Ilman perustaa

Yksi suuri hätä, huudon aihe, on ollut tämä: fundamentum, perusta ja perustaminen. Tämä hätä on vaikuttanut syvästi länsimaiseen ajatteluun, niin filosofiseen kuin yhteiskunnalliseenkin pyrintöön. Filosofit ovat tahtoneet löytää perustan, esimerkiksi etiikan perustan. Jos sitä ei ole löydetty, niin on tahdottu perustaa perusta. Yhteiskunnallisessa elämässä yksi länsimaisen ajattelun periaatteita on ollut perustuslaki, konstituoiminen, kysymys konstituoivasta vallasta. Se on nykyisinkin, demokratian kriisissä, vaadittu ja kutsuttu, kysytty asia.

Perusta on tärkeää, jos rakentaa. Kaiken merkityksellisen toiminnan, ajattelun, filosofian ei silti tarvitse olla rakentamista; monta kertaa sen on kaivamista. Kaivaminen, myös purkaminen, ei ole aina sitä, että etsittäisiin perusta: kallio tai vanhan rakennuksen perusta. Se voi olla merkityksellistä myös siksi, että tuodaan esiin minkä illuusion, minkä tyhjän päälle ollaan rakennettu.

Perustan (fundus) etsimisen tarve on johtanut myös fundamentalismiin; se on vastaus, reaktio erilaisiin hämmentäviin olosuhteisiin (tieteen tuomat muutokset maailmankuvassa, kolonialismi, vanhojen arvojen haihtuminen, globalisaatio). Fundamentalismi – niin idässä kuin lännessä – näyttäytyy vaarana, mutta on todellisuudessa syvästi länsimaista, olennainen osa historiaamme.

Koska ajattelu ei välttämättä ole perustan rakentamista, sen etsimistä, voimme kysyä silti, voisiko elää ilman perustaa ja mitä etuja siitä olisi.  Jos ja kun filosofia ei ole perustamista, se on tietyssä mielessä vähemmän, mutta silti voimme kysyä: Eikö filosofia voisi olla enemmän kuin rakentamista, perustamista, perustuksen etsimistä?  

Pystymättä vastaamaan näihin kysymyksiin voin sanoa silti jotain näiden kysymysten luonteesta. Näillä kysymyksillä on tekemistä oman moraalisen kriisimme kanssa, ne ovat yhteydessä myös terrorismin ongelmaan. Nämä kysymykset koskettavat myös suoraan ja epäsuoraan myös uskon ongelmaa. Perusta on jotain, jota halutaan, toivotaan ja siihen halutaan uskoa. Tästä näkökulmasta katsottuna usko näyttäytyy ennen kaikkea haluna uskoa, epävarmuuden ja kysymysten häivyttämisenä.

Usko ei tunnetusti vaadi perusteluja, mutta jopa uskontojen sisällä kysytään, mihin perusta perustuu. Tästä seuraa yksi uskontojen paradoksaalinen piirre: ne koko ajan selittävät itseään. Yksi asia mitä ei ajattelu siedä usein, on se, että perusta näytetään jonakin historiallisena, ei välttämättömänä. Silti tällaisen asian näyttäminen voi lisätä vapautta, koska tajuamme ja koemme, että voisi olla toisin.

Ajattelu ja ajattelurakennelmat merkitsevät muutakin kuin ajattelun sisältöä; ne merkitsevät tapaa elää. Millaista elämää merkitsisi eläminen ilman perustaa? Ehkä se on jaloa välinpitämättömyyttä, sisäistä rauhaa ikuisen tuhoutumisen edessä, siis terveyttä.

Kysymykseni on siis, voisiko ajattelu olla muuta kuin perustamista, perustuksen etsimistä, sen rakentamista? Voisiko se olla kaivamista? Kun kaivaa esiin asioita ja esineitä, ei välttämättä yritä keksiä sitä minkä päälle kaikki on rakennettu, minkä päällä kaikki seisoo. Silloin ehkä tajuaa pikemminkin, että se on kadonnutta maailmaa, mikään ei perustu siihen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila