen esimerkki: kristinusko problematisoi filosofisen maailman. Paavali sanoi, että helleeninen viisaus, filosofia ja metafysiikka ovat typeryyttä. Patočka päätyi sanomaan, että maailma muuttuu problematisoimalla.  

Väite on vähintäänkin mielenkiintoinen, varsinkin kun se muuttuu tehtäväksi. Olemme hätää kärsimässä, olemme kriisissä. Meidän on tehtävä muutos. Heidegger sanoi, että voimme vain valmistella muutosta. Patočka totesi, että voimme valmistella sitä problematisoimalla, toisin sanoen kiinnittämällä huomio itsestään selvyyden syntyyn, sen muotoutumiseen. Sanoessaan näin Patočka ei ole enää fenomenologi, vaan historioitsija, ehkä genealogi.

Yleisemmällä tasolla väite muutoksen valmistelusta ja problematisoinnista on mielenkiintoinen siksi, että se näyttää ajattelun merkityksellisyyden, jopa sen voiman. Hannah Arendt sanoi, ettei pahuutta ole vain siksi, että jotkut pahat ihmiset tekevät pahoja asioita, vaan myös siksi, että monet tavalliset ihmiset sallivat sen tapahtuvan. Kun opiskelijat kysyivät, mitä sitten voi tehdä, Arendt vastasi: ”Täytyy ajatella. Se on vastarintaa.”

Tämä muutoksen valmisteleminen, problematisointi, ei ole vain filosofien tehtävä; se on jotakin kollektiivisempaa. Ehkä ajattelemista ei ole syytä jättää vain filosofeille. Jos katson tehtävän suuruutta, minua väsyttää, turhaudun. Yritän heti keksiä oikoteitä. Yritän myös keksiä, missä problematisointi olisi kiireellisintä, ettei aikaa menisi hukkaan. Yhtenä kriteerinä pidän ajankohtaisuutta. Kysyn, mitä meille tapahtuu ja lähden liikkeelle siitä. Jotkut ovat tietysti eri mieltä. Nämä jotkut ajattelevat, että ajankohtaista on se, mistä puhutaan. Olen kuitenkin huomannut, että ajankohtaisia asioita ovat monet sellaiset asiat, joista ei puhuta.

Minulle filosofoinnin lähtökohta ei ole ihminen, joka katsoo puuta ikkunasta. En ole fenomenologi. Minua kiinnostavat toisenlaiset kokemukset. Minua kiinnostaa myös problematisoida kokija. Haluan luoda näkökulmia, jotta voisimme ajatella muutakin kuin mitä olemme aina ajatelleet ja mitä meidän ehkä halutaan ajattelevan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihmettely ja valmistautuminen

 Patočka 

Filosofiakahvila alkaa lokakuussa! Zoomin kautta jo syyskuun viimeinen päivä.

Filosofiakahvila 30.9./1.10./2.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ihmettelyllä on ollut erityinen asema filofiassa ainakin Aristoteleestä Heideggeriin. Monet ovat sanoneet, että filosofoimisen alku on ihmettelyssä.

Usein hämäännytään ajattelemaan ihmettelyn objektia, kohdetta. Itse ihmettelyä ei ihmetellä. Ei kysytä, mitä ihmettely on. On ainakin yksi poikkeus: Jan Patočka (1907-1977). Kymmenen vuotta sitten kommentoimassani artikkelissa Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli (jossa filosofi pohtii ”spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa”) Patočka kysyy, eikö ihmettely ole outoa. Kun ihmettelee, maailma pysyy samana, siinä ei ole mitään uutta asiaa tai esinettä, mutta jokin on muuttunut täysin.  

Olen todennut aikaisemmin, ettei ihmettely merkitse, että maailma nähtäisiin ihmeenä. Patočkan mukaan ihmettelyn vaikutus on, että todellisuus nähdään problemaattisena, ei itsestään selvänä. Tästä lähtien problemaattisuus on meidän perusta, se mitä hengitämme ja olemme.  Kaikki mikä aikaisemmin hyväksyttiin itsestään selvänä, ei sitä ole.

Toisessa tekstissä Patočka sanoo jotain vielä radikaalimpaa. Teksti on huomioita Martin Heideggerin postuumisti  Der Spiegelissä julkaistusta haastattelusta. Otsikko on Vain Jumala voi meidät pelastaa. Todennäköisesti Heideggerin huomautus Jumalasta ei ole vain huomio meitä uhkaavasta vaarasta ja ihmisen kyvyttömyydestä, vaan se on viittaus Hölderlinin runoon, jossa puhutaan jumalien vetäytymisestä.

