Triboulet, narri

Triboulet, tunnettu myös nimellä Le Févrial (1479-1536), oli narri, jonka yksi isäntä oli Ranskan kuningas Luis XII.

Sankaristamme kerrotaan monia juttuja. Hän läimäytti kuningasta takapuolelle. Kuningas tietysti suuttui ja tuomitsi narrin kuolemaan. Kuningas kuitenkin rauhoittui ja sanoi, että armahtaisi hänet, jos pyytäisi anteeksi. Triboulet sanoi: "Anteeksi, että läimäytin teitä takapuolelle, mutta se johtui siitä, että luulin teitä kuningattareksi."

Narrin huomautus oli liikaa, sillä kuningatarta ei pilkata. Kuningas vahvisti kuolemantuomion, mutta osoittaakseen armeliaisuutta antoi narrille mahdollisuuden valita kuolemantavan. Narri vastasi: "Kuolisin mieluiten vanhuuteen."

Kunigas ei voinut pettää lupaustaan. Triboulet karkotettiin. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pila, viimeinen hyve

 

Filosofiakahvila 24.1./25.1./26.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jossain vaiheessa huomaa epäonnistuneensa. Jos kuvittelee itsensä rohkeaksi, kohtaa tilanteen, jossa ei ole muuta kuin pelkuri. Jos haluaa olla lempeä, huomaa olevansa julma. Minultakin on mennyt usko omiin hyveisiini, siihen että kykenisin niihin. Yksi hyve on silti jäänyt ja uskon yhä kykeneväni siihen; se on pila, pilkka, iva, josta espanjalaiset käyttävät sanaa burla.

Miten kukaan voi sanoa pilkkaa hyveeksi? Hyve on toimivuutta. Sen voi ajatella olevan taipumus tai kyky, mutta sitä pitää käyttää, jotta se toimisi ja jotta voisi sanoa: “Hyve ei ole vain suussa, se on sydämessä.” Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä siitä, millaisia taipumuksia tai piirteitä voidaan pitää hyveinä. Kreikkalainen ei olisi pitänyt nöyryyttä hyveenä; hän piti hyveenä esimerkiksi rohkeutta.

On ollut myös erilaisia käsityksiä siitä, mikä tekee hyveen hyveeksi, miksi jokin piirre on toivottava. Hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa, että kreikkalainen ajatteli hyveen tekevän hyvää; hän ajatteli, että se tekee onnelliseksi tai hyveellisyys on jo onnellisuutta. Kristitty – hiukan yksinkertaistaen – ajatteli, että hyve on Jumalan tahto ja hyveellisyydestä saa palkinnon  tuonpuoleisessa.

Pila, iva ja nauru suhteellistavat. Jos joku päällikkö kiillottaa kuvaansa, tekee itsestään mahtavaa ja pelottavaa, pilkka rikkoo kuvan, näyttää kiilteen ja loiston alla olevan ihmisen. Suhteellistetulla kuvalla tai idealla ei ole enää samaa valtaa. Pilkka on siis vastarinnan muoto, mutta sillä on myös epistemologinen vaikutus. Kun pelko vähenee tai voitamme sen, voimme lähestyä asiaa, esinettä tai ihmistä ja tutkia, mikä se on.

Voiko pilkka sitten olla moraalinen hyve? Harvat kreikkalaiset olisivat sitä samastaneet onnellisuuteen (vaikka jotkut olivat Ateenassa alan mestareita). Harva kristitty uskoo, että pilkkaaja pääsee taivaaseen, ainakaan pilkan ansiosta. Kun ajattelemme moraalia, ajattelemme kieltoja ihan tottumuksen vuoksi. Kreikkalaiset “kielsivät” ylettömyyden, kristityt “kielsivät” laiskuuden. Moraalista hyvettä voisi kuitenkin katsoa toisesta näkökulmasta – myös kreikkalaiset ja kristityt tekivät niin: he puhuivat siitä, mikä on toivottavaa, haluttavaa, toimintaa. Kreikkalaiset halusivat rohkeutta, kristityt nöyryyttä.

Jos moraalisen toiminnan ytimessä on “hyvän tekeminen” suhteessa toisiin ja maailmaan, pilkka ei ensisilmäyksellä näytä hyvältä kanditaatilta hyveeksi.

Jos nauru mahdollistaa hierarkioiden rikkomisen, totutun näkemisen toisessa valossa, ja karnevaalissa toistaan eristetyt ihmiset saattoivat kohdata, pilkka ei näytä enää niin saatanalliselta. Toinen maailma, toinen olemisen tapa, tulee mahdolliseksi. Jos pilkkaa ei suostu näkemään moraalisena hyveenä, olen sitten moraaliton, koska se on viimeinen hyveeni.

Pascal sanoi: “Filosofien pilkkaaminen on filosofointia.” Tähän tehtävä lisäys. Filosofien pilkaaminen on välttämättä filosofointia, koska kunnon pilkka edellyttää, että se on (tässä tapauksessa) filosofinen kommentti. Diogenes kuuli, kun joku filosofi sanoi, ettei ole olemassa liikettä. Diogenes nousi ja käveli pois. Pascalin huomioon täytyy tehdä myös toinen lisähuomautus: Ehkä filosofointi on välttämättä filosofien pilkkaamista…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Meksikolainen poikkeama

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Meksikolaisen poikkeaman nimi on Carlos Díaz Dufoo hijo (1888-1932). Hän julkaisi vain kirjallisen tekstejä, yhden pienen kirjan (Epigramas 1927). Hän ei ollut kirjailija, paitsi kirjailija ilman tuotantoa. Hän ei harjoittanut filosofiaa, vaan  mikrosofiaa (microsofía) niin kuin sanoo Heriberto Yépez: ”Filosofia on systemaattista, mikrosofia tuhoisaa.”

Kaikki oli hänessä salaista, myös kärsimys. Minun arvaukseni on, että Díaz Dufoo jr oli jonkinlainen dandy, varmasti elististinen, aristokraattinen, rahvasta halveksiva. Siksi myös kärsimyksen salasi; sen näyttäminen olisi ollut rahvaanomaista. Ainakin se olisi ollut hänestä koomista, sillä hän kirjoittaa: ”Traagisessa epätoivossaan hän repi julmasti hiukset perukistaan.” Rahvaanomaista, koomista, olisi ollut epäilemättä myös pyrkimys menestykseen ja suosionsoitukseen: ”Voitettuaan kaikessa ja ansaittuaan sata laakerinlehtiseppelettä, hän huomautti yllättyneenä, ettei hänellä ole päätä mihin pistää ne.”

Syy poiketa Meksikoon ei ole vain se, että pääsee pois Euroopasta. Díaz Dufoo on syy myös siksi, että hänen lyhyet tekstinsä muodostavat helminauhan, paljon merkittävämmän kuin sadat paksut niteet Kantista, Hegelistä ja Heideggerista. Syy on yksinkertainen: Dufoo tuo huumorin mukaan; hänen metodinsa on huumorin julmaa käyttöä. Siksi hän luo myös henkilöhahmoja, jotka ovat filosofisesti kiinnostavia, usein erittäin epäonnistuneita ajattelijoina tai eläjinä: ”Hän lahjoitti anteliaasti muiden ideoita.” Joskus joku viileä sivustakatsoja, stoalainen hylky, muistuttaa Dufoota itseään, ainakin niin voi kuvitella. ”Ilman mielitekoja, ilman haluja, ilman epäilyjä, ilman toiveita, ilman rakkautta ja ilman vihaa, heitettynä tien varteen hän katsoo miten tyhjät tunnit menevät.”

Dufoo ilmiantaa ajattelemattomuuden ja riisuu naamiot oman käyttäytymisensä selittäjiltä: niitä eivät selitä järkisyyt eivätkä monimutkaiset intohimot, vaan antautuminen, alistuminen ulkopuolelta määräytyneeseen rytmiin; väsymys on selitys. Epäilemättä Dufoo on nietzscheläinen, oikeasti, ei vain ideoiden tasolla, vaan tyylillisesti; myös hänen tekstinsä ovat nuolia ja niissä puhaltavat samanlaiset tuulet: ”Keveys, keveys: suojele minua Jumalalta.”

Carlos Díaz Dufoo hijo on poikkeama, sivupolku. Hän on poikkeus. Hänessä filosofia muuttuu kannettavaksi, liikuteltavaksi. Se mahtuu taskuun. Sitä voi pitää mukanaan. Se on syytä pitää mukanaan, koska siinä on raikkautta. Erityisesti hänen katseensa löytää, hänen mielikuvituksensa keksii hahmoja, jotka paljastavat keskinkertaisuutemme. Siinä on kaksi opetusta, jos ne osaa sellaisiksi tehdä. Toisaalta voisimme yrittää kehittää samanlaista menetelmää, jota voisi sanoa vaikka dramatisoinniksi. Mutta tietenkin meidän pitäisi olla rohkeampia ja katsoa missä määrin meidät mitataan näissä välähdyksissä, näiden hahmojen kantamissa peileissä.

Julio Torri (1889-1970), Dufoon ystävä ja kirjailijatoveri, monessa mielessä hengenheimoilainen, sanoi: ”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.” Uskoakseni Dufoon tekstit ja elämänsä todistavat lauseen; se mitä hän selvästi koko ajan pyrki luomaan, oli asenne. Asenne mittaa kaiken ja sen kehittäminen on kaikkein tärkeintä. Miten hänen asennettaan voisi luonnehtia? Ainakin hän oli yksinäinen kävelijä niin kuin Nietzsche. Minua inspiroi – sen myönnän – tietty aristokraattisuus, lupa uudenlaiseen, moderniin jalouteen. Se on jaloutta, joka ei koristaudu ja joka ilmenee myös julmassa huumorissa. Ehkä meksikolaisen poikkeavuuden asenteeseen liittyi laiskuutta, mutta se oli ennen kaikkea sellaista, joka on väsymystä kaikkeen ennalta määrättyyn – niin kuin hän ilmaisi yhdessä tekstissään.

Dufoon asenne ja tyyli sallivat minulle uudestaan kysymyksen, jonka olen monta kertaa työntänyt sivuun: Voisiko elämä olla taideteos? Miksei elämä voisi olla taidetta? Olen työntänyt kysymyksen sivuun osittain siksi, että mikään ei tunnu todistavan, että niin voisi olla. Kysymys on silti erittäin vakava, sillä mikä voisi olla filosofisen estetiikan tehtävä muu kuin elämän ja taiteen lähentäminen toisiinsa. On sama mitä sanaa käytämme elämän kokonaisuudesta – esimerkiksi kohtaloa – mutta tärkeää on elämän (une vie/una vida) logiikka. Olemmeko edes eläneet, jos emme osaa sitä luoda, tehdä?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 31.tammikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Arvot

(Ryöstetty Europa)

Aiheena Helsingissä 8.6.

Kuvitelkaa, että joku kysyy itseltään: ”Miten minun pitäisi elää?” Sellaista sattuu. Tämä ei välttämättä ole huono kysymys, mutta monet vastaukset ovat huonoja. Joskus kysymykset ovat ihan hyviä, mutta vastaukset niihin kohtalokkaan huonoja – varsinkin jos vastauksen ajatellaan olevan lopullinen. Olisi syytä estää vastauksen tukahduttavuus.

Ennen kuin vastaa, kannattaa ajatella, mitä on kysymässä ja mitä vastaaminen implikoi, siis millaisia päätöksiä, valintoja vastaus sisältää. Sillä vastaaminen tähän kysymykseen pitää sisällään päätöksen; siinä ei ole kyse vain tiedosta. Jos kysyy, miten pitäisi elää, kysyy aivan toisenlaista asiaa kuin jos kysyy: ”Mitä on neljä  jaettuna kahdella?” Ennen kuin on edes vastannut kysymykseen, on ihminen joutunut pulaan, vienyt itsensä tilanteeseen, jossa joutuu elämään kysymyksen kanssa.

Jos kokee, että eläminen kysymyksen kanssa on sietämätöntä, voi sen heittää syrjään, sen unohtaa. Sellainenkin voi olla päätös eikä se välttämättä ole kohtalokas, mutta silloin laiminlyö mahdollisuuden; elämä otetaan annettuna.

Kyse ei ole vain tiedosta, vaan arvoista. Tietokin on pelissä mukana. Se on aina. Mitä ovat arvot? Ne ovat jotain, jonka ansiosta elämä on elämisen arvoista. Jos sanoo näin, jos määrittelee näin, se on merkityksellisesti eri asia kuin sanoa, että arvot ovat toiminnan päämäärä. Arvo voi olla joskus toiminnan päämäärä, mutta on muutakin, enemmän: on jotain joka syntyy teoissa ja toiminnassa. Ystävyys voi olla päämäärä, mutta se on myös jotain, joka syntyy ihmisten välillä, jotain joka luodaan.

Arvot tekevät elämän elämisen arvoiseksi. Siksi estetiikka ja etiikka ovat yhtä; molemmissa on kyse siitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Esteettisetkin arvot ovat eksistentialisia niin kuin sanoi Milan Kundera. Kauneus ei ole vain jonkun esineen ominaisuus; se parantaa elämän. Huumori ei tee vain arvokkaaksi jotain teosta, sillä se pelastaa elämässä. Arvot ovat jotain, jotka syntyvät toiminnassa. Arvot luodaan. Myös tällä on omat seurauksensa. Nyt näemme, etteivät ne ole pudonneet taivaasta. Ne eivät ole ikuisia. Ne eivät ole aina olleet.

Myös arvot kuolevat ja monesti ne tapetaan. Usein ne tapetaan, joskus syystäkin. Ne osaavat tehdä myös itsemurhan niin kuin eurooppalaisuus tekee itsemurhaa. Nykypäivän hämmennys, yleinen suunnan puute, lisääntyvä vihan kylväminen. Mistä siinä on kyse? Onko kyse arvojen kuolemasta? Ehkä osittain, mutta myös pelkuruudesta ja laiskuudesta, jotka tekevät kyvyttömäksi omiin arvoihin.

Jos heittää kysymyksen syrjään, ottaa elämän annettuna ja silloin arvot ovat niitä, jotka on vastaanottanut, ympäristöstään imenyt, kasvatuksessa sisäistänyt. Kysyminen, ajattelu, filosofia tekevät elämästä jotain muuta, seikkailun – siinä niiden merkitys ja arvo. Filosofit ovat monesti ihmetelleet, miten lähestyä arvoja: on puhuttu siitä mitkä ovat välinearvoja ja mitkä itseisarvoja, on puhuttu niiden ehdottomuudesta tai suhteellisuudesta.  Silti merkityksellisempi, elämän näkökulmasta hedelmällisempi huomio voisi olla se minkä esitti Nietzsche:  ”Kaikki arvioinnit ovat... joko omia tai saatuja.”

Nyt palaan alkuun ja kysyn taas: ”Miten minun pitäisi elää?” Moraalifilosofit ovat pistäneet painon sanalle pitää. Se on vaarallinen painotus, sillä se on vaarallinen sana. Minun näkökulmani, painotukseni, ehdotukseni on tämä: Pistetään vaikka hetkeksi paino sanalle miten. Silloin kysymys ei merkitse vain sitä, että kysyisin mitä minun pitää tehdä. Ongelma ei ole se, teenkö sitä tai tätä, vaan se teenkö noin tai näin. Kiinnostuksen kohde on tapa. Silloin etiikan kiinnostuksen kohteena ei ole yksinkertaisesti normi, sääntö ja sen sisältö, vaan myös suhde tuohon sääntöön ja tapa miten toimii, tyyli. Etiikka tunnustaa jälleen estetiikan, ei aja sitä luotaan.

Minulle etiikkani, siis vapauden ajateltu käyttö, ei ole vain kylmää analyysiä eikä sitä voi palauttaa kysymykseksi sääntöjen seuraamisesta. Tässä ajattelussa ei ole vain tiedollisen vastauksen etsimistä; siinä on mukana inspiroituminen.

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Huumori on koira helvetistä

Tämänkertainen viesti (huomautus) on kuunneltavista tässä osoitteessa:

https://soundcloud.com/pasi-f-rm/huumori-on-koira-helvetista

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”

Syksyn aiheista ja muusta

Ensin on kiitettävä. Kiitän kaikkia filosofiakahvilaistuntoihin osallistuneita, sekä Fuengirolan että Torre del Marin keskustelijoita. Ilman keskustelua ja ennen kaikkea ilman kuuntelua ei ole filosofointia.

Tulen julkaisemaan blogissa joitakin muistiinpanoja myös kesän aikana. Ne saattavat olla sivuhuomautuksia, jotka liittyvät käsiteltyihin aiheisiin tai ne ovat tulevien aiheiden valmistelussa syntyneitä huomioita tai muita hulluja päähänpistoja. (En tiedä miksi, mutta pidän kevytmielisestä sanasta päähänpisto.) Ihmiset voivat – jos haluavat – tuoda esiin omia ajatuksiaan, näkemyksiään ja kysymyksiään myös filosofiakahvilan omilla facebook-sivuilla:

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheita suunnitellessani olen ottanut huomioon monia toiveita ja lisäksi vastaan (omalla tavallani) joihinkin liian vaikeisiin kysymyksiin tai tuon esiin ongelmia, joihin olemme törmänneet keskustelujemme aikana. Toisin sanoen tulevat huomautukseni ovat joskus vastauksia, vaikka ne jälleen kerran pyrkivät vain esittämään kysymyksiä, viiltämään auki meitä suojaavia sateenvarjoja.

Tässä on tulevan syksyn aiheet (otsikoihin saattaa tulla muutoksia):

1.Totuus ja tehtävä: kaikki virtaa

2.Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

3.Huumori, todellisuus ja käytös

4.Keksivätkö filosofit Euroopan?

5.Mielikuvitus ja arvojen luominen

6.Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

7.Idios rythmos - Oma rytmi

8.Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

9.Tuomion luonne ja pidättäytyminen tuomitsemasta

10.Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Ironiasta

(Voima-lehden vastamainos)

Se irrottaa meidät paikaltamme, siirtää meidät itsemme viereen. Ironia on asenne, joka mahdollistaa etäisyyden asioihin. Se on tarpeellinen varustus monia tilanteita varten. Monet ovat pelastaneet itsensä liialliselta vakavuudelta, kun ovat oppineet viljelemään ironiaa tai itseironiaa.

Salaivan harjoittamisessa on vaaransa. Ironikko voi muuttua ylimieliseksi. Ironia voi muodostua miekaksi, johon hukkuu. Siinä saattaa olla mukana kyvyttömyyttä ryhtyä rohkeaan kamppailuun ja se voi olla vastuun välttämistä, päätöksen lykkäämistä. Silloin se ei ole enää käytettävissä oleva väline, vaan ihmisen käyttäjä, hänen orjuuttajansa.

Itselläni on ollut sitäkin vaarallisempi tapa välttää ironian vaaroja: olen ollut pahempi -sarkastinen.

Kaikessa meidän on kehitettävä kuuloamme. Usein emme kuule puheensävyn nauravaisuutta ja se tekee tulkinnoistamme tahattoman koomisia. Harvat kuulevat esimerkiksi Jeesuksen sanojen ironisuutta. Tähän kiinnitti huomiota harvinainen ja salakavalan terävä ajattelija Cristóbal Serra. Hän antoi esimerkin Jeesuksen ironiasta: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on.”

Emme voi siis hylätä ironiaa, vaikka siinä vaaransa olisikin. Emme enää kuulisi ja olisimme yksisilmäisiä. Kuulisimme vain yhden äänen siellä, missä on kaksi ääntä. Näkisimme esineet latteina, ilman syvyysulottuvuutta.

Filosofiaa ei osaa kuvitella ilman ironiaa. Sokrates oli ennen kaikkea ironikko. On silti muitakin huumorin lajeja, joita filosofia voisi kokeilla ja yrittää ymmärtää. Eräs oppilaani kysyi kerran: ”Miksi näitä huumorin lajeja on niin monta?” Mykistyttävä, epäilemättä hauska kysymys, johon tahdon nyt vastata: ”Koska meitä on niin monta.”

Lisää vastamainoksia osoitteessa

http://fifi.voima.fi/blogit/Vastamainokset/5