Liian varhaisen aamun mietteitä

 

Nuoruuden kuva mummosta

Kesät Espanjassa on kuumia. Koira pitää ulkoiluttaa varhain, jos haluaa selvitä hengissä. Vanha vinttikoirani ei kiirehdi haistellessaan kasveja. Ajattelin: "Tämä on sen tapa kokea, siis elää." Tämä toi mieleeni kokemuksen tärkeyden. Elämä on kokemista. Kokemus hankitaan ja se tehdään. Se tehdään myös ajattelemalla. 

Kokemus ei ole sitä mitää kaatuu päälleni. Se on myös sitä, mitä siitä teen mitä päälleni kaatuu. Liian varhaisen aamun ajatukseni oli siis, että elämän tarkoitus on ajatteleminen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on ajatteleminen?

 

René Char ja Martin Heidegger

Aloitin filosofiakahvilan pitämisen viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierelläni on kulkenut haamu, kysymys: Mitä on ajatteleminen? Heideggerilainen kysymys, jota lähestyn varmasti eri tavalla kuin Heidegger. Olen enemmän empiristi kuin fenomenologi. Katson ja kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat, eristän siitä ajatuksen tai ajatuksia, yritän nähdä, mitä ajattelu tekee. Todellisuudessa tämän kysymyksen kummittelun myötä tajusin, että olen pohtinut tätä jo opiskeluvuosista lähtien.

Historiallinen ja melkein empiristinen lähestymistapa ei merkitse, etten yrittäisi myös käsitteellisesti hahmottaa, mitä ajatteleminen on – varsinkin kun puolustan ajattelua filosofiakahvilassa. Kysyn esimerkiksi, miten ajatteleminen ja kokemus suhtautuvat toisiinsa.

Myöskään kokemus ei ole minulle fenomenologinen käsite. Kokemuksen luonteenomainen piirre on sen muutosvoimassa. Kokemuksen kautta luomme itsemme, annamme itsellemme muodon. Kokemus on siis pikemminkin poliittinen ja esteettinen käsite. Kokemus on jotain muuta kuin mitä meille sattuu. Jos potkaisen varpaani kiveen, kipu on epäilemättä kokemus fenomenologisessa mielessä. Jos ajattelen kiveä kompastuskivenä, esitän kysymyksiä siitä, miksi se oli tielläni, kokemus on jotain muuta. Jos ajattelen henkiolennon lähettäneen kiven tielleni, kokemus on uskonnollinen. Tietyssä mielessä ja luonnosmaisesti voisi sanoa, että ajatteleminen tekee kokemuksen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muisti ja muutos

 

Benjamin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.3. ja 23.3. ja 24.3.

On tavallista ajatella, että kokemus opettaa. Kokemus voi silti vangita meidät; se voi opettaa luovuttamaan, pysymään paikalla. Muistamme miten asiat menivät emmekä enää osaa kuvitella, että asiat olisvat voineet olla toisin tai että ne voisivat muuttua. Muistista tulee muuri. Näin myös silloin, kun muisto ei ole traumaattinen. Kokemukset ankeista ajoista, pulasta, tekevät meistä varovaisia tai jopa pelokkaita, vaikka olisimme nähneet, että tilanteesta päästiin pois.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että meidän halutaan muistavan tällaisella tavalla. Silloin muisto voi olla kaunisteltu tai se voi olla tuskainen, mutta aina se jähmettää ja pystyttää muurin.

Entä jos muisti keskeyttää jotain? Entä kun se rikkoo ajan tasaisen virran eikä aika, nykyhetki, ole enää tyhjä? Eikö muistaminen voi myös muuttaa meitä ja maailmaa? Kun meille näytetään kuvaa vallankumouksesta tai kapinasta, kollektiivisesta tai yksilöllisestä, sitä saattaa viesti: ”Tämä ei voi tapahtua täällä.” Meille voi syntyä tunne, ettei mitään voi tapahtua, kyse on toisesta maailmasta.

Arabikevät esiteltiin meille kolmannen maailman tapahtumana ja sitä saatteli toistuva puhe siitä, etteivät nämä maat ole kypsiä demokratiaan. Ihmiset reagoivat silti eri tavoin. Arabikevättä seurasi ocupy-liikehdintää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Myös ensimmäinen maailma tunsi demokratian puutteellisuuden. Eikö siis myös muisti voi toimia yllykkeenä, ei vain muurin rakennusmateriaalina?

1900-luvun ajattelija, joka yritti ajatella toisin ajasta ja muistin tehtävästä, oli Walter Benjamin. Monet marxilaiset pitivät häntä käsittämättämänä, vääräoppisena ja epädialektisena, koska hän tuntui antavan menneisyydelle erilaisen paikan ajattelussaan kuin Marx teki. Kuuluisassa postuumisti julkaistussa esseessään Teesi filosofian historiasta hän kytkee menneisyyden ja vallankumouksen yhteen. Historiallinen jatkumo särkyy ja ajasta tulee ”nyt-aika”. Benjaminin esimerkki on Robespierre, jolle antiikin Rooma oli latautunut tällaisesta ”nyt-ajasta”, jonka hän omassa ajattelussaan ja toiminassaan pisti hyppäämään ulos historiallisesta jatkumosta.

Benjaminin mahdollisesti hermeettisissä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että menneisyys ja muisto roomalaisista ihmisistä, jotka eivät tyytyneet vallitsevaan todellisuuteen, ei merkitse paluuta menneeseen aikaan, vaikka Benjamin sanoo Ranskan vallankumouksen ymmärtäneen itsensä Roomaksi joka palaa. Mennyt aika ei palaa tai toistu, vaan nykyisyys latautuu. Se latautuu, koska jokin menneisyydessä elävöityy, aktualisoituu ja mahdollistaa kamppailun vapauden saavuttamiseksi.

Tämä tietysti edellyttää, että menneisyyteen kohdistunut into suuntautuu murtumaan, ei jatkumoon. Muutosta ja vallankumousta pitää tahtoa, muutosta pitää haluta. Muistaminen tekee muuria, kun se on konservatiivista. ”Taisteleva, alistettu luokka on historiallisen tietämisen subjekti”, Benjamin kirjoittaa.

Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.

Historiallinen, filosofinen ja poliittinen kysymys, joka mahdollistuu tästä näkökulmasta: Kenen muisti puhuu? Kenen muistissa elämme, kenen unessa elämme? Kokemus on matka, jonka teemme vaaran läpi. Emme ole silti pelkästään aktiivisia. Kokemus merkitsee myös sitä, että vaara kulkee meidän läpi. Tahdomme olla kykeneväisiä nykyhetkeen. Puhe kyvystä saa meidät helposti korostamaan aktiivisuutta, tekemistä. Kokeminen on myös passiivista. Kokeminen ei merkitse vain osallistumista tapahtumaan, nykyisyyteen; se on otettava itseen, annettava sen vaikuttaa. Konservatiivisuus on sitä, että tällainen kokemus suljetaan pois. Tyhjä aika riittää. Odotamme loppua. Olisi opittava epälopullisuus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Filosofia kokemuksena

(George Bataille luolassa)

Tämä oli yhtenä keskustelun aiheena filosofisissa pidoissa (viikonlopputapahtumissa). 

Kokemus on tyypillisesti sana, jota käytetään monella tavalla. Näin myös filosofiassa. Kun fenomenologit puhuvat kokemuksesta, he puhuvat jostain primaarisesta ja tavanomaisesta: subjekti kokee maailman, koska on maailmassa. Jotkut ajattelijat ovat siirtäneet sen aivan toisenlaiselle alueelle, koska kiinnittyvät erilaiseen, vaarallisempaan, perinteeseen. George Bataille puhui sisäisestä kokemuksesta (l'expérience interieure). Maurice Blanchot käytti ilmaisua rajakokemus (l'expérience limite). Näissä kokemuksissa on kyse jostain rajummasta, repivämmästä, ekstaattisemmasta – kokemuksesta, joka muuttaa kokijan. Tällainen tranformaatiokokemus irrottaa ihmisen itsestään, repii hänet identiteettinsä rajoista.

Kokemus on tässä hahmotettu joksikin muuksi kuin ohimeneväksi tuntemukseksi tai aistimukseksi – joksikin joka muuttaa ihmistä. Ihmiselle tapahtuu jotain. Näin hän saa kokemuksen. Mutta kokemuksessa on mukana enemmän. Ihminen ei vain saa kokemusta. Hän tekee sen. Hän osallistuu sen valmistamiseen. Kokemus on ajateltua; ajattelu on siinä mukana.

Filosofi kirjoittaa kirjaa, mutta ei välttämättä vain osoittaakseen jotain tai ilmaistakseen tietämänsä asian. Hän voi tähdätä ennalta-arvaamattomaan paikkaan; kirjan kirjoittaminen voi olla kokemus, joka mahdollistaa uudenlaisen suhteen itseen ja maailmaan. Motiivi filosofoida voi olla tämä: kokemus. Tietenkään ei ole kyse mistä tahansa kokemuksesta, mistä tahansa muutoksesta. Filosofi ei muutu porsaaksi niin kuin vauva muuttuu porsaaksi kirjassa nimeltä Liisa Ihmemaassa.

Se mikä mahdollistuu on irtaantuminen tavanomaisesta elämäntavasta ja sitä ohjaavista kulturaalisista arvoista, siitä mikä hyväksytään välttämättömänä, totena tai hyvänä. Jos kokemus johtaa toisenlaiseen elämään, se ei merkitse mitä tahansa erilaista elämää. Hän voi haluta vapaaksi jostain kahleista. Ehkä hän yrittää olla onnellinen. Ehkä jopa parempi ihminen.

On ehkä outoa käyttää ilmaisua ”tehdä kokemus”. María Celia Salas Guerra puhuu aiheesta Fernando Pessoaa ja kirjoittamista koskevassa väitöskirjassaan. Hän viittaa Heideggeriin ja sanoo, että tehdä on kokemus on sitä, että polulla menossa kohti jotain, ja tämä joki kutsuu meitä, koskettaa meitä, muuttaa meitä. Salas Guerra käyttää Heideggerilta lainaamiaan ilmaisuja, jotka ovat erityisen passiivisia: meihin tulee jotain, jokin ottaa meidät valtaansa. Mutta tämä jokin pitää vastaanottaa. Kokemuksen tekeminen merkitsee sitä, että hankkii jotain tällä polulla, tiellä, tässä tapahtuman vastaanottamisessa.

Kun puhun filosofiasta kokemuksena, en puhu siitä, miltä tuntuu, kun kuulee jonkun puhuvan filosofisia tai kun lukee filosofista teosta. Puhun kokemuksesta, joka tehdään ja siitä kun hankkii jotain. Tämä kokemus on filosofinen siinä mielessä, että se on filosofian harjoittamisen seurausta. Sillä on silti sekä esteettinen että poliittinen ulottuvuus.

1.Esteettinen ulottuvuus. Filosofian mahdollistamalla kokemuksella on esteettinen ulottuvuus, mutta ei siksi, että se synnyttäisi jonkinlaisen kauneuselämyksen (sekään ei ole poissuljettu). Kokemuksella on kuitenkin aistimuksellinen (aisthesis) ja affektiivinen puoli, samanlainen kuin taiteen mahdollistamassa kokemuksessa – joka on ennen kaikkea kokemuksellisen kentän laajentumista. Lisäksi on mahdollista, että kokemus stimuloi mielikuvitusta, avaa mahdollisuuden tutkia ja kokeilla esteettisen elämän mahdollisuuksia, toisin sanoen esteettisten arvojen tuomista elämään.

2.Poliittinen ulovuttuvuus. Kun kokemus tulee jaetuksi, kun se murtaantuu ulos filosofin yksinäisyydestä, se tekee kysymyksestä yhteisen. Tämä ”yhteisyys” on ainakin potentiaalisesti poliittista. Filosofian suhde politiikkaan on mielenkiintoinen teema, koska sillä on aina suhde siihen, vaikka filosofian ydin ja sen velvollisuus on pysyä ulkopuolella, kriittisessä suhteessa siihen. Yksi filosofian vanhimpia tehtäviä on olla antidespoottinen voima, joka asettaa totuuden petosta vastaan, eettisen vaatimuksen mielivaltaa vastaan.

Filosofiakahvila Helsingissä, aihe Alibin etsijät
Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 
Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käänteinen ekonomia ja kokemus

(Michel de Montaigne)

Montaigne kirjoitti loputonta kirjaa, jonka nimi oli Esseitä. Jossain vaiheessa hän huomasi, ettei hän luo teosta, vaan teos luo häntä. Monet ovat hänen jälkeensä huomanneet saman. Kirjoittaja luo teosta, mutta samalla itseään; kirjoittaminen on työskentelyä itsensä kanssa, oman itsensä veistämistä.

Voisi puhua käänteisestä ekonomiasta niin kuin teki Giorgio Agamben eräällä luennollaan. Yleensä ekonominen ajattelu kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten paljon tuotetaan. Mutta työ tekee asioita tekijälleen, tuottaa hänelle ja hänessä. Tämä on käänteistä ekonomiaa. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kun joku potentiaalisuus aktualisoituu, siemen muuttuu puuksi, potentiaalisuus katoaa. Ajattelemme työn tuloksen, teoksen, puuksi, jossa jokin potentiaalisuus on aktualisoitunut. Puu on kuitenkin toinen potentiaalisuus, mahdollisuus luoda uusia siemeniä. Teot, tuotetut asiat, talot ja teokset, eivät lakkaa toimimasta, synnyttämästä asioita. Kun ne lakkaavat synnyttämästä, ne muuttuvat kuolleiksi esineiksi.

Teos ei ole kokemus vain vastaanottajalle. Myös tekijä muuttuu. Vastaanottaja, joka ymmärretään usein hyvin passiiviseksi, on todellisuudessa myös tekijä; hänen on toimittava keksiäkseen teoksen potentiaalisuus. Kokemus, joka aina muuttaa meitä, ei vain yksinkertaisesti tule meille. Se syntyy kohtaamisessa. Kohtaamme maailman, ihmisen, esineen. Ne vaikuttavat meihin, ja me vaikutamme vaikutukseen: tulkitsemme sitä, jäsennämme sitä ja arvotamme sitä. Kaiken lisäksi me vaikutamme maailmaan, ihmisiin, esineisiin. Vaikutamme niihin esimerkiksi työn kautta. Kokemus ei kehkeydy siis passiivisesta vastaanottamisesta.

Kun koemme, emme vain opi tietämään mitä on, vaan kohdattu tapahtuu meille. Kyse ei ole abstraktista tai teoreettisesta tiedosta, vaan tapahtumasta. Käänteisen ekonomian kautta tavoitamme siis kokemuksen yhden erityisen aspektin, tapahtumallisuuden.

Minua ei kiinnosta mikä tahansa kokemus tai kokemuksen rakenne. Minua kiinnostaa erityinen kokemus, jota voisi humoristisesti nimittää alkemistin kokemukseksi. Gaston Bachelard tiesi, ettei kemia syntynyt vähittäisesti alkemiasta, sillä alkemia ei ollut älyllinen pyrintö, vaan pikemminkin moraalinen initiaatio. Alkemistin piti tehdä itselleen asioita, puhdistaa sielunsa, sillä hänen totuutensa vaati sitä, ei vain metodia tai tieteellistä koetta.

Kun emme samasta tapahtunutta siihen minkä olisi pitänyt tapahtua tai siihen minkä jatkossakin tapahtua, koemme, ettei ole välttämätöntä järjestystä: koemme mahdollisuuden että voisi olla toisin. Mikä on tällaisen kokemuksen anatomia? Alkemiaa on pitänyt harjoittaa, että on päässyt pinttyneestä ajatustottomuksesta, joka sanoo koko ajan: ”Koska näin on ollut aina, niin tulee olemaan jatkossakin.” Alkemistin on pitänyt irrottaa ajatustottumus itsestään, puhdistaa sielunsa siitä.

Käänteinen ekonomia ja kokemuksen näkeminen tapahtumana auttaa meitä ajattelemaan tätä alkemiaa. Me voimme kiinnittää huomiota siihen, millaisen käänteisen ekonomian järjestykseen itsemme asetamme, millaisia kohtaamisia viljelemme. Näin vaikutamme siihen, miten toiminta ja työ vaikuttavat meihin. Menemmekö raikkaaseen ilmaan, meren rannalle, hengittämään vai pysymmekö sisällä? Jos olemmekin pysyneet sisällä, siitä ei tarvitse tehdä johtopäätöstä, että sen on välttämättä oltava näin.