Patočka sanoo kaksi asiaa ihmettelyyn liittyvästä problematisoinnista. 1)Problematisointi muuttaa maailmaa (siirtyminen myytistä filosofiaan oli ei problemaattisen muuttumista problemaattiseksi tai kun kristinusko, esim. Paavali, kyseenalaisti filosofian sanoen sitä älyttömyydeksi). 2. Heidegger sanoo, että voimme vain valmistella muutosta. Patočka toteaa, että voimme valmistella sitä problematisoimalla (kiinnittäen huomiota itsestään selvyyden syntyyn, sen muotoutumiseen).

Nämä huomiot mielessäni olen kysynyt itseltäni, mihin pitäisi tarttua, minkä problematisointi olisi kiireellistä. Saatan kohdata esimerkiksi vallan väärinkäyttöä ja kysyn, miten sen voisi välttää, miten tehdä vastarintaa. Kun kysyn tätä, kohtaan nopeasti kysymyksen identiteeteistä, joihin meitä sidotaan. Näen, ettei kyse ole vain pahojen, psykopaattisten johtajien läsnäolosta. Kyse on mekanismeista ja strategioista, joihin osallistun; se mitä ajattelen itsestäni ja mikä on identiteettini, on osa tilannetta, joka minun pitäisi muuttaa. Kiireellinen kysymys johtaa minut kysymään ikivanhan periaatteen, itsetuntemuksen vaatimuksen, luonnetta ja toimivuutta.

Paavali saattoi olla oikeassa puhuessaan filosofiasta älyttömyytenä. Edessäni on uhka, kriisi, katastrofi, tulipalo. Eksyn kysymään, kuka olen.  Ilman mitään luottamusta siitä, että prosessi veisi minut satamaan, maaliin, joudun kuitenkin kulkemaan labyrintin läpi. Ainoa toivoni on, että tehdessäni labyrinttiä tulen tavoittamattomaksi tyrannille, joka haluaisi minua ymmärtää, tehdä minut yksinkertaiseksi, viivasuoraksi.

Vuosien kuluessa olen alkanut yhä enemmän ajattelemaan, että todellisuuden näkeminen problemaattisena on lähtökohta tavalle elää.  Siksi ajattelen, että filosofía on elämäntapa. Myös muutamat Patočkan huomiot vahvistavat tätä käsitystä…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suut auki...

 

Lenny Bruce

Filosofiakahvila 25.3./26.3./27.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tietenkin tyrannit ovat tukkineet suita. Vallanpitäjät ovat myös pistäneet puhumaan. Eivät vain kiduttajat, myös papit ja tuomarit. Olen puhunut tunnustuksista, jotka sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja monesti myös tekevät riippuvaiseksi siitä, kenelle tunnustetaan. Joskus ruokitaan puheliaisuutta, koska puhe hämmentää niin kuin propaganda. Joskus halutaan puhetta, koska puheet estävät katsomasta ja näkemästä.

Vaikka meitä ympäröivät tilanteet ovat tällä tavalla epäilyttäviä ja voimme epäillä, vapauttaako puhe, emme silti voi aina vaieta. Jotkut tuntevat velvollisuudekseen sanoa jotain. Jopa jotkut filosofit (niin kuin Sokrates). Velvollisuus pistää heidät puhumaan, vaikka se olisi vaarallista. On olemassa ihmisiä, jotka eivät vain puolusta sanavapautta ja käytä sitä miten sattuu. On ollut ihmisiä, jotka puhuvat vapaasti ja kriittisesti, vaikkei sitä sallittaisi: Bernard Russell, Lenny Bruce, Jan Patočka…

Mistä tämä velvollisuus tulee? Miten voimme sen selittää? Voisimme yrittää olla sillä tavalla epäileväisiä ja pahapäisiä, että yrittäisimme keksiä jonkin likaisen syyn, pohjimmaisen itsekkyyden, vihan isää kohtaan. En kuitenkaan ole varma, mitä voittaisimme. Jos yritämme olla tieteellisiä ja objektiivisia, huomaamme nopeasti, että joudumme heikoille jäille ihan pelkästään siksi, että joudumme hyvin vanhaan aikaan. Olemme dokumenttipulassa.

Tyydyn tästä syystä selittämään velvollisuuden vapaudella. Vaikka jollekin on sanottu, että hänen pitäisi olla hiljaa, vaikka kaikki muut olisivat hiljaa ja itsesuojelusvaisto neuvoisi olemaan hiljaa, ihminen voi avata suunsa, sanoa sanottavansa. Jossakin tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoilla, toisin sanoen sama ärsyke herättää erilaisia toimintoja. Voimme yksinkertaisesti sanoa, että ihmiset ovat erilaisia. Voimme myös epäillä, ettei ihmisen toiminta ole täydellisesti determinoitua. Ihmisen vapaus tekee hänestä selittämättömän, jopa mainosmiehet tietävät tämän.

Olimme tyytyväisiä tai emme tähän vapaushypoteesiin, voimme yrittää myös oikeuttaa sen, että jotkut kulkevat suut auki elämän läpi, vaikka he eivät metsästä kärpäsiä eikä kukaan ole heitä pyytänyt puhumaan. Tarvitsemme tietoa, tarvitsemme ajattelua. Eri insituutiot jähmettyvät, jos niitä ei ajatella. Niiden sisällä alkaa voittaa itsetyytäväisyys. Mukautumisesta tulee hyve. On hyvä, että joku ravistelee ihmisiä hereille. On hyvä, jos joku katsoo maailmaa kriittisesti.

Jos katsomme enemmän oikeutusta kuin selitystä, joudumme katsomaan arvoja. Niiden tutkiminen on vaikeaa. Meistä tulee ehkä liian filosofisia, kun yritämme tehdä sitä. Alamme pohtia esimerkiksi, onko absoluuttisia arvoja vai ei. Koska uskomme omien arvojemme olevan parhaita, meissä käynnistyy tuomari. Monet, jotka kulkevat suut auki, tekevät niin saarnatakseen tai tuomitakseen.

Jos ajattelemme, että arvo on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, meillä voisi olla työkalu, käsite, josta ei ole pakko tehdä tuomarin nuijaa tai miekkaa. Voisimme katsoa, miten elämme. Nykypäivän maailmassa siihen voi olla jopa enemmän syitä kuin joinakin toisina aikoina. Niin kuin Jan Patočkaa sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Negatiivisuus

 

Patočka

Filosofiakahvilan aihe 21.11./22.11./23.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla oli lähtökohtana vuonna 2015 (Avoimuus ja kielteisyys) Jan Patočkan (1907-1977) lyhyt teksti tai puhe Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli (1975), jossa filosofi pohtii spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa, myös nykyisessä maailmassa. Teksti on lyhyydestään huolimatta niin mielenkiintoinen, että se ansaitsee toisen lukemisen.

Kirjoitus luo erilaisen näkökulman negatiivisuuteen. Ihmiset yrittävät unohtaa negatiivisen, mutta spirituaalinen ihminen asettuu alttiiksi sille; hän elää ollen avoimena sille. Ihminen yrittää usein etsiä turvaa ja perustaa elämänsä kestävälle pohjalle. Patočkalle spirituaalisuus (sana jonka ongelmallisuudesta hän on tietoinen) merkitsee asennetta, joka lähtee liikkeelle negatiivisesta ja problematisoi sitä kautta jokapäiväisen elämämme ja luo uudenlaisia elämänmahdollisuuksia tätä kautta avautuneesta maailmasta.

Patočka antaa esimerkkejä negativisista kokemuksista. Me esimerkiksi opimme, että ihmiset joiden kanssa elämme ja toimimme, ovat epäjohdonmukaisia niin kuin opimme, että me itse olemme. Ihmiset pettävät omat projektinsa, hylkäävät sen minkä puolesta ovat toimineet. Patočka viittaa kuulijoiden lapsuuden kokemuksiin, jotka ovat kielteisiä. Hän ei puhu traumaattisesta lapsuudesta kotona, vaan miehityksestä: odottamattomasta kuolemasta ja yhteiskunnan romahtamisesta.

Yleinen vastaus tällaisiin tilanteisiin on eräänlainen vähättely. Ihminen sanoo: ”On jatkettava.” Kyse ei ole todellakaan siitä – tässä tapauksessa – että negatiivinen kokemus muutettaisiin positiiviseksi asennemuutoksen tai magian avulla. Patočka sanoo, että spirituaalinen elämä alkaa, kun ihminen sanoo: ”Näin ei voi elää.” Voisi sanoa, että negativisuuden negatiivisuutta ei peitellä, sitä ei vähätellä eikä pyyhitä pois. Sen annetaan vaikuttaa itseen. Ihminen tulee kokemaan sietämättömyyden, myöntää että jokin on pielessä, maailma vinossa, raiteiltaan.

Filosofi viittaa Sokratesiin, joka yritti kyselyllään ja dialogissa ihmisten kanssa selvittää, mitä he ovat, miten he elävät. Patočka sanoo, että Sokrateen hahmon kautta Platon esitteli  meille spirituaalisuuden alkuperän. Sokrates ei esiinny täydellisenä; hän on esimerkki ihmisestä, joka ponnistelee ollakseen johdonmukainen ja koherentti. Hän on esimerkki ihmisestä, joka ei yritä unohtaa negatiivista niin kuin tavalliset ihmiset. Spirituaalinen ihminen on ihminen, joka on polulla, sanoo Patočka.

Vaikka filosofi ei mainitse Paracelsusta (1493-1541), joka oli renessanssiajan lääkäri ja alkemisti, hän sanoi jotain samantapaista. Hän sanoi omaa oppialaansa, lääketiedettä, ajatellen, etteivät yliopisto ja oppineet keskustelut riitä. Tohtori tarvitsee kokemusta. ”Tohtorin täytyy olla matkustaja”, hän kirjoitti.

Negatiivinen ei muutu positiiviseksi eikä positiviinen löydy negatiivisen sisältä. Kysely, ajattelu, tekee kuitenkin repeämän kivettyneeseen maailmaan. Negatiivisen sisältä löytyy jotain. Filosofin kuvaama spirituaalinen ihminen löytää, tavoittaa ja myöntää jonkin sellaisen asian kuin problemaattisuus. Hän ei pakene. Hän kyselee. Kyse ei ole siitä, että meistä tulisi oppineita. Pelkään pahoin, että myös filosofit ovat unohtaneet tämän ja unohtaessaan tämän laiminlyövät jotain elämässään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymisen jälkeen solidaarisuus

Jan Patočka

(Tämä teksti on aikaisemmin syksyllä julkaistu otsikolla Solidaarisuus, mutta filosofiakahvilan aiheena ei ole ollut vielä.)

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.12. ja Fuengirolassa 5.12. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valheessa eläminen, totuudessa eläminen

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 20.11. ja Fuengirolassa 21.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Václav Havel (1936-2011),  Jan Patočkan oppilas, yksi Peruskirja 77 – julistuksen allekirjoittaja, kirjoitti lokakuussa 1978 esseen, joka tunnetaan nimellä länsimaissa nimellä The Power of the Powerless. Havelilla on tekstissä kuuluisaksi tullut esimerkki vihanneskauppiaasta. Kauppias kiinnittää liikkeeseensä valtiollista sanomaa julistavan tekstin: ”Kaikki maailman työläiset, yhdistykää.” Havel käyttää tätä esimerkkiä valaisemaan totalitaarisen yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta. Kauppiaan ei tarvitse uskoa sanomaan, valheeseen; hän elää valheessa. (Ei ole epäilystäkään siitä, että Havelin yksi inspiraation lähde oli Aleksandr Solženitsyn, joka kirjoitti manifestin valheessa elämistä vastaan).

Havel asetti itselleen tehtävän: totuudessa elämisen. Se oli hänelle ainoa mahdollinen vastarinnan muoto. Idea oli yksinkertainen ja haastava. Havel kehotti elämään jokapäiväistä elämää niin kuin totalitaarinen yhteiskunta ei olisi olemssa – elää näin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Havelin essee ja sen ideat vaikuttivat voimallisesti muun muassa Puolassa – ei vain solidaarisuusliikkeessä, vaan myös ihmisten arjessa. Länsimainen toimittaja kertoo, miten vieraili Puolassa 1979 ja majoittui ystäviensä luona. Hänen olisi pitänyt käydä ilmoittautumassa poliisille, mutta isäntäväki sanoi: ”Me emme tee niin, koska emme usko, että poliisilla on oikeus tietää, keitä asunnossamme on.”

Havelin ideassa ja hänen levittämässään vastarinnan muodossa on monia mielenkiintoisia puolia. 1) Siinä on mukana ajatus, että se mitä pidetään totuutena, virallinen totuus, on joskus valhe. 2) Totuus, todellisempi totuus, ei ole jotakin kätkössä olevaa, mahdotonta nähdä; sitä ei vain tahdota nähdä. 3) Systeemiä tukevan ihmisen ei tarvitse olla sokea. Tärkeää on, että hän tottelee, elää niin kuin uskoisi. 4) Vastarinnan tekijän on tehtävä toisin, elettävä totuudessa ja se merkitsee paradoksaalisesti sitä, että elää niin kuin systeemiä ei olisi olemassakaan (ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista).

Olennaista ja huomionarvoista Havelin vastarinnassa on myös se, että se ei tähtää vain käsitysten muuttamiseen, uskomusten vaihtumiseen. Varmat käsityksemme, itsestään selvänä pidetyt väitteet meissä ruumiillistuvat tavassa elää. Kun kriittinen, kyseenalaistava ajatelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Kun ottaa esimerkiksi ns. totalitaarisen yhteiskunnan ja siihen liittyvän ongelman, on oltava varovainen. Tässä on suuren ylimielisyyden vaara. Emme välttämättä huomaa, että ns. vapaassa maailmassa tehdään usein samalla tavalla ja eletään yhtä aktiivisesti valheessa. Ja keskisormeakin näytetään vain taskussa.

Missä tahansa joku harjoittaa kritiikkiä tai sanoo epämukavan totuuden, hän ylittää jonkin rajan. Hän elää vaarallisesti. Voi joutua esim. vankilaan niin kuin Havel tai Pussy Riotin edustajat. Voi saada potkut. Tai tulee haukutuksi ja mitätöidyksi.

Mutta mikä on se totuus, jossa Havelin vastarinnan tekijä elää? Varovainen tulkintani, ehdotuksen kaltainen huomautukseni on seuraavanlainen. Siinä on mukana havainto ja kuvaus tilanteesta, jossa ihmiset elävät ja systeemistä, jota ihmiset itsekin ruokkivat – systeemistä, joka on petosta ja itsepetosta. Lisäksi tässä totuudessa on mukana huomio siitä, ettei ihmisten vapautta voi kokonaan riistää ihmisen vapautta, ei edes totalitaarisessa järjestelmässä. Ihminen on vapaampi kuin uskookaan tai haluaa tietää. Siksi imperatiivi (”elä totuudessa”) voidaan muotoilla myös näin (ja näin se silloin tällöin, jopa Punaisella torilla, muotoillaan): ”Näytä vapautesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Solidaarisuus

Jan Patočka

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosmopoliitti

Mietin – muun muassa nationalististen tunteiden ja kansainvaellusten takia - voisiko sanalla kosmopoliitti olla merkitystä, voisiko jonkinlaiselle kosmopoliittisuudelle olla tilausta.

Kerrotaan, että kun Diogeneeltä (Diogenes Sinopelainen 422 eea.-323 eea.) kysyttiin mistä hän on, vastasi kuuluisa filosofi: ”Olen maailmankansalainen.” Hän käytti sanaa kosmopolitês, ja tekstit, joista anekdootti löytyy, ovat ensimmäiset, joissa sanaa käytettiin. Monien tulkintojen mukaan Diogeneen lausunto oli ennen kaikkea kielteinen; hän kieltäytyy olemasta sinepolainen, palvelemasta Sinopea. Stoalaisille maailmankansalaisuus oli jo erityinen tehtävä, sitoutumista auttamaan ihmisiä. Valistuksen ajan Encyclopédie puhuu kosmopoliitista ihmisenä ilman vakituista paikkaa ja ihmisenä, joka ei ole vieras missään. Kieltämättä valistusfilosofien kosmopoliittisuus on vaikuttanut; sen sanotaan vaikuttaneen muun muassa 1789 tehtyyn ihmisoikeusjulistukseen.

Kosmopoliittisuutta on tietenkin arvosteltu. Sitä ovat arvostelleet muun muassa monet patriootit ja oman kansakunnan etua ajavat. Marx ja Engels pitivät kosmopoliittisuutta kapitalismin hengen tuotteena: pääomalla on taipumus levittäytyä, olla välittämättä rajoista. Samalla he kuitenkin kutsuivat kaikkia maailman työläisiä yhdistymään.

Mutta voisiko sanalla olla merkitystä tänään? Pitäisikö sille antaa merkitys, myöntää uusi arvo? Meitä hallitaan entistä kansainvälisemmin. On multikansalliset yhtiöt. Asioistamme päätetään kansainvälisissä kokouksissa, joskus salaisissa. Maailman järjestys, sen sodat, eivät ole toisessa maailmassa; niillä on seurauksensa ja vaikutuksensa meidän kuplassamme. Jotkut kysymykset, esimerkiksi ympäristökysymykset, ovat yhteisiä, koko ihmiskunnan ongelmia. Jos minuun kohdistettu valta, myös sen liiallinen käyttö, on kansainvälistä, on vastauksen oltava kansainvälinen; se ei voi rajoittua kansallisen parlamentin äänestämiseen. Tässä mielessä on tilaus maailmankansalaisuudelle. Maailmankansalaisuus on vastaus, yritys vastata, aikamme ongelmiin.

Amnesty International, Greenpeace, Lääkärit ilman rajoja ovat vain muutamia esimerkkejä vastausyrityksistä. Nykyisin, internetin aikana, on syntynyt organisaatioita, yhteisöjä niin kuin Avaaz. Se on netissä harjoitettavaa aktivismia, aktivistien verkosto, johon kuuluu yli neljäkymmentä miljoonaa ihmistä. Kyse on siitä, että jos ja kun jotain tapahtuu, maailman kansalaiset tuovat esiin äänensä, vastalauseensa, tekevät hallitsijoille selväksi, ettei ketään esimerkiksi kivitetän ilman reaktiota. Tällainen toiminta ei ole enää kansalaisoikeuksien käyttöä, vaan maailmankansalaisuuden luomista.

On kuitenkin ymmärrettävä eräs rajoitus, mahdottomuus. Emme voi luoda kaikille yhteistä moraalia, tuskin edes kuvitella myöskään ihmiskuntaa harmoniassa, haaveilla kaikkien ihmisten veljeydestä. Tällaisiin pyrkimyksiin sisältyy suuri vaara. Kun kaikille halutaan samat normit, aletaan normalisoimaan – eli erilaista aletaan oikoa, kaikesta tehdä yhdenmukaista. Yhdenmukaisuuden vaatimus johtaa usein mukautumiseen, mukautuminen vapauden puutteeseen ja mukautumattoman eliminoimiseen.

En tiedä, voisiko tämän ajan vaatimalla, tarvitsemalla kosmopoliittisuudella olla uskoa veljeyteen. Se ei ainakaan voi olla utopistista veljeyttä, sellaista johon pääsemme osallisiksi syntymällä tähän maailmaan. Jan Patočka puhui särjettyjen, murrettujen, solidaarisuudesta; sen kokevat ne, jotka ovat kokeneet jotain, törmänneet kysymyksiin eivätkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla. Se on särjettyjen solidaarisuutta, koska he eivät enää kestä. Tämä solidaarisuus ja veljeys on konkreettisten ihmisten kyvykkyyttä jossakin tilanteessa: kykyä nähdä mikä on pelissä elämässä ja kuolemassa, historiassa  - kykyä synnyttää käänne.

Aikamme tarvitseman maailmankansalaisen erityispiirre, irrottautuminen klaanista, ei merkitse oletettujen universaalien arvojen pyhittämistä, vaan kysymistä. Hänen yhteisönsä ei ole valmiina olemassa eikä se ole pysyvä. Vaikka hän on irrottautunut klaanista, hän voi sanoa ”me”.  Yhteisö ei vain ole enää niin kuin puolue, joka on aina taustalla lakina, valmiina vastauksena. Yhteisö ei ole enää heimo, johon synnymme ja jota puolustamme kirves kädessä. Jos onnistumme olemaan kosmopoliitteja, se on ajattelun ansiota; maailmankansalaisuus syntyy ajattelussa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avoimuus ja kielteisyys

(Jan Patočka)

Jan Patočkalla (1907-1977) on lyhyt, mielenkiintoinen teksti tai puhe Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli, jossa filosofi pohtii ”spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa”, myös nykyisessä maailmassa. Patočka on täysin tietoinen sanan ”spirituaalinen” huonosta, epäilyttävästä kaiusta, mutta hän päättää käyttää sitä paremman puutteessa. Hän puhuu spirituaalisesta ihmisestä erottaen hänet kulturaalisesta toimijasta, kirjailijasta tai opettajasta; häntä ei voi määritellä tällaisen ulkoisen asian kautta. Hän voi olla opettaja tai kirjailija, mutta spirituaaliseksi hänet tekee jokin muu.

