Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tieteestä, uskosta ja tiedeuskosta

(Caravaggio: Pyhän Pietarin epäusko)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Uskovaiset puhuvat tiedeuskosta ja tieteisuskovaisuudesta, mutta eivät aina tiedä, mitä se on, uskovat vaan. Yleensä tiedeuskolla, skientismillä, tarkoitetaan käsitystä, että ainoa oikea tieto on tieteellistä. Näin väljästi käsitettynä tiedeusko on virheellinen käsitys, mutta uskovainen lisää siihen oman virheensä: sen että hänen uskonsa pääsee johonkin oikeaan totuuteen.

Todellisuudessa kun arvostellaan ns. skientismiä, puhutaan monenlaisista erilaisista asioista. Skientismi voi merkitä joissakin puheissa esimerkiksi sitä, että korostetaan luonnontieteiden merkitystä. On jopa sellaisia käsityksiä – ihan oikeasti – että luonnontiede, biologia, voi korvata filosofian, etiikan. Tietenkin tiedeuskoa on helppo arvostella, muun muassa siksi, ettei tätä käsitystä voi tieteellisesti perustella ja siksi, että siihen liittyy filosofisesti ongelmallisia oletuksia. 

Tarkoitukseni ei silti ole nyt arvostella tiedeuskoa, vaan itse sanaa, sen käyttöä. Tässä yhdyssanassa tiedeusko paljon ongelmallisempi sana kuin tiede on usko. Mitä on usko? Uskoakseni tiedemies, joka on tässä tapauksessa skientisti, sanoisi: Se on käsitys, että tuo tai tämä asia on olemassa, vaikkei sitä olla todistettu. Tämä on mielestäni ongelmallinen tai ainakin puutteellinen käsitys uskosta, sillä uskominen on paljon kompleksisempi ilmiö. Uskovainen vain harvoin sanoo pelkästään: Jumala on. Se olisikin aika kaunista. Hän liittää jumalaansa ominaisuuksia. Hän luottaa jumalaan. Luottamatta etymologiaan sanoisin, että usko (credo) on luottamusta.

Jos usko on luottamusta, mitä olisi usko, luottamus, tieteeseen? Voiko sitä olla olemassa, todellisesti, tiedemiesten keskuudessa? Tieteentekijä voi luottaa omiin menetelmiinsä, luottaa johonkin tutkimuksen tuomaan tietoon. Tietenkin tieteentekijä, ihminen, on ihmisenä puutteellinen, vajavainen ja heikko, mutta hän ei luota sokeasti. Hän tietää, että mittauksessa ollaan voitu tehdä virhe.

Lähtökohtaisesti ero uskon ja tieteen välillä ei ole siinä, mikä erottaa uskon ja tiedon, vaan siinä, mikä ero on hypoteesin ja uskon välillä. Voimme olettaa, että on Jumala. Uskovainen uskoo, että se on. Tiedemies haluaa tarkistaa. Tässä paljastamme vielä suuremman eron, tuomme esiin olennaisen asian: Todellisuudessa kukaan tiedemies ei halua tarkistaa, onko Jumala olemassa, sillä oletus Jumalan olemassaolosta on turha ja mahdoton hypoteesi minkä tahansa tieteen sisällä (teologia ei ole tiede). Näin oletan.

Vaikka joskus olisikin siis oikeutettua puhua tiedemaailman liiallisesta luottamuksesta tieteeseen, siihen että vain tiede löytää oikean ja olennaisen tiedon, tieteen arvosteleminen skientismistä ei ole kovin tehokas tapa arvostella tiedettä. Monesti kohtaamme paljon vakavampia ja vaikeampia ongelmia, kun ei ole kyse enää pelkästään jonkun tieteen sisäisestä logiikasta tai tieteentekijöiden henkilökohtaisesta uskosta tai epäilystä. Yhteiskunta haluaa rahoittaa tietynlaista tutkimusta, marginalisoida jotain muuta. Tästä seuraa kahdenlaisia vaikeuksia. Toisaalta tiedettä ei voida harjoittaa niin vapaasti, autonomisesti, kuin pitäisi. Yhteiskunnan arvojen vaikutus voi tehdä myös sellaisen vääristävän vaikutuksen, ettei meillä ole pääsyä tärkeään tietoon. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot, käsitykset ja ennakkoluulot vaikuttavat tieteisiin myös suoranaisen moralismin tai normatiivisten säädösten kautta. Toisin sanoen tiede ei koskaan pelkästään itse säätele itseään, omaa suuntaansa. 

Mutta yhteiskunta, kulttuuri, poliittiset päättäjät ja painostusryhmät eivät vain rajoita – oikeutetusti tai vähemmän oikeutetusti – tieteen harjoittamista. Ongelma on myös, että tieteille heitetään koko ajan tehtäviä, siltä odotetaan asioita. Joskus se skientismi elää ja voi hyvin laboratorioiden ulkopuolella, yhteiskunnassa. Mielenkiintoinen kysymys tieteestä ei ole siis pelkästään tieto-opillinen eikä se koske vain tiedemiesten uskomuksia tai oletuksia. Olisi muotoiltava kysymys ympäristöstä, jossa tiedettä harjoitetaan.

Tiede ei tule ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Kaikki todellinen, osuva, tieto ei ole tieteellistä. Usko tulee tulevaisuudessakin aiheuttamaan monia ongelmia, monia murhia. Huomautan silti, että usko tieteeseen tieteentekemisen maailmassa on aina vain suhteellista. Monta kertaa ongelma on, että me kaikki luotamme liikaa tietoon, siihen että tieto ratkaisee ongelman. Mutta muistettava on: myöskään tiedottomuus ei auta...

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 7.helmikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30. Aiheena geopolitiikka, esimerkkinä Turkki)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Usko, tiede, tieto ja tiedottomuus

Uskovaiset puhuvat tiedeuskosta ja tieteisuskovaisuudesta, mutta eivät aina tiedä, mitä se on, uskovat vaan. Yleensä tiedeuskolla, skientismillä, tarkoitetaan käsitystä, että ainoa oikea tieto on tieteellistä. Näin väljästi käsitettynä tiedeusko on virheellinen käsitys, mutta uskovainen lisää siihen oman virheensä: sen että hänen uskonsa pääsee johonkin oikeaan totuuteen.

Todellisuudessa kun arvostellaan ns. skientismiä, puhutaan monenlaisista erilaisista asioista. Skientismi voi merkitä joissakin puheissa esimerkiksi sitä, että korostetaan luonnontieteiden merkitystä. On jopa sellaisia käsityksiä – ihan oikeasti – että luonnontiede, biologia, voi korvata filosofian, etiikan. Tietenkin tiedeuskoa on helppo arvostella, muun muassa siksi, ettei tätä käsitystä voi tieteellisesti perustella ja siksi, että siihen liittyy filosofisesti ongelmallisia oletuksia. Tarkoitukseni ei silti ole nyt arvostella tiedeuskoa, vaan itse sanaa, sen käyttöä.

Tässä yhdyssanassa tiedeusko paljon ongelmallisempi sana kuin tiede on usko. Mitä on usko? Uskoakseni tiedemies, joka on tässä tapauksessa skientisti, sanoisi: Se on käsitys, että tuo tai tämä asia on olemassa, vaikkei sitä olla todistettu. Tämä on mielestäni ongelmallinen tai ainakin puutteellinen käsitys uskosta, sillä uskominen on paljon kompleksisempi ilmiö. Uskovainen vain harvoin sanoo pelkästään: Jumala on. Se olisikin aika kaunista. Hän liittää jumalaansa ominaisuuksia. Hän luottaa jumalaan. Luottamatta etymologiaan sanoisin, että usko (credo) on luottamusta.

Jos usko on luottamusta, mitä olisi usko, luottamus, tieteeseen? Voiko sitä olla olemassa, todellisesti, tiedemiesten keskuudessa? Tieteentekijä voi luottaa omiin menetelmiinsä, luottaa johonkin tutkimuksen tuomaan tietoon. Tietenkin tieteentekijä, ihminen, on ihmisenä puutteellinen, vajavainen ja heikko, mutta hän ei luota sokeasti. Hän tietää, että mittauksessa ollaan voitu tehdä virhe.

Lähtökohtaisesti ero uskon ja tieteen välillä ei ole siinä, mikä erottaa uskon ja tiedon, vaan siinä, mikä ero on hypoteesin ja uskon välillä. Voimme olettaa, että on Jumala. Uskovainen uskoo, että se on. Tiedemies haluaa tarkistaa. Tässä paljastamme vielä suuremman eron, tuomme esiin olennaisen asian: Todellisuudessa kukaan tiedemies ei halua tarkistaa, onko Jumala olemassa, sillä oletus Jumalan olemassaolosta on turha ja mahdoton hypoteesi minkä tahansa tieteen sisällä (teologia ei ole tiede). Näin oletan.

Vaikka joskus olisikin siis oikeutettua puhua tiedemaailman liiallisesta luottamuksesta tieteeseen, siihen että vain tiede löytää oikean ja olennaisen tiedon, tieteen arvosteleminen skientismistä ei ole kovin tehokas tapa arvostella tiedettä. Monesti kohtaamme paljon vakavampia ja vaikeampia ongelmia, kun ei ole kyse enää pelkästään jonkun tieteen sisäisestä logiikasta tai tieteentekijöiden henkilökohtaisesta uskosta tai epäilystä. Yhteiskunta haluaa rahoittaa tietynlaista tutkimusta, marginalisoida jotain muuta. Tästä seuraa kahdenlaisia vaikeuksia. Toisaalta tiedettä ei voida harjoittaa niin vapaasti, autonomisesti, kuin pitäisi. Yhteiskunnan arvojen vaikutus voi tehdä myös sellaisen vääristävän vaikutuksen, ettei meillä ole pääsyä tärkeään tietoon. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot, käsitykset ja ennakkoluulot vaikuttavat tieteisiin myös suoranaisen moralismin tai normatiivisten säädösten kautta. Toisin sanoen tiede ei koskaan pelkästään itse säätele itseään, omaa suuntaansa. 

Mutta yhteiskunta, kulttuuri, poliittiset päättäjät ja painostusryhmät eivät vain rajoita – oikeutetusti tai vähemmän oikeutetusti – tieteen harjoittamista. Ongelma on myös, että tieteille heitetään koko ajan tehtäviä, siltä odotetaan asioita. Joskus se skientismi elää ja voi hyvin laboratorioiden ulkopuolella, yhteiskunnassa. Mielenkiintoinen kysymys tieteestä ei ole siis pelkästään tieto-opillinen eikä se koske vain tiedemiesten uskomuksia tai oletuksia. Olisi muotoiltava kysymys ympäristöstä, jossa tiedettä harjoitetaan.

Tiede ei tule ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Kaikki todellinen, osuva, tieto ei ole tieteellistä. Usko tulee tulevaisuudessakin aiheuttamaan monia ongelmia, monia murhia. Huomautan silti, että usko tieteeseen tieteentekemisen maailmassa on aina vain suhteellista. Monta kertaa ongelma on, että me kaikki luotamme liikaa tietoon, siihen että tieto ratkaisee jonkun ongelman. Mutta muistettava on: myöskään tiedottomuus ei auta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen

(Pseudo-Dionysios Areopagita)

Mitä ovat uskonnonfilosofian ongelmat? Pohditaan esimerkiksi rationaalisia perusteluja Jumalan olemassaololle, puhutaan Jumalan ominaisuuksista, pahan ongelmasta. Olisin kiinnostunut tuomaan esiin kysymyksen uskonnosta, mutta täällä maan päällä vaikuttavana voimana, epäilemättä poliittisena voimana.

On vaikea sanoa mitä on usko, mutta on lähdettävä liikkeelle huomiosta, että on olemassa uskoa ja se vaikuttaa. Minun ”uskonnonfilosofinen” kysymykseni on kysymys transsendentista, tuonpuoleisesta. Lähtökohtani ei ole kieltää sitä, todistaa sen olemassaolemattomuutta – joka olisi samanlaista toimintaa kuin yritys todistaa Jumalan olemattomuus. Lähtökohtani on taktinen; se on tietty ajattelun tapa, tyyli, joka on – jos joku näkee tässä ironiaa, nähköön – uskonnollisessa ajattelussa syntynyt ja kasvanut. Se on apofaattinen tai negatiivinen teologia.

Negatiivisen teologian isä on viidennellä vuosisadalla elänyt teologi Pseudo-Dionysios. Negatiivisen teologian perusidea on, ettei voi sanoa, mitä Jumala on; voi vain sanoa, mitä Jumala ei ole. Jumalaa ei lähestytä tietämisen, vaan ei-tietämisen kautta. Negatiivinen teologia syntyi uusplatonistisesta ajattelusta ja on vaikuttanut vuosisatojen ajan tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin, erityisesti fransiskaaneihin. On mainittava myös Mooses Maimonides (1135-1204), joka oli cordobalainen rabbi, lääkäri ja filosofi. Hän oli syvästi skolastinen eli aristotelinen, mutta inspiroitui myös joistakin uusplatonistien ajatuksista ja kannatti negativiivista teologiaa.

Negatiivinen teologia on vaikuttanut filosofiaan, myös viimeisen vuosisadan maalliseen ajatteluun. Kun se on vaikuttanut maalliseen ajatteluun, muistettakoon, että sitä harvoin sovelletaan Jumalaa koskeviin oppeihin. Sitä käytetään keinona, taktiikkana: ei yritetä tehdä ja hahmottaa uutta Absoluuttia, esimerkiksi ihmisestä. Siksi tätä negatiivisen teologian  negatiivisuutta voisi pitää työkaluna puhuttaessa psykologiasta tai Sartren filosofiasta - niitä vastaan. Tarkoitus on säilyttää tyhjä paikka, jonka kadonnut Absoluutti, kadonnut transsendenssi on jättänyt meihin.

Palaan siis uskoon voimana, maallisena  voimana. En sovella negatiivista teologiaa nyt psykologiaan enkä myöskään oppiin Jumalasta ja Jumalan ominaisuuksista. Negatiivisuus lähtökohtanani katson uskoa jonakin, jolla on erilaisia vaikutuksia uskojaan. Toisin sanoen en sano mitään uskosta olettaen ja sanoen mitään tuonpuoleisesta, vaan pidän sen paikan tyhjänä merkityksistä ja ominaisuuksista.

On helppo nähdä ja kokea, että usko antaa voimaa, auttaa kestämään. Sillä on kuitenkin vaikutuksia ihmisen toimintaan. Usko sisältää muutakin kuin moraalin ja käskyt. Negatiivinen muotoilu: Usko ei ole moraalia.

Yksi toiminnan muoto, rituaalinen ja jokapäiväinen, jossa usko ilmenee ja jossa se ilmaistaan: palveleminen. Eri uskonnoissa on eri muotoja tälle palvelemiselle, joka on Jumalan palvelemista suoraan tai epäsuoraan, toisten palvelemisen kautta. Mikä on palvelemisen idea? Miksi palvellaan? Usko ei välttämättä sisällä sellaista ajatusta tai oppia, että Jumala tarvitsisi palvelijoita, orjia (monesti häntä pidetään kaikkivoipaisena). Palveleminen on jotain, jonka kautta uskoja tekee asioita itselleen: hän tekee itsensä nöyräksi, hän tekee itsensä orjaksi, poistaa vapautensa, ohjelmoi päivänsä. Espanjan sana servir tulee latinan sanasta servir, joka merkitsi orjan tehtävien tekemistä.

Tietenkin palvelemiseen liittyy määräys, käsky, laki. Joku on sanonut, että Jumalaa pitää palvella. Kaikissa uskonnoissa ei ole Jumalaa tai jumaluutta, mutta jotkut tutkijat väittävät, että niissä määritelmällisesti on joku idea transsendentaalisesta, tuonpuoleisesta järjestyksestä, joka on jossain erityisessä suhteessa tämänpuoleiseen, tähän maailmaan. Palvelemisen idea ei ole mikään muu kuin se, että sen kautta luomme oikean, meiltä vaaditun suhteen tuohon tuonpuoleiseen. Vaikka usko ei ole moraalia, sen vaikutus – yksi niistä – liittyy toimintaan, jossa se ilmenee, toisina sanoen palvelemiseen, ja se on suhde siihen järjestykseen, joka säätää ja perustaa moraalin.

Usko ei tarvitse paljon opillista sisältöä tai monimutkaista teologiaa eikä sen tarvitse olla uskoa tuonpuoleiseen järjestykseen; ihmisellä voi olla uskoa itseensä, luottamusta elämään ja tietenkin kapitalismiin. Joskus nämä tämän maailman asiat, käytännöt tai opit voivat muodostua transendenssiksi. Silloin voidaan kysyä, eikö kyse ole uskonnosta, jos se määritelmällisesti on uskon järjestynyt, institutionalisoitunut muoto, joka perustuu ajatukselle transsendentaalisesta. Walter Benjamin ei vain kysynyt; hän väitti, että kapitalismi on uskonto. Voisi siis kuvitella, että siinäkin uskonnossa jotain palvellaan. Monet ovat löytäneet tästä merkkejä ja todisteita.

Negatiivisen teologian soveltaminen taktiikkana uskontoon, joka on uskoa transendentaaliseen, merkitsee, että pidämme tuonpuoleisen tyhjänä, ilman ominaisuuksia. Silloin se ei voi määrätä meitä myöskään palvelemaan. Se merkitsee myös sitä, ettemme ajattele uskontoa oikeana tai vääränä oppina, oppirakennelmana, vaan todellisena, maallisena voimana, toisin sanoen kirkkona. Haluatteko tietää jotain uskonnosta? Lukekaa kirkkohistoriaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilman perustaa

Yksi suuri hätä, huudon aihe, on ollut tämä: fundamentum, perusta ja perustaminen. Tämä hätä on vaikuttanut syvästi länsimaiseen ajatteluun, niin filosofiseen kuin yhteiskunnalliseenkin pyrintöön. Filosofit ovat tahtoneet löytää perustan, esimerkiksi etiikan perustan. Jos sitä ei ole löydetty, niin on tahdottu perustaa perusta. Yhteiskunnallisessa elämässä yksi länsimaisen ajattelun periaatteita on ollut perustuslaki, konstituoiminen, kysymys konstituoivasta vallasta. Se on nykyisinkin, demokratian kriisissä, vaadittu ja kutsuttu, kysytty asia.

Perusta on tärkeää, jos rakentaa. Kaiken merkityksellisen toiminnan, ajattelun, filosofian ei silti tarvitse olla rakentamista; monta kertaa sen on kaivamista. Kaivaminen, myös purkaminen, ei ole aina sitä, että etsittäisiin perusta: kallio tai vanhan rakennuksen perusta. Se voi olla merkityksellistä myös siksi, että tuodaan esiin minkä illuusion, minkä tyhjän päälle ollaan rakennettu.

Perustan (fundus) etsimisen tarve on johtanut myös fundamentalismiin; se on vastaus, reaktio erilaisiin hämmentäviin olosuhteisiin (tieteen tuomat muutokset maailmankuvassa, kolonialismi, vanhojen arvojen haihtuminen, globalisaatio). Fundamentalismi – niin idässä kuin lännessä – näyttäytyy vaarana, mutta on todellisuudessa syvästi länsimaista, olennainen osa historiaamme.

Koska ajattelu ei välttämättä ole perustan rakentamista, sen etsimistä, voimme kysyä silti, voisiko elää ilman perustaa ja mitä etuja siitä olisi.  Jos ja kun filosofia ei ole perustamista, se on tietyssä mielessä vähemmän, mutta silti voimme kysyä: Eikö filosofia voisi olla enemmän kuin rakentamista, perustamista, perustuksen etsimistä?  

Pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin voin sanoa silti jotain näiden kysymysten luonteesta. Näillä kysymyksillä on tekemistä oman moraalisen kriisimme kanssa, ne ovat yhteydessä myös terrorismin ongelmaan. Nämä kysymykset koskettavat myös suoraan ja epäsuoraan myös uskon ongelmaa. Perusta on jotain, jota halutaan, toivotaan ja siihen halutaan uskoa. Tästä näkökulmasta katsottuna usko näyttäytyy ennen kaikkea haluna uskoa, epävarmuuden ja kysymysten häivyttämisenä.

Usko ei tunnetusti vaadi perusteluja, mutta jopa uskontojen sisällä kysytään, mihin perusta perustuu. Tästä seuraa yksi uskontojen paradoksaalinen piirre: ne koko ajan selittävät itseään. Yksi asia mitä ei ajattelu siedä usein, on se, että perusta näytetään jonakin historiallisena, ei välttämättömänä. Silti tällaisen asian näyttäminen voi lisätä vapautta, koska tajuamme ja koemme, että voisi olla toisin.

Ajattelu ja ajattelurakennelmat merkitsevät muutakin kuin ajattelun sisältöä; ne merkitsevät tapaa elää. Millaista elämää merkitsisi eläminen ilman perustaa? Ehkä se on jaloa välinpitämättömyyttä, sisäistä rauhaa ikuisen tuhoutumisen edessä, siis terveyttä.

Kysymykseni on siis, voisiko ajattelu olla muuta kuin perustamista, perustuksen etsimistä, sen rakentamista? Voisiko se olla kaivamista? Kun kaivaa esiin asioita ja esineitä, ei välttämättä yritä keksiä sitä minkä päälle kaikki on rakennettu, minkä päällä kaikki seisoo. Silloin ehkä tajuaa pikemminkin, että se on kadonnutta maailmaa, mikään ei perustu siihen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Usko, tieto ja epävarmuus

Kuinka monet uskovat tietämättä mitä uskovat? Ainoastaan tämä tietämättömyys minua ihmetyttää uskossa, ei se että uskoo johonkin epätodennäköiseltä vaikuttavaan asiaan. Toisaalta ihmiset eivät myöskään aina tiedä mitä kaikkea tietävät. Eivätkä he usko tietämäänsä.

Sitten on vielä sellaisia tärähtäneitä, niin kuin allekirjoittanut, jotka eivät tahdo tietää tulevasta, tahtovat elää epävarmuudessa. Emme etsi tietoa selittääksemme, vaan kiihottaaksemme ajatuksiamme, ja ajatukset ovat meille seikkailu...

Usko ja filosofia (extra)

Vaikka onkin ollut – ja tulee olemaan – filosofeja, jotka ovat uskoneet, filosofinen ajattelu on skeptisyydessään ja kriittisyydessään helposti uskon vihollinen tai ainakin jonkinlainen koetinkivi uskolle.

Onko filosofia ateistista? Ei välttämättä, mutta ateismi auttaa. On monenlaista ateismia eikä se aina ole niin vastakkainen uskolle. On välinpitämätäntä ateismia ja on sellaista raivoisaa jumalan kieltämistä, jossa tahdotaan saada jumala ilmestymään. Ateisti voi olla myös rauhallinen ateisti, jolle jumalan olemassaolemattomuus ei ole ongelma, vaan lähtökohta, joka avaa uudenlaisen horisontin.

Jos synti on ihmisen erottumista jumalasta, jumalan keskeisyyden siirtämistä tai poistamista, ateismi on eräänlainen perisynti. Tämä on teologian näkökulma. Filosofisesta näkökulmasta tämä operaatio on hedelmällinen; meidän ei tarvitse enää pitää kiinteää, absoluuttista ja ikuista entiteettiä maailman keskuksessa, ja maailma avautuu uudelleen, tulee keskeneräiseksi. Horisontti avautuu, ja maailmasta tulee jälleen muuttuva, muokattava, oman luovuutemme kenttä.

Ateistisuus voi onnistua laajentumaan, olemaan muutakin kuin tylsää kieltämistä, osallistumista idioottimaiseen keskusteluun jankuttaen aina samaa. Tarkoitan laajentuneella ateismilla sitä, että huolenaiheeksi ei oteta jumalaa, vaan kaikki sellaiset periaatteet, jotka pyrkivät muodostumaan ”transsendentaalisiksi”, siis ylimaallisiksi, tuonpuoleisiksi. Tällaisiksi voivat muodostua hyvinkin ”maalliset” ideat tai ideaalit kuten Isänmaa tai Turvallisuus (tai jopa Työväenluokka teoriassa ”ateistisessa” ajattelussa).

Näiden ylimaallisten periaatteiden seuraamisessa, niiden rakentamisessa, on kaksi typerää ja huvittavaa puolta. Ensinnäkin ne ovat harhaisia, koska ne synnyttät kuvitelman mahdollisuudesta siirtyä tästä maailmasta, elämästä, ulkopuolelle, tuonpuoleiseen tarkastelemaan kaikkea tätä. Toiseksi ne houkuttelevat siirtymään tuonpuoleiseen tuomitsemaan tämän maailman ja elämän tuonpuoleisen periaatteen näklkulmasta, ”jumalan” paikalta.

Puolustettuani näin – lyhyesti – filosofian ”ateistisuutta” ja ”ateistista filosofiaa” (ateismi ymmärrettynä laajasti) totean, että tällainen maallinen ajattelu voisi rikastua irrottamalla uskonnollisesta elämästä jotain, jota filosofia on kadottanut. Filosofia, joka kerran oli spirituaalisuutta, siis hengen muodonmuutosprosessien läpikäymistä, ei enää useinkaan onnistu olemaan muuta kuin kommentaareja, oppineita huomautuksia Platonin tai jonkun muun teoksiin.

Mitä filosofia tai ”maallinen ajattelu” voisi yrittää suodattaa uskosta, uskonnoista? Itse ajattelen, että uskonnot ovat luoneet kaksi viehättävää aktia: siunaamisen ja rukoilemisen.