Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Meksikolainen poikkeama

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Meksikolaisen poikkeaman nimi on Carlos Díaz Dufoo hijo (1888-1932). Hän julkaisi vain kirjallisen tekstejä, yhden pienen kirjan (Epigramas 1927). Hän ei ollut kirjailija, paitsi kirjailija ilman tuotantoa. Hän ei harjoittanut filosofiaa, vaan  mikrosofiaa (microsofía) niin kuin sanoo Heriberto Yépez: ”Filosofia on systemaattista, mikrosofia tuhoisaa.”

Kaikki oli hänessä salaista, myös kärsimys. Minun arvaukseni on, että Díaz Dufoo jr oli jonkinlainen dandy, varmasti elististinen, aristokraattinen, rahvasta halveksiva. Siksi myös kärsimyksen salasi; sen näyttäminen olisi ollut rahvaanomaista. Ainakin se olisi ollut hänestä koomista, sillä hän kirjoittaa: ”Traagisessa epätoivossaan hän repi julmasti hiukset perukistaan.” Rahvaanomaista, koomista, olisi ollut epäilemättä myös pyrkimys menestykseen ja suosionsoitukseen: ”Voitettuaan kaikessa ja ansaittuaan sata laakerinlehtiseppelettä, hän huomautti yllättyneenä, ettei hänellä ole päätä mihin pistää ne.”

Syy poiketa Meksikoon ei ole vain se, että pääsee pois Euroopasta. Díaz Dufoo on syy myös siksi, että hänen lyhyet tekstinsä muodostavat helminauhan, paljon merkittävämmän kuin sadat paksut niteet Kantista, Hegelistä ja Heideggerista. Syy on yksinkertainen: Dufoo tuo huumorin mukaan; hänen metodinsa on huumorin julmaa käyttöä. Siksi hän luo myös henkilöhahmoja, jotka ovat filosofisesti kiinnostavia, usein erittäin epäonnistuneita ajattelijoina tai eläjinä: ”Hän lahjoitti anteliaasti muiden ideoita.” Joskus joku viileä sivustakatsoja, stoalainen hylky, muistuttaa Dufoota itseään, ainakin niin voi kuvitella. ”Ilman mielitekoja, ilman haluja, ilman epäilyjä, ilman toiveita, ilman rakkautta ja ilman vihaa, heitettynä tien varteen hän katsoo miten tyhjät tunnit menevät.”

Dufoo ilmiantaa ajattelemattomuuden ja riisuu naamiot oman käyttäytymisensä selittäjiltä: niitä eivät selitä järkisyyt eivätkä monimutkaiset intohimot, vaan antautuminen, alistuminen ulkopuolelta määräytyneeseen rytmiin; väsymys on selitys. Epäilemättä Dufoo on nietzscheläinen, oikeasti, ei vain ideoiden tasolla, vaan tyylillisesti; myös hänen tekstinsä ovat nuolia ja niissä puhaltavat samanlaiset tuulet: ”Keveys, keveys: suojele minua Jumalalta.”

Carlos Díaz Dufoo hijo on poikkeama, sivupolku. Hän on poikkeus. Hänessä filosofia muuttuu kannettavaksi, liikuteltavaksi. Se mahtuu taskuun. Sitä voi pitää mukanaan. Se on syytä pitää mukanaan, koska siinä on raikkautta. Erityisesti hänen katseensa löytää, hänen mielikuvituksensa keksii hahmoja, jotka paljastavat keskinkertaisuutemme. Siinä on kaksi opetusta, jos ne osaa sellaisiksi tehdä. Toisaalta voisimme yrittää kehittää samanlaista menetelmää, jota voisi sanoa vaikka dramatisoinniksi. Mutta tietenkin meidän pitäisi olla rohkeampia ja katsoa missä määrin meidät mitataan näissä välähdyksissä, näiden hahmojen kantamissa peileissä.

Julio Torri (1889-1970), Dufoon ystävä ja kirjailijatoveri, monessa mielessä hengenheimoilainen, sanoi: ”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.” Uskoakseni Dufoon tekstit ja elämänsä todistavat lauseen; se mitä hän selvästi koko ajan pyrki luomaan, oli asenne. Asenne mittaa kaiken ja sen kehittäminen on kaikkein tärkeintä. Miten hänen asennettaan voisi luonnehtia? Ainakin hän oli yksinäinen kävelijä niin kuin Nietzsche. Minua inspiroi – sen myönnän – tietty aristokraattisuus, lupa uudenlaiseen, moderniin jalouteen. Se on jaloutta, joka ei koristaudu ja joka ilmenee myös julmassa huumorissa. Ehkä meksikolaisen poikkeavuuden asenteeseen liittyi laiskuutta, mutta se oli ennen kaikkea sellaista, joka on väsymystä kaikkeen ennalta määrättyyn – niin kuin hän ilmaisi yhdessä tekstissään.

Dufoon asenne ja tyyli sallivat minulle uudestaan kysymyksen, jonka olen monta kertaa työntänyt sivuun: Voisiko elämä olla taideteos? Miksei elämä voisi olla taidetta? Olen työntänyt kysymyksen sivuun osittain siksi, että mikään ei tunnu todistavan, että niin voisi olla. Kysymys on silti erittäin vakava, sillä mikä voisi olla filosofisen estetiikan tehtävä muu kuin elämän ja taiteen lähentäminen toisiinsa. On sama mitä sanaa käytämme elämän kokonaisuudesta – esimerkiksi kohtaloa – mutta tärkeää on elämän (une vie/una vida) logiikka. Olemmeko edes eläneet, jos emme osaa sitä luoda, tehdä?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 31.tammikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ei enää ideoita

(Julio Torri)

Minulla ei ole enää pitkään aikaan ollut ideoita. Minulla ei ole sinänsä mitään ideoita vastaan. Olen jopa väittänyt, että olisi luotava uusi onnellisuuden idea. Se tehtävä on silti jäänyt muille eikä minua sureta ideoiden vähäisyys. Filosofisuus – tai mitä se sitten onkin – voi ilmetä toisella, monta kertaa väkevämmällä tavalla, kun se ilmenee asenteessa.

Se mitä luon, kehitän, on asenne, ei idea. Vaikka sana ”asenne” voi merkitä kielteisiä asioita ja se monta kertaa epämääräinen sana, se voi vaatia ison työn ja koko elämän. Meksikolainen kirjailija Julio Torri kirjoitti:

”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila