Miten maailma muuttuu?

 

Patočka 

 Filosofiakahvila 6.1./7.1./8.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jan Patočka (1907-1977) kommentoi keskustelussa Martin Heideggerin 60-luvulla Der Spiegelille antamaa haastattelua (1966), jossa saksalaisajattelija toteaa, että vain Jumala voi meidät pelastaa. Patočka puhuu aikamme ongelmista Heideggerin ajattelun valossa ja viittaa tässä yhteydessä kristinuskon tuloon. Stanislav Dousedík kysyi, onko kyseessä mentaliteetin muutos. En ymmärrä kysymystä, mutta vastaaja ilmeisesti ymmärsi, koska hän teki tarkennuksen: ”Kyse on maailman muuttumisesta.”

Ottaen huomioon, että Heidegger ja Patočka olivat filosofeja ja kaiken lisäksi fenomenologeja, maailma ei todennäköisesti ole meidän maailmamme.  Fenomenologia tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle. Eli ei ole varmaa, että Patočka käytti sanaa ”maailma” samalla tavalla kuin kuolevaiset eli viitaten kaiken olemassaolevan kokonaisuuteen. Hänellä on ainakin jokin teksti, jossa todetaan, että eläimellä on ympäristö, ihmisellä maailma; se sisältää enemmän; se menee näköhorisontin ulkopuolelle, siinä on muita mahdollisuuksia kuin ne, jotka välittömästi toteutuvat. Tällaisen erottelun  teki alunperin saksalainen fenomenologi Max Scheler (1874-1928),  Oppineet kommentoivat, ettei Patočka pitänyt myöhemmin kiinni tästä erottelusta tai ei nähnyt eläimen ja ihmisen ”maailmoja” niin erilaisina. 

Patočka jatkoi vastaustaan kysyen, miten maailma muuttuu. Hän antoi luonnosmaisia esimerkkejä. Ensimmäinen esimerkki: myyttisestä maailmasta siirryttiin filosofiseen maailmaan. Tämän siirtymän myötä maailma, joka ei ollut problemaattinen, muuttui problemaattiseksi. Toinen esimerkki: kristinusko problematisoi filosofisen maailman. Paavali sanoi, että helleeninen viisaus, filosofia ja metafysiikka ovat typeryyttä. Patočka päätyi sanomaan, että maailma muuttuu problematisoimalla.  

Väite on vähintäänkin mielenkiintoinen, varsinkin kun se muuttuu tehtäväksi. Olemme hätää kärsimässä, olemme kriisissä. Meidän on tehtävä muutos. Heidegger sanoi, että voimme vain valmistella muutosta. Patočka totesi, että voimme valmistella sitä problematisoimalla, toisin sanoen kiinnittämällä huomio itsestään selvyyden syntyyn, sen muotoutumiseen. Sanoessaan näin Patočka ei ole enää fenomenologi, vaan historioitsija, ehkä genealogi.

Yleisemmällä tasolla väite muutoksen valmistelusta ja problematisoinnista on mielenkiintoinen siksi, että se näyttää ajattelun merkityksellisyyden, jopa sen voiman. Hannah Arendt sanoi, ettei pahuutta ole vain siksi, että jotkut pahat ihmiset tekevät pahoja asioita, vaan myös siksi, että monet tavalliset ihmiset sallivat sen tapahtuvan. Kun opiskelijat kysyivät, mitä sitten voi tehdä, Arendt vastasi: ”Täytyy ajatella. Se on vastarintaa.”

Tämä muutoksen valmisteleminen, problematisointi, ei ole vain filosofien tehtävä; se on jotakin kollektiivisempaa. Ehkä ajattelemista ei ole syytä jättää vain filosofeille. Jos katson tehtävän suuruutta, minua väsyttää, turhaudun. Yritän heti keksiä oikoteitä. Yritän myös keksiä, missä problematisointi olisi kiireellisintä, ettei aikaa menisi hukkaan. Yhtenä kriteerinä pidän ajankohtaisuutta. Kysyn, mitä meille tapahtuu ja lähden liikkeelle siitä. Jotkut ovat tietysti eri mieltä. Nämä jotkut ajattelevat, että ajankohtaista on se, mistä puhutaan. Olen kuitenkin huomannut, että ajankohtaisia asioita ovat monet sellaiset asiat, joista ei puhuta.

Minulle filosofoinnin lähtökohta ei ole ihminen, joka katsoo puuta ikkunasta. En ole fenomenologi. Minua kiinnostavat toisenlaiset kokemukset. Minua kiinnostaa myös problematisoida kokija. Haluan luoda näkökulmia, jotta voisimme ajatella muutakin kuin mitä olemme aina ajatelleet ja mitä meidän ehkä halutaan ajattelevan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyyli

 

Filosofiakahvilan aihe 24.10./25.10./26.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard (1813-1855) käytti naamioita ja julkaisi monia teoksiaan käyttäen pseudonyymejä. Yksi hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus sanoi: “Omata tyyli on tulemisen tila.” Kömpelö ja hiukan tekninen käännös, mutta tämä on minulle erityisen mielenkiintoinen lause, filosofisesti melkein paradoksaalinen.

Lause on mielenkiintoinen, koska se puhuu tyylistä ja se on mielenkiintoinen, liian unohdettu käsite tai liikaa pukeutumiseen ja koristeisiin liitetty. Nietzsche puhui siitä, että luonteeseen täytyy luoda tyyliä. Vaatimus on haastava. Kyse ei ole vain ilmaisemisen tavasta, vaan olemisen tavasta, ajatuksesta että ihmisen ethos on muokkaamisen kohde.

 Kierkegaardin lause on ehkä outo, koska se puhuu tulemisesta. Puhuin 2014 totuudesta tehtävänä. Yhtenä lähtökohtanani oli Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidin tätä tekstiä lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Kirjoitin: ”Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).”

 Puhuminen tulemisen tilasta on jo sinänsä outoa. Tuleminen on prosessi, ei tila. Puhuminen tyylistä tulemisena, tuntuu oudolta, koska olemme tottuneet ajattelemaan tyyliä hahmotettavina piirteinä, jonain joka on tai ei ole. Emme ajattele sitä virtauksena, prosessina tai muutoksena. Ajattelemme asioita liikaa substansseina. Olisi mielenkiintoista tutkia suhteita, prosseseja, tapahtumia.

Ehkä tyyliäkin voisi tarkastella prosessina ja suhteena – esimerkiksi puhujan ja aiheen välisen suhteen ilmentymänä. Käyttääkseni kierkegaaridlaista esimerkkiä voisi puhua ironiasta tyylinä. Se on selvästikin suhde tai suhteita. Puhuja ottaa etäisyyttä aiheeseen, hänen sanansa viittoilevat hymyilevästi tai nauraen toisille, vakavaville puhujille.

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen fragmentti 290 on otsikoitu näin: Vain yksi asia on tarpeellista. Otsikko on viittaus Luukkaan evankeliumiin (10.luku, jae 42).  Nietzsche kirjoittaa tyylin luomisesta tai antamisesta omalle luonteelleen. Tässä harvinaisessa taiteessa ihminen ottaa omat vahvuutena ja heikkoutensa, alistaa ne taiteelliselle suunnitelmalle; ihminen muokkaa itseään, veistää itseään. Jos tätä ajattelee Kierkegaardin ajatuksen valossa tai päinvastoin, ymmärrämme, ettei luonteen tyylin tarvitse olla veistoksen eleganssia. Se voi olla tanssia, liikettä, muutosta.

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muisti ja muutos

 

Benjamin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.3. ja 23.3. ja 24.3.

On tavallista ajatella, että kokemus opettaa. Kokemus voi silti vangita meidät; se voi opettaa luovuttamaan, pysymään paikalla. Muistamme miten asiat menivät emmekä enää osaa kuvitella, että asiat olisvat voineet olla toisin tai että ne voisivat muuttua. Muistista tulee muuri. Näin myös silloin, kun muisto ei ole traumaattinen. Kokemukset ankeista ajoista, pulasta, tekevät meistä varovaisia tai jopa pelokkaita, vaikka olisimme nähneet, että tilanteesta päästiin pois.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että meidän halutaan muistavan tällaisella tavalla. Silloin muisto voi olla kaunisteltu tai se voi olla tuskainen, mutta aina se jähmettää ja pystyttää muurin.

Entä jos muisti keskeyttää jotain? Entä kun se rikkoo ajan tasaisen virran eikä aika, nykyhetki, ole enää tyhjä? Eikö muistaminen voi myös muuttaa meitä ja maailmaa? Kun meille näytetään kuvaa vallankumouksesta tai kapinasta, kollektiivisesta tai yksilöllisestä, sitä saattaa viesti: ”Tämä ei voi tapahtua täällä.” Meille voi syntyä tunne, ettei mitään voi tapahtua, kyse on toisesta maailmasta.

Arabikevät esiteltiin meille kolmannen maailman tapahtumana ja sitä saatteli toistuva puhe siitä, etteivät nämä maat ole kypsiä demokratiaan. Ihmiset reagoivat silti eri tavoin. Arabikevättä seurasi ocupy-liikehdintää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Myös ensimmäinen maailma tunsi demokratian puutteellisuuden. Eikö siis myös muisti voi toimia yllykkeenä, ei vain muurin rakennusmateriaalina?

1900-luvun ajattelija, joka yritti ajatella toisin ajasta ja muistin tehtävästä, oli Walter Benjamin. Monet marxilaiset pitivät häntä käsittämättämänä, vääräoppisena ja epädialektisena, koska hän tuntui antavan menneisyydelle erilaisen paikan ajattelussaan kuin Marx teki. Kuuluisassa postuumisti julkaistussa esseessään Teesi filosofian historiasta hän kytkee menneisyyden ja vallankumouksen yhteen. Historiallinen jatkumo särkyy ja ajasta tulee ”nyt-aika”. Benjaminin esimerkki on Robespierre, jolle antiikin Rooma oli latautunut tällaisesta ”nyt-ajasta”, jonka hän omassa ajattelussaan ja toiminassaan pisti hyppäämään ulos historiallisesta jatkumosta.

Benjaminin mahdollisesti hermeettisissä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että menneisyys ja muisto roomalaisista ihmisistä, jotka eivät tyytyneet vallitsevaan todellisuuteen, ei merkitse paluuta menneeseen aikaan, vaikka Benjamin sanoo Ranskan vallankumouksen ymmärtäneen itsensä Roomaksi joka palaa. Mennyt aika ei palaa tai toistu, vaan nykyisyys latautuu. Se latautuu, koska jokin menneisyydessä elävöityy, aktualisoituu ja mahdollistaa kamppailun vapauden saavuttamiseksi.

Tämä tietysti edellyttää, että menneisyyteen kohdistunut into suuntautuu murtumaan, ei jatkumoon. Muutosta ja vallankumousta pitää tahtoa, muutosta pitää haluta. Muistaminen tekee muuria, kun se on konservatiivista. ”Taisteleva, alistettu luokka on historiallisen tietämisen subjekti”, Benjamin kirjoittaa.

Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.

Historiallinen, filosofinen ja poliittinen kysymys, joka mahdollistuu tästä näkökulmasta: Kenen muisti puhuu? Kenen muistissa elämme, kenen unessa elämme? Kokemus on matka, jonka teemme vaaran läpi. Emme ole silti pelkästään aktiivisia. Kokemus merkitsee myös sitä, että vaara kulkee meidän läpi. Tahdomme olla kykeneväisiä nykyhetkeen. Puhe kyvystä saa meidät helposti korostamaan aktiivisuutta, tekemistä. Kokeminen on myös passiivista. Kokeminen ei merkitse vain osallistumista tapahtumaan, nykyisyyteen; se on otettava itseen, annettava sen vaikuttaa. Konservatiivisuus on sitä, että tällainen kokemus suljetaan pois. Tyhjä aika riittää. Odotamme loppua. Olisi opittava epälopullisuus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Ei kiveä kiven päälle

Mitä hyväntuulisemmaksi tulen ja mitä enemmän pääsen vauhtiin, sitä enemmän ajattelen, että täytyy ryhtyä tuhotoimiin. Tämä lause pyörii päässäni ja pääni yläpuolella: ”Ei jätetä kiveä kiven päälle.”

Niin monet ideat, käsitteet ja käsitykset, joita pidetään ikuisina, näyttäytyvät ja pistetään näyttäytymään muuttuvina, historiallisina. Tutkimuksen ja työn seurauksena monet länsimaisen ajattelun perusteet, elämäntapamme lähtökohdat, tekemistemme oikeutukset osoittautuvat köyhiksi, jopa tyhjiksi. Ajattelen tällä hetkellä sellaisia sanoja kuin persoona, empatia, sisäisyys... Aiheita, joihin on tartuttava.

Mitä sitten teemme, kun kaikki on tuhottu? Sen näkee sitten. Mitä teemmekin, teemme sen vapaampina ja kevyempinä. Häviämisestä ei kannata olla huolissaan. Vaarallista on se mikä pysyy: muuri, linna, patsas.

Kyse ei tietenkään ole sellaisesta tuhoamisesta kuin sodassa tai hienostuneemmassa, mutta yhtä pahantahtoisessa ja kuolettavassa puheessa, jossa toisesta ihmisestä tehdään esine. Tuho kohdistuu tuhoavaan minussa itsessäni. Jos se herättää minussa jotain, jos jokin herää henkiin, sen seurauksena saatan herättää sen muuallakin, toisissa. Hyväntuulisuus on elämän puolella.

Hyväntuulinen, hilpeäksi ja energiseksi tekevä lause, vaatimus edessä ja takana: ”Ei jätetä kiveä kiven päälle.”

Kynnys

Kynnys on olennainen paikka ihmisen olemassaolossa. Näin voisi sanoa seuraten Mihail Bahtinin topologista ajattelua. Kynnys on sielun käännekohta ja kriisi; se on paikka, jossa ihminen on lopullistamaton ja ennaltamääräämätön. Bahtinille ei ollut tärkeää se mikä tapahtuu ihmisen sisällä, hänen tietoisuudessaan, vaan se mikä tapahtuu rajalla, kynnyksellä, eri tietoisuuksien kohtauspisteessä. Siksi hänelle merkityksellistä oli vain dialogi ja kohtaaminen.

Kynnys on käännekohta, mutta myös rajapinta, jossa tapahtuu jotain. Ihmiset pelkäävät mennä kynnykselle. Mutta juuri sinne on mentävä. Elän siinä määrin kuin kieltäydyn olemasta sitä mikä on määriteltävissä. Eläminen on menemistä kynnykselle.

Kynnyksellä elän nykyisyyden eri tavalla kuin ajan liian tasaisessa virrassa. Nykyisyydestä tulee murtuma. Todellisuus ei ole enää kivettynyt. Jokin on muuttumassa. Kynnys merkitsee muutoksen, murroksen kohtaamista. Kynnyksellä oleminen vaatii asennetta. Kyse on valppaudesta ja huomion kiinnittämisestä, asettumisesta alttiiksi. Kynnyksellä emme ole enää samoja; olemme ennen kaikkea potentiaalisesti muuta, mahdollisuus ja kyky olla muuta, mahdollisuus olla jotain mitä emme vielä ole.

Eskatologinen ajattelu tekee ajan tyhjäksi. Eskatologia, oppi viimeisistä tapahtumista, on usein tulkinnut alun, alkuperän, paratiisimaiseksi tilaksi. Ennemmin tai myöhemmin tulee loppu, tuho, kuolema ja uusi, ihmeellinen paratiisi. Nykyhetki on tällaisessa ajattelussa vain välivaihe, tyhjä ja merkityksetön odotuksen hetki. Kynnys on antieskatologista ajattelua; se on nyt-hetken tekemistä siirtymäksi, ainoaksi merkitykselliseksi hetkeksi, päätöksen ja tekemisen hetkeksi.

Kriisi on käänteentekevä muutos, vaarallinen taitekohta, ei maailmanloppu. Kynnykselle astuminen merkitsee murrosta, murtumista, rikkomista. Se voi olla väkivaltaista; myös itseen tehdään murtumia. Asenne, jota kynnys vaatii meitä itsessämme kehittämään, on erityinen ja aktiivinen suhde nykyisyyteen, omaan aikaamme. Tähän aktiivisuuteen, asenteeseen, kuuluu pyrkimys tehdä diagnoosia ajastamme, selvittää mitä haluaisimme muuttaa ja mikä voisi muuttua. Aktiivinen suhde nykyisyyteen merkitsee murtumien tekemistä – murtumien jotka tekevät muutoksen mahdolliseksi. Ajattelu voi olla – sen täytyy olla – menemistä kynnykselle, murtuman tekemistä.

Viime vuosien tapahtumat – taloudellinen lama ja siihen liittyvä poliittinen kriisi - halutaan nähdä nämä pelottavina, jopa katastrofaalisina. Niitä ei haluta nähdä mahdollisuuksina nähdä asioita toisin. Kun kriisejä hoidetaan, niin halutaan poistaa niihin liittyvä shokkivaikutus. Ajattelemiselle ei silti mikään ole niin stimuloivaa kuin shokki, järkytys joka tekee mahdottomaksi sanoa mitä pitäisi sanoa.

Kynnykseen voi kompastua. Siksi olemme pakotettuja katsomaan, mihin astumme. Siksi kynnys ei ole paha paikka, vaan tilaisuus oppia, missä olemme.

Häpeä: muutoksen materia ja energia

Häpeästä ovat kirjoittaneet psykologit, antropogit ja filosofit. Mainittakoon tässä italialaisen filosofin, Giorgio Agambenin kirjoitukset. Oma lähtökohtani on tänään Didier Eribonin Jean Genet´tä käsittelevän kirjan Un moral du minoritaire yksi katkelma. Kirja on sinänsä kirja häpeästä ja ylpeydestä. Se ansaitsisi laajemmankin esittelyn, mutta näkökulmani rakentuu vain tämän katkelman varaan.

Jean Genet kirjoittaa Varkaan päiväkirjassa: ”Ylpeyteni on häpeäni purppuroima.” Eribon kirjoittaa: ”Tämä merkitsee, että häpeästä ei yksinkertaisesti siirrytä ylpeyteen, vaan häpeä on samalla se mikä antaa energian joka muuttaa ja materia, jonka avulla muutos tehdään.” Käännökseni on kömpelö, mutta idea on selvä. Häpeä on sekä energia että materia; ne ovat muutoksen energia ja materia.

Jean Genet oli hylätty lapsi, homoseksuaali ja varas, yhteiskunnan hylkiö, mutta myös muut ovat kokeneet häpeää, voivat tunnistaa myös hänen tunteensa stigmasta ja loukkauksista. Myös muita erilaisia on kiusattu.

Emme joudu kokemaan häpeää vain siksi, että olemme erilaisia ja meitä kiusataan siksi. Tunnemme häpeää nykyisen maailmamme edessä, nykyisessä tilanteessa - ei pelkästään alhaisten mielipiteiden takia, vaan häpeämme itseämme, koska olemme antaneet levittää tällaisia mielipiteitä, koska olemme hyväksyneet sietämättämän passiivisesti. Mutta häpeä aktivoi: se herättää meidät suhteeseen jonkin sellaisen kanssa, mikä ylittää annetun. Siksi se on eettinen tunne. Häpeää pitää vastustaa, mutta siitä pitää puristaa, eristää uskoa ”toisenlaiseen”, ”mahdolliseen”.

Minua kiinnostaa Eribonin tekstin kaksi termiä: energia ja materia. Mitä Eribon tahtoo sanoa? Sanalla materia hän haluaa sanoa, että häpeä on jotain, johon tartutaan ja muokataan. Häpeä tahdotaan muuttaa joksikin muuksi. Sanalla energia hän tahtoo sanoa, että muutoksen voima, sen impulssi on häpeä. Toisin sanoen häpeä nähdään ja arvotetaan kaksinaisesti: toisaalta se tahdotaan muuttaa, mutta samalla uskotaan, että se motiivi ja muutoksen mahdollistava voima.

Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että meillä on taipumus yksinkertaistaa asioita, nähdä jokin asia pahana tai huonona, ei yleensä näin, että vaikka haluaisimme jonkin asian itsessämme ylittää, myöntäisimme sen olevan meitä liikuttava voima.

Jos kysyn, mitä muutos vaatii, Eribon saattaisi vastata oudosti: häpeää. Koska meidän täytyy se sama häpeä muuttaa, kysymme: Miten se tapahtuu? Genet teki sen taiteellisia keinoja käyttäen, luoden tyyliä, etsien omalle tilanteelleen runollista ilmaisua. Vaikka emme pystyisi samaan, voimme silti oppia jotain: meidänkin täytyy tehdä töitä, ryhtyä ankaraan työhön itsemme kanssa.

Tässä työssä meitä estää kaksi asiaa. Me olemme laiskoja ja me olemme liian hyvin oppineet ja sisäistäneet uskomuksen, että asiat, esim. häpeä, ovat annettuja, kohtalonomaisia voimia, jotka läpäisevät meidät antamatta meille mahdollisuutta tehdä mitään. Meitä estää apatia ja usko välttämättömyyteen. Siksi meitä ei auta vain runous, taide, vaan myös sellainen filosofinen – tai genealoginen – ajattelu, joka sallii meidän nähdä, että monet välttämättömiltä tuntuvat asiat ovat erilaisten käytäntöjen ja ajatustapojen tuotteita.

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?