Patočkan lähtökohta on Hegelin väite, että filosofia on maailma ylösalaisin. Filosofi on joku, jolle maailma ei ole itsestään selvä. Elämme maailmassa, joka sanoo meille koko ajan jotain, ja me vastaamme reaktioillamme ja toiminnallamme maailmalle. Kohtaamme negatiivisia asioita, kielteisyyttä, näemme miten ihmiset pettävät sen mihin he uskoivat. Jos kohtaamme koko ajan negatiivisia asioita, näemme kaikkialla, kaiken takana negatiivisuuden, maailma ei enää sano mitään; se ei enää kutsu toimimaan, tekemään – se johtaa meidät tyhjyyteen. Tässä Patočka lausuu mielenkiintoisimmat sanansa: ”Näin ei voi elää. Ja kuitenkin juuri tässä on spirituaalisen elämän alku.”

Kun Patočka puhuu negatiivisesta, hän viittaa epäsuorasti saksalaismiehitykseen vuonna 1938 ja Neuvostoliiton miehitykseen vuonna 1968. Spirituaalinen asenne, josta filosofi puhuu, ei ole siis yhteydessä johonkin yleiseen pahaan tai siihen että voi sattua pahasti, vaan aikalaisten kokemuksiin, siihen mitä ihmisten ympärillä tapahtuu.

Patočka viittaa Sokrateehen, joka keskusteli ihmisten kanssa, koetteli heitä, tutki ovatko he todellisuudessa sitä mitä he sanovat olevansa. Sokrates, esimerkki spirituaalisesta ihmisestä, joka ei koskaan kadottanut silmistään negatiivista, ristiriitaista maailmassa ja ihmisissä. Tavallisesti ihmiset yrittävät unohtaa negatiivisen, mutta spirituaalinen ihminen asettuu altiiksi sille; hän elää ollen avoimena sille, paljaana, paljastettuna.

Tämä oleminen alttiina negatiiviselle, elämän projektin kehittäminen negatiivisesta lähtien, merkitsee Patočkalle  ”täydellisen uutta elämää”. Ihminen yrittää usein etsiä turvaa, turvallisuutta, perustaa elämänsä kestävälle pohjalle, mutta Patočkalle spirituaalinen merkitsee asennetta, joka lähtee liikkeelle negatiivisesta ja problematisoi sitä kautta jokapäiväisen elämämme ja luo uudenlaisia elämänmahdollisuuksia tätä kautta avautuneesta maailmasta.

Lyhyydestään huolimatta tässä tekstissä on useita ulottuvuuksia ja puolia, jotka on syytä nostaa esiin. Spirituaalisuus lähtee negatiivisesta; se käynnistyy altistuessa negativiiselle. Tämä merkitsee siis, että henkisyyttä ei voi määritellä ulkoisen asian, esim. sen kautta mitä ihminen tekee, opettaa tai kirjoittaa; kyse on asenteesta.

Eläminen alttiina, negatiiviselle valmis asenne, merkitsee selvää erottautumista tavanomaisesta elämästä; kyse on uudesta elämästä, täysin toisenlaisesta. Filosofia on maailma ylösalaisin.

Lopulta myös tämä on otettava esiin: henkisyys, tavanomaisesta poikkeava asenne, on altistumista – sitä ettei unohda, väistä, pakene – mutta myös katseen kohdistamista omaan maailmaansa, yhteiskuntaan, jokapäiväiseen elämään. Tämä katse on problematisoiva.  Patočkan henkinen ihminen ei siis todellakaan leijaile korkeuksissa; hän on maan päällä, vaikka se missä hän seisoo, ei olekaan liikkumaton alusta. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keksivätkö filosofit Euroopan

(Alexandre Kojève)

Julkaisen tämän muistiinpanon uudestaan selvyyden vuoksi, koska tämä on tuleva aihe filosofiakahvilassa. Julkaistu aikaisemmin 16.10.

( ”Jos sanalla Eurooppa on jokin merkitys, se ei voi olla vain poliittinen eikä pelkästään uskonnollinen ja vielä vähemmän taloudellinen. Kyse on ehkä tästä: eurooppalainen ihminen... voi päästä totuuteensa vain kohtaamalla menneisyyden. Vain tehden tiliä historiansa kanssa.” – Giorgio Agamben)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)