Filosofia ja katse

 

Bergson

Filosofiakahvila 28.3../29.3./30.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Henri Bergson (1859-1941) sanoi, ettei filosofia ole systeemin rakentamista, vaan  päätös (résolution) katsoa viattomasti  maailmaa ja itseä. Pierre Hadot (1922-2010) analysoi väitettä ja eristää siitä monta mielenkiintoista elementtiä. Ensinnäkin väite pyyhkii lähtökohtaisesti pois ajatuksen, että filosofia olisi teoreettinen ja abstrakti rakennelma. Toisekseen Bergson sanoo, ettei filosofia yksinkertaisesti ole diskurssia, puhetta, vaan se on valinta. Filosofia oli hänelle enemmän asenne, tapa toimia, tapa katsoa maailmaa. 

Kolmas mielenkiintoinen elementti väitteessä on kohta, joka puhuu viattomasta (Bergson käyttää alkuperäisessä tekstissä sanaa naïvement) katseesta. Hadot muistuttaa, että sanoessaan filosofiaa transformaatioksi havaitsemisessa hän käyttää esimerkkinä kuvaitaiteilijaa, joka joutuu ponnistelelemaan ja työskentelemään, jotta osaisi katsoa naiivisti ja saisi paljaan, alastoman havainnon todellisuudesta. Hadot liittää naiiviin, viattomaan, katseeseen kyvyn irtaantua keinotekoisesta, totutusta. Viaton katse on  ennakkoluuloista vapaa.

Tapa, jolla Hadot lukee huomautusta, ei ole yllättävä. Voisi sanoa, ettei se ole viaton lukutapa. Hadot on nimittäin puolustanut ideaa, että filosofía oli (ainakin antiikin maailmassa) elämäntapa, ei teoretisointia. Vaikka Hadotin viattomuuta epäilisi, hänen tapansa analysoida on merkittävä. Se alleviivaa ajatusta, että filosofía voi olla nykypäivän maailmassa jotain muuta kuin puhetta.

On hauskaa kuvitella filosofi, joka oppii katsomaan viattomasti. Hänet täytyy ehkä kuvitella, koska todellisesta maailmasta häntä ei helposti löydä. Olen puolustanut ideaa, että filosofien käsitteet ovat ikkunoita, kiikareita, suurennuslaseja, joiden avulla näkee asioita. Ikkunat ja kiikarit ovat teknologiaa. Ne eivät missään nimessä tee katseesta viatonta. Hegeliläinen filosofi näkee joka paikassa dialektiikkaa. Heideggerilainen ajattelija löytää olemisen unohtamista. Deleuziläinen filosofi näkee laskoksia (pli),  esimerkiksi.

Kuvittelen viattomasti katsovan filosofin omenapuun alle. Omena putoaa hänen päähänsä. Katse ei muutu. Hän ei mieti, miksi se putosi hänen päähänsä eikä hän kysy, miksi se ylipäätään putosi. Filosofi ei ajattele edes sitä, minkä tietää; se putosi, koska se on kypsä, oli sen aika pudota. Hän syö omenan. Filosofi on valaistunut tai hän on idiootti, ihan sama.  Minä voisin pitää tätä tavoiteltavana tilana. Silti minulla on omat epäilyni Bergsonin viattomuudesta.

Jos filosofia katsotaan asenteeksi, riittääkö meille viaton katse? Miksi katse? Näkeminen ja katse ovat filosofien vanhoja pakkomielteitä eivätkä ne ole koskaan ihan viattomia. Barcelonalainen filosofi Marina Garcés muistuttaa, että filosofia on elämäntapa, joka syntyi katutaiteena. Hän sanoo, että tärkeää on oppia katsomaan toisella tavalla, mutta hän puhuu myös kysymisen merkityksestä, siitä että että kysymys tekee elämästä yhteisen ongelman. 

Meidän ei välttämättä tarvitse hylätä ajatusta uudesta, toisenlaisesta, raikkaammasta ja naiivimmasta katseesta. Mutta se ei ehkä ole mahdollinen ilman todellista kysymistä, joka – niin kuin Garcés sanoo – avaa rajoja, joita käsityksemme itsestään selvyydestä luovat…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

He sanovat minulle...

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. maaliskuuta:

Ben Salomo (Jonathan Kalmanovich) on Israelin syntynyt juutalainen rap-artisti, joka asuu Berliinissä. Hänellä on kappale He sanovat minulle (Sie sagen mir), jossa hän rappaa näin: ”He sanovat, totu siihen että natsit jälleen marssivat.”

Laulu tarttuu johonkin mitä nyt tapahtuu, onnistuu tuomaan esiin mielettömyyttä näennäisen järkevissä, realistisina esiintyvissä sanoissa. Ongelma ei ole pelkästään se, että natsit marssivat, vaan se, että me totumme siihen ja jopa käskemme tottua siihen. Näistä marsseista ei tule vain yleisempiä, vaan myös hyväksytympiä. Vaikka mikään ei toistu, tässä on jotain samanlaista kuin siinä, mihin Hannah Arendt viittasi haastattelussa -60-luvun alussa: ”Ongelma ei ollut se, mitä viholliset tekevät, vaan se mitä ystävät tekevät.”

Ben Salomon laulu herättää myös toisen kysymyksen ja huolenaiheen. Se nousee tästä ilmaisusta ”he sanovat”. Kyse ei ole yksittäisestä heitosta tai yhden ihmisen ohimennen tehdystä kommentista. Puhujia on monta. Se on puhetta, joka tulee joka paikasta. Ajatus on ilmassa, se leijailee päidemme päällä, ei lähde minnekään. Ongelma ei ole vain marssit. Ongelma on puheet. Natseja voidaan osoittaa sormella, mutta kukaan ei kuuntele, mitä itse sanoo.

Kolmas vakava kysymys, jonka laulu herättää, koskee tottumista. Entä jos Ben Salomo ja me kaikki todella tottuisimme? Mitä se merkitsee? Olisiko se toivottavaa? Eikö yksi vaarallisimpia asioita maailmassa ole tottuminen siihen, että asiat ovat vinossa tai siihen että olemme menossa rotkoon?

Ben Salomonin laulu herättää myös toivoa tai ainakin jonkinlaisen tyytyväisyyden siitä, että epämukavat kysymykset saavat ilmauksen. Toisenlaisissa olosuhteissa, kun edes lahjakkaat eivät osaa ilmaista tuskan tai epämukavan olon syytä, tilanne on toinen. On myös mahdollista, ettei ole mitään kanavaa, lehteä tai musiikkigenreä, jonka kautta tuska saisi ilmauksensa tai kysymys pääsisi ilmoille.

Toisen maailmansodan jälkeen monet ajattelevat nuoret, niin sanotut intellektuellit, tunsivat tuskallisesti, ettei maailma voisi palata entiselleen. Sota todisti, että länsimaisessa kulttuurissa oli pimeä puoli. Lupaukset ja haaveet, joihin se oli tukeutunut, johtivat hirviömäisyyksiin. Ylpeyden aihe, rationaalisuus ja kehitys, näyttivät toisenlaisilta Hiroshiman jälkeen. Erityisen vaikea ja epämukava olo oli ranskalaisilla nuorilla. Maa oli ollut miehitetty ja pääsy ulos, vapautuminen, ei tapahtunut täydellisellä tavalla. Se mihin päästiin oli pettymys ja nuorten edessä oli kasvot, jotka muistuttivat siitä koko ajan: De Gaullen kasvot.

He eivät halunneet samaa eikä paluuta porvarilliseen elämänmuotoon. He halusivat muuttaa itseään, karata uralta ja muuttaa maailman. Siksi monet liittyivät kommunistiseen puolueeseen. Ei ollut muuta tai he eivät löytäneet muuta. Puolue osoittautui pettymykseksi, toisille hyvin nopeasti. Koronakriisin loppua odotellessa monet ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi. He olivat ehkä odottaneet maailman muuttuvan paremmaksi. Toiset olisivat halunneet uskoa, ettei maailma olisi sama kuin ennen. Se ei ole sama, mutta meidät valtaa epämääräinen pettymyksen tunne, epämukava olo ilman ilmaisua, ilman sanastoa.

Puhetta silti riittää. He sanovat, he sanovat. Jos emme pidä varaamme, meidän kehotetaan tottuvan johonkin, hyväksyvän jotain. Koska elämme ilman sanoja, ilman kirkasta kuvaa pahan olomme luonteesta, meille tarjotaan varmasti myös ratkaisua. Oltava valpas ja nähtävä Ben Salomon sanojen arvo. Se ei ole poliittisessa ohjelmassa, moraalisessa auktoriteetissa, ei edes aseissa. Arvo on asenteessa, eleessä, jota kuvastaa sana (le) refus. Ranskan sana merkitsee hylkäämistä, torjumista, kieltäytymistä. Maurice Blanchot käytti sanaa ilmaistaakseen olennaisen poliittisen ajatuksensa tai pikemminkin teki sanan avulla poliittisen eleen. Algerian sodan aikana, vuonna 1958, juuri Charles de Gaullen valtaannousun jälkeen, julkaistu kirjoitus (Le Refus) alkaa: ”Tietyllä hetkellä julkisten tapahtumien edessä tiedämme, että meidän täytyy kieltäytyä (refuser)...”  

À un certain moment, face aux événements publics, nous savons que nous devons refuser. Le refus est absolu, catégorique. - M.Blanchot

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ei enää ideoita

(Julio Torri)

Minulla ei ole enää pitkään aikaan ollut ideoita. Minulla ei ole sinänsä mitään ideoita vastaan. Olen jopa väittänyt, että olisi luotava uusi onnellisuuden idea. Se tehtävä on silti jäänyt muille eikä minua sureta ideoiden vähäisyys. Filosofisuus – tai mitä se sitten onkin – voi ilmetä toisella, monta kertaa väkevämmällä tavalla, kun se ilmenee asenteessa.

Se mitä luon, kehitän, on asenne, ei idea. Vaikka sana ”asenne” voi merkitä kielteisiä asioita ja se monta kertaa epämääräinen sana, se voi vaatia ison työn ja koko elämän. Meksikolainen kirjailija Julio Torri kirjoitti:

”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila