Muisti ja muutos

 

Benjamin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.3. ja 23.3. ja 24.3.

On tavallista ajatella, että kokemus opettaa. Kokemus voi silti vangita meidät; se voi opettaa luovuttamaan, pysymään paikalla. Muistamme miten asiat menivät emmekä enää osaa kuvitella, että asiat olisvat voineet olla toisin tai että ne voisivat muuttua. Muistista tulee muuri. Näin myös silloin, kun muisto ei ole traumaattinen. Kokemukset ankeista ajoista, pulasta, tekevät meistä varovaisia tai jopa pelokkaita, vaikka olisimme nähneet, että tilanteesta päästiin pois.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että meidän halutaan muistavan tällaisella tavalla. Silloin muisto voi olla kaunisteltu tai se voi olla tuskainen, mutta aina se jähmettää ja pystyttää muurin.

Entä jos muisti keskeyttää jotain? Entä kun se rikkoo ajan tasaisen virran eikä aika, nykyhetki, ole enää tyhjä? Eikö muistaminen voi myös muuttaa meitä ja maailmaa? Kun meille näytetään kuvaa vallankumouksesta tai kapinasta, kollektiivisesta tai yksilöllisestä, sitä saattaa viesti: ”Tämä ei voi tapahtua täällä.” Meille voi syntyä tunne, ettei mitään voi tapahtua, kyse on toisesta maailmasta.

Arabikevät esiteltiin meille kolmannen maailman tapahtumana ja sitä saatteli toistuva puhe siitä, etteivät nämä maat ole kypsiä demokratiaan. Ihmiset reagoivat silti eri tavoin. Arabikevättä seurasi ocupy-liikehdintää sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Myös ensimmäinen maailma tunsi demokratian puutteellisuuden. Eikö siis myös muisti voi toimia yllykkeenä, ei vain muurin rakennusmateriaalina?

1900-luvun ajattelija, joka yritti ajatella toisin ajasta ja muistin tehtävästä, oli Walter Benjamin. Monet marxilaiset pitivät häntä käsittämättämänä, vääräoppisena ja epädialektisena, koska hän tuntui antavan menneisyydelle erilaisen paikan ajattelussaan kuin Marx teki. Kuuluisassa postuumisti julkaistussa esseessään Teesi filosofian historiasta hän kytkee menneisyyden ja vallankumouksen yhteen. Historiallinen jatkumo särkyy ja ajasta tulee ”nyt-aika”. Benjaminin esimerkki on Robespierre, jolle antiikin Rooma oli latautunut tällaisesta ”nyt-ajasta”, jonka hän omassa ajattelussaan ja toiminassaan pisti hyppäämään ulos historiallisesta jatkumosta.

Benjaminin mahdollisesti hermeettisissä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että menneisyys ja muisto roomalaisista ihmisistä, jotka eivät tyytyneet vallitsevaan todellisuuteen, ei merkitse paluuta menneeseen aikaan, vaikka Benjamin sanoo Ranskan vallankumouksen ymmärtäneen itsensä Roomaksi joka palaa. Mennyt aika ei palaa tai toistu, vaan nykyisyys latautuu. Se latautuu, koska jokin menneisyydessä elävöityy, aktualisoituu ja mahdollistaa kamppailun vapauden saavuttamiseksi.

Tämä tietysti edellyttää, että menneisyyteen kohdistunut into suuntautuu murtumaan, ei jatkumoon. Muutosta ja vallankumousta pitää tahtoa, muutosta pitää haluta. Muistaminen tekee muuria, kun se on konservatiivista. ”Taisteleva, alistettu luokka on historiallisen tietämisen subjekti”, Benjamin kirjoittaa.

Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.

Historiallinen, filosofinen ja poliittinen kysymys, joka mahdollistuu tästä näkökulmasta: Kenen muisti puhuu? Kenen muistissa elämme, kenen unessa elämme? Kokemus on matka, jonka teemme vaaran läpi. Emme ole silti pelkästään aktiivisia. Kokemus merkitsee myös sitä, että vaara kulkee meidän läpi. Tahdomme olla kykeneväisiä nykyhetkeen. Puhe kyvystä saa meidät helposti korostamaan aktiivisuutta, tekemistä. Kokeminen on myös passiivista. Kokeminen ei merkitse vain osallistumista tapahtumaan, nykyisyyteen; se on otettava itseen, annettava sen vaikuttaa. Konservatiivisuus on sitä, että tällainen kokemus suljetaan pois. Tyhjä aika riittää. Odotamme loppua. Olisi opittava epälopullisuus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Mikä on 2000-luvun intellektuelli?

(Walter Benjamin)

1900-luvun ajattelija ja intellektuelli kuului kirjojen kulttuuriin. Walter Benjamin (1892-1940) oli vaeltaja. Hän asui ainakin Berliinissä, Riigassa, Napolissa, Pariisissa ja Ibizalla. Kun hän saapui uuteen paikkaan, ensimmäiseksi hän järjesti kirjastonsa. Kirjat olivat isänmaa, muistot, koko maailma. Robert Oppenheimer (1904-1967) kertoi, että Arizonassa tehdyn ensimmäisen ydinkokeen jälkeen hänen mieleensä tulivat sanat Bhagavad Gitasta, hindulaisuuden pyhästä kirjoituksesta: "Now, I am become Death, the destroyer of worlds." (Nyt olen kuolema, maailmojen tuhoaja.) Ydinkokeen peitenimi oli Trinity. Nimitys tuli Oppenheimerin itsensä mukaan John Donnen runosta. Nämä miehet kuuluivat kirjojen kulttuuriin; kirjat ja tekstit läpäisivät heidät ja heidän ajatuksensa, tavan katsoa ja nähdä. 

Tuleeko tämän vuosisadan intellektuelli kuulumaan toisenlaiseen kulttuuriin? Todennäköisesti. Joidenkin mielestä varmasti. Tämä tietysti edellyttää, että jokin sellainen eläin kuin intellektuelli on vielä tälla vuosisadalla mahdollinen.

P.S. Vaikka minulla on omat epäilykseni, en ole ensimmäisenä hyppimässä intellektuellin haudalla. Mitä enemmän sillä haudalla hypitään, sitä varmempi olen intellektuellin tarpeellisuudesta. On vielä tehtävä viimeinen ponnistus ajattelun, kritiikin ja vapauden puolesta.

(Robert Oppenheimer)


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen

(Pseudo-Dionysios Areopagita)

Mitä ovat uskonnonfilosofian ongelmat? Pohditaan esimerkiksi rationaalisia perusteluja Jumalan olemassaololle, puhutaan Jumalan ominaisuuksista, pahan ongelmasta. Olisin kiinnostunut tuomaan esiin kysymyksen uskonnosta, mutta täällä maan päällä vaikuttavana voimana, epäilemättä poliittisena voimana.

On vaikea sanoa mitä on usko, mutta on lähdettävä liikkeelle huomiosta, että on olemassa uskoa ja se vaikuttaa. Minun ”uskonnonfilosofinen” kysymykseni on kysymys transsendentista, tuonpuoleisesta. Lähtökohtani ei ole kieltää sitä, todistaa sen olemassaolemattomuutta – joka olisi samanlaista toimintaa kuin yritys todistaa Jumalan olemattomuus. Lähtökohtani on taktinen; se on tietty ajattelun tapa, tyyli, joka on – jos joku näkee tässä ironiaa, nähköön – uskonnollisessa ajattelussa syntynyt ja kasvanut. Se on apofaattinen tai negatiivinen teologia.

Negatiivisen teologian isä on viidennellä vuosisadalla elänyt teologi Pseudo-Dionysios. Negatiivisen teologian perusidea on, ettei voi sanoa, mitä Jumala on; voi vain sanoa, mitä Jumala ei ole. Jumalaa ei lähestytä tietämisen, vaan ei-tietämisen kautta. Negatiivinen teologia syntyi uusplatonistisesta ajattelusta ja on vaikuttanut vuosisatojen ajan tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin, erityisesti fransiskaaneihin. On mainittava myös Mooses Maimonides (1135-1204), joka oli cordobalainen rabbi, lääkäri ja filosofi. Hän oli syvästi skolastinen eli aristotelinen, mutta inspiroitui myös joistakin uusplatonistien ajatuksista ja kannatti negativiivista teologiaa.

Negatiivinen teologia on vaikuttanut filosofiaan, myös viimeisen vuosisadan maalliseen ajatteluun. Kun se on vaikuttanut maalliseen ajatteluun, muistettakoon, että sitä harvoin sovelletaan Jumalaa koskeviin oppeihin. Sitä käytetään keinona, taktiikkana: ei yritetä tehdä ja hahmottaa uutta Absoluuttia, esimerkiksi ihmisestä. Siksi tätä negatiivisen teologian  negatiivisuutta voisi pitää työkaluna puhuttaessa psykologiasta tai Sartren filosofiasta - niitä vastaan. Tarkoitus on säilyttää tyhjä paikka, jonka kadonnut Absoluutti, kadonnut transsendenssi on jättänyt meihin.

Palaan siis uskoon voimana, maallisena  voimana. En sovella negatiivista teologiaa nyt psykologiaan enkä myöskään oppiin Jumalasta ja Jumalan ominaisuuksista. Negatiivisuus lähtökohtanani katson uskoa jonakin, jolla on erilaisia vaikutuksia uskojaan. Toisin sanoen en sano mitään uskosta olettaen ja sanoen mitään tuonpuoleisesta, vaan pidän sen paikan tyhjänä merkityksistä ja ominaisuuksista.

On helppo nähdä ja kokea, että usko antaa voimaa, auttaa kestämään. Sillä on kuitenkin vaikutuksia ihmisen toimintaan. Usko sisältää muutakin kuin moraalin ja käskyt. Negatiivinen muotoilu: Usko ei ole moraalia.

Yksi toiminnan muoto, rituaalinen ja jokapäiväinen, jossa usko ilmenee ja jossa se ilmaistaan: palveleminen. Eri uskonnoissa on eri muotoja tälle palvelemiselle, joka on Jumalan palvelemista suoraan tai epäsuoraan, toisten palvelemisen kautta. Mikä on palvelemisen idea? Miksi palvellaan? Usko ei välttämättä sisällä sellaista ajatusta tai oppia, että Jumala tarvitsisi palvelijoita, orjia (monesti häntä pidetään kaikkivoipaisena). Palveleminen on jotain, jonka kautta uskoja tekee asioita itselleen: hän tekee itsensä nöyräksi, hän tekee itsensä orjaksi, poistaa vapautensa, ohjelmoi päivänsä. Espanjan sana servir tulee latinan sanasta servir, joka merkitsi orjan tehtävien tekemistä.

Tietenkin palvelemiseen liittyy määräys, käsky, laki. Joku on sanonut, että Jumalaa pitää palvella. Kaikissa uskonnoissa ei ole Jumalaa tai jumaluutta, mutta jotkut tutkijat väittävät, että niissä määritelmällisesti on joku idea transsendentaalisesta, tuonpuoleisesta järjestyksestä, joka on jossain erityisessä suhteessa tämänpuoleiseen, tähän maailmaan. Palvelemisen idea ei ole mikään muu kuin se, että sen kautta luomme oikean, meiltä vaaditun suhteen tuohon tuonpuoleiseen. Vaikka usko ei ole moraalia, sen vaikutus – yksi niistä – liittyy toimintaan, jossa se ilmenee, toisina sanoen palvelemiseen, ja se on suhde siihen järjestykseen, joka säätää ja perustaa moraalin.

Usko ei tarvitse paljon opillista sisältöä tai monimutkaista teologiaa eikä sen tarvitse olla uskoa tuonpuoleiseen järjestykseen; ihmisellä voi olla uskoa itseensä, luottamusta elämään ja tietenkin kapitalismiin. Joskus nämä tämän maailman asiat, käytännöt tai opit voivat muodostua transendenssiksi. Silloin voidaan kysyä, eikö kyse ole uskonnosta, jos se määritelmällisesti on uskon järjestynyt, institutionalisoitunut muoto, joka perustuu ajatukselle transsendentaalisesta. Walter Benjamin ei vain kysynyt; hän väitti, että kapitalismi on uskonto. Voisi siis kuvitella, että siinäkin uskonnossa jotain palvellaan. Monet ovat löytäneet tästä merkkejä ja todisteita.

Negatiivisen teologian soveltaminen taktiikkana uskontoon, joka on uskoa transendentaaliseen, merkitsee, että pidämme tuonpuoleisen tyhjänä, ilman ominaisuuksia. Silloin se ei voi määrätä meitä myöskään palvelemaan. Se merkitsee myös sitä, ettemme ajattele uskontoa oikeana tai vääränä oppina, oppirakennelmana, vaan todellisena, maallisena voimana, toisin sanoen kirkkona. Haluatteko tietää jotain uskonnosta? Lukekaa kirkkohistoriaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila