Pila, viimeinen hyve

 

Filosofiakahvila 24.1./25.1./26.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jossain vaiheessa huomaa epäonnistuneensa. Jos kuvittelee itsensä rohkeaksi, kohtaa tilanteen, jossa ei ole muuta kuin pelkuri. Jos haluaa olla lempeä, huomaa olevansa julma. Minultakin on mennyt usko omiin hyveisiini, siihen että kykenisin niihin. Yksi hyve on silti jäänyt ja uskon yhä kykeneväni siihen; se on pila, pilkka, iva, josta espanjalaiset käyttävät sanaa burla.

Miten kukaan voi sanoa pilkkaa hyveeksi? Hyve on toimivuutta. Sen voi ajatella olevan taipumus tai kyky, mutta sitä pitää käyttää, jotta se toimisi ja jotta voisi sanoa: “Hyve ei ole vain suussa, se on sydämessä.” Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä siitä, millaisia taipumuksia tai piirteitä voidaan pitää hyveinä. Kreikkalainen ei olisi pitänyt nöyryyttä hyveenä; hän piti hyveenä esimerkiksi rohkeutta.

On ollut myös erilaisia käsityksiä siitä, mikä tekee hyveen hyveeksi, miksi jokin piirre on toivottava. Hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa, että kreikkalainen ajatteli hyveen tekevän hyvää; hän ajatteli, että se tekee onnelliseksi tai hyveellisyys on jo onnellisuutta. Kristitty – hiukan yksinkertaistaen – ajatteli, että hyve on Jumalan tahto ja hyveellisyydestä saa palkinnon  tuonpuoleisessa.

Pila, iva ja nauru suhteellistavat. Jos joku päällikkö kiillottaa kuvaansa, tekee itsestään mahtavaa ja pelottavaa, pilkka rikkoo kuvan, näyttää kiilteen ja loiston alla olevan ihmisen. Suhteellistetulla kuvalla tai idealla ei ole enää samaa valtaa. Pilkka on siis vastarinnan muoto, mutta sillä on myös epistemologinen vaikutus. Kun pelko vähenee tai voitamme sen, voimme lähestyä asiaa, esinettä tai ihmistä ja tutkia, mikä se on.

Voiko pilkka sitten olla moraalinen hyve? Harvat kreikkalaiset olisivat sitä samastaneet onnellisuuteen (vaikka jotkut olivat Ateenassa alan mestareita). Harva kristitty uskoo, että pilkkaaja pääsee taivaaseen, ainakaan pilkan ansiosta. Kun ajattelemme moraalia, ajattelemme kieltoja ihan tottumuksen vuoksi. Kreikkalaiset “kielsivät” ylettömyyden, kristityt “kielsivät” laiskuuden. Moraalista hyvettä voisi kuitenkin katsoa toisesta näkökulmasta – myös kreikkalaiset ja kristityt tekivät niin: he puhuivat siitä, mikä on toivottavaa, haluttavaa, toimintaa. Kreikkalaiset halusivat rohkeutta, kristityt nöyryyttä.

Jos moraalisen toiminnan ytimessä on “hyvän tekeminen” suhteessa toisiin ja maailmaan, pilkka ei ensisilmäyksellä näytä hyvältä kanditaatilta hyveeksi.

Jos nauru mahdollistaa hierarkioiden rikkomisen, totutun näkemisen toisessa valossa, ja karnevaalissa toistaan eristetyt ihmiset saattoivat kohdata, pilkka ei näytä enää niin saatanalliselta. Toinen maailma, toinen olemisen tapa, tulee mahdolliseksi. Jos pilkkaa ei suostu näkemään moraalisena hyveenä, olen sitten moraaliton, koska se on viimeinen hyveeni.

Pascal sanoi: “Filosofien pilkkaaminen on filosofointia.” Tähän tehtävä lisäys. Filosofien pilkaaminen on välttämättä filosofointia, koska kunnon pilkka edellyttää, että se on (tässä tapauksessa) filosofinen kommentti. Diogenes kuuli, kun joku filosofi sanoi, ettei ole olemassa liikettä. Diogenes nousi ja käveli pois. Pascalin huomioon täytyy tehdä myös toinen lisähuomautus: Ehkä filosofointi on välttämättä filosofien pilkkaamista…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun muut ovat töissä

George Bataille

"Kun kaikki muut ovat töissä, filosofi nauraa", sanoi George Bataille.

Lausahdus kiukuttaa minua. Minä en tee muuta kuin töitä. Niska limassa. Teen paljon töitä, jotta minulla olisi jotain sanottavaa filosofiakahvilassa. (Muissa paikoissa kukaan ei oleta, että sanoisin jotain.)

Kiukusta huolimatta pysähdyn huomautuksen eteen. Se on mielenkiintoinen väite. Ensinnäkin se liittää filosofin nauruun. Lausahdus on suoranaisen vastakulttuurin luomista. Jo Sokrates suhtautui epäluuloisesti, jopa torjuvasti, nauruun. Hän sanoi: "Nauru ei ole argumentti."

Sokrates oli oikeassa. Se ei ole argumentti. Mutta se on paljon enemmän. Ja filosofin olisi opittava nauramaan. Gaston Bachelard määritteli näin kriittisen hengen: joku joka on oppinut nauramaan itselleen.

Bataillen väite on kiinnostava myös siksi, että todellinen naurava filosofi ei tee työtä. Kukaan muu ajattelija länsimaissa ei ole ollut niin paljon työtä vastaan kuin Bataille. Työ oli hänelle projekti. Siinä ihminen lykkää olemassaoloaan. Sen taustalla on pelko. Jos et tee työtä, kuolet nälkään. Bataille tavoitteli jotain muuta: suvereeniutta. Suvereeni ihminen ei pelkää. Hän ei tee työtä; hän leikkii.

Olen kiukkuinen, mutta myönnän, että filosofiaan pitäisi tuoda leikki...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri

(Enrique Simonet: Sydämen anatomia)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin, 15.heinäkuuta 2014 osoitteessa

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/07/diagnoosin-totuus-kuolema-ja-toipuminen.html

Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

1.Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen 

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta...

2. Filosofia ja sielun sairaudet

Antiikin maailmassa oli tavanomaista verrata filosofiaa ja lääketiedettä, nähdä niissä yhtäläisyyksiä. Roomalaiset, erityisesti stoalaiset, sanoivat, että filosofia hoitaa sielun sairauksia (pathos). Platonin dialogissa Kriton tuodaan esiin ajatus sielua tuhoavasta voimasta, yleisestä mielipiteestä – mielipiteestä, jota ei olla ajateltu, vaan saatu valmiina.

Puhe sielun sairaudesta tai sielun tuhoavasta mielipiteestä ei silti merkitse, että filosofia olisi psykiatriaa alkumuodossa. Tällainen puhe olisi epäilemättä anakronistista. Filosofian yhteydessä kuitenkin käytettiin samaa sanaa kuin lääkäreiden toimien yhteydessä: tuo sana oli epilemeia, huolehtiminen. Tietyssä mielessä filosofian ajateltiin olevan hoito; se oli huolehtimista. Hoito oli ajattelu, perusteleva ajattelu, järjen käyttö.

Kun Nietzsche nuoruudessaan kehitti käsitteen filosofista ”kulttuurin lääkärinä”, hän ei nähdäkseni ajatellut vain yleisiä mielipiteitä tai vääriä käsityksiä, erehdyksiä tai illuusioita. Hän ei ajatellut jotain yksittäistä arvoa sairautena. Ne kaikki olivat vain oireita; itse ongelma oli arvottamisen tavassa, siinä elementissä, joka synnytti arvot. Parannusta tarvittiin hänen mukaansa sellaiseen arvottamisen tapaan, arvottamisen lähtökohtaan, joka kielsi elämän, heikensi elämää. Hoito saattoi pitää sisällään rajuja toimia, jonkun tuhoamista. Näin hän oikeutti kritiikin: sen tarkoitus oli antaa tilaa jollekin, joka meissä tahtoi elää.

Nietzschen ajattelu nostaa esiin kysymyksen muustakin kuin sairaudesta, jostakin viallisesta ihmisen sielussa tai kulttuurissa; se kysyy, mitä on terveys ja miten voisimme tervehtyä. Ongelma ei ole aina (ainakaan pelkästään), että seuraamme sokeasti yleistä mielipidettä, emme ajattele omilla aivoillamme. Mielipiteet muuttuvat helposti vakaumuksiksi, siis liikkumattomiksi mielipiteiksi – ne merkitsevät ajatuksen pysähtymistä. Kulttuurin tavat, tottumukset, konventiot ovat joskus vakaumuksia, joskus vain itsestään selvyyksiä. Vakaumuksen ja itsestään selvyyden yhteinen piirre on se, että ne pysyvät ja pitävät meitä paikallaan. Niiden elämää, liikettä vähentävä vaikutus saa esiin jotain terveydestä ja tervehtymisen mahdollisuudesta. Tervehtyminen merkitsee, että jokin on lähtenyt liikkeelle, on saanut takaisin liikkuvuuden...

3.Diagnoosi ja tervehtyminen

Vaikka diagnoosi ymmärretäänkin yleensä oireiden tulkitsemiseksi, merkkien rekisteröimiseksi ja niiden lukemiseksi, taudinmääritykseksi, on se aina ennen kaikkea tunnistamista, erottamista. Diagnostike merkitsi erottamistaitoa. Meidän ei tarvitse vain katsoa mikä on vialla, missä on paise; voimme etsiä myös merkkejä jähmettyneessä, liikkumattomassa tapahtuvista pienistä muutoksista. Nuo pienet, usein lähes näkymättömät muutokset eivät ole vain toivon kipinöitä; ne ovat todellisia mahdollisuuksia.

Vaikka filosofialle antaisi näin suuren tehtävän, filosofi ei ole ehkä se joka sanoo: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Hän sanoo vain: ”Jokin liikkuu sittenkin.” Ehkä homo economicus ei ole välttämätön, ainoa mahdollisuutemme...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nauraminen on ajattelua

(George Bataille)

”Nauraminen on ajattelua”, sanoi George Bataille. Hän näki ja koki, etteivät ajattelu ja nauru poissulje toisiaan, vaan päinvastoin täydentävät toisiaan, tarvitsevat toisiaan. Miten voi sanoa, että nauru on ajattelua? Eikö nauru olekaan ihmisen ihmeellinen kouristus? George Bataille kirjoitti erään kirjoituksensa alaviitteessä: ”Minä en opeta filosofiaa, vaan eräänlaista päihtymystä: minä en ole filosofi, vaan pyhimys, ehkä hullu.” Monet ovat varmasti arvioineet, että viimeinen määre sopii hänelle parhaiten. Silti yritän selvittää, missä mielessä nauru on ajattelua.

Bataillen ajattelussa nauru liittyy kokemukseen tuntemattomasta. Tuntematon, ennalta-arvaamaton naurattaa. Ihminen hätkäytetään irti näkemästä asiat tuttuina, mahdottomina sijoittaa jo tiedetyn sisään. Siinä mielessä tuntematon on jotain, joka keskeyttää ajatukset, peruu niiden voiman. Voisi siis olla hullua sanoa, että nauraminen on ajattelua. Ajatteleminen ei ole kuitenkaan ole jo olemassaolevien, valmiiden ajatusten, hahmottamismallien aktivoitumista; se on enemmän irtaantumista niistä, ja siksi nauru auttaa ajattelemaan, siirtymään uuteen tilaan.

Mitä on nauru? Miten ratkaista naurun ongelma? Bataillen mukaan tämän ongelman selvittäminen oli sama asia kuin filosofisen ongelman ratkaiseminen. Hän uskoi, että filosofisen ongelman selvittäminen johtaa ensin nauruun. Filosofia on henkinen pyrintö, jossa ihminen yrittää muuttaa itseään; se on pyrkimystä edetä. Ei voi edetä, jos on pelon lamaannuttama. Jos nauru on pelon voittamista niin kuin sanoi Mihail Bahtin, se on välttämätöntä ajattelulle.

Nauru on tietenkin yksi mahdollinen reaktio johonkin tilanteeseen, joka voi herättää myös toisenlaisen reaktion, myös itkun. Nauru on myös moninainen, monikasvoinen. Kaikki nauru ei ole vapauttavaa tai iloista, sellaista mitä Bahtin sanoi suureksi nauruksi. Suuren naurun paras ilmaisu oli Bahtinin mukaan karnevaalinauru. Hänelle karnevaali ei ollut vain kulkueita ja muutamia hauskoja lauluja; se oli ikivanhaa, syvää rituaalista ajattelua, joka toi esiin toisen totuuden: se oli iloisen suhteellisuuden, myös totuuden suhteellisuuden totuus – jatkuvan muutoksen, syntymisen ja kuolemisen iloinen totuus.

Nauraminen on ajattelua: se päästää kontaktiin maailman kanssa. Koskemattomuutta suojelee vakavuus ja pelko, mutta nauru vetää kuninkaan alas ylhäisestä loistosta. Se minkä on uskottu olevan niin tai näin, onkin sekä niin että näin. Mikä oli noin, on nyt toisinpäin. Karnevaali kääntää ylösalaisin ja se mahdollistaa ajattelun, tutkailun, uudenlaisen arvioinnin.

Mitä se merkitsee, että nauraminen on ajattelua? Millaisia johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä? Ajattelemaan on opittava ja se saattaa vaatia, että opimme ensin nauramaan.

(Kaksi sivuhuomautusta)

1

Bataille oli harvinainen. Hän tahtoi, että hänen meditaationsa johtaisivat siihen, että kun kuulija kohottaa päänsä, hän ei näe ympärillään enää mitään tuttua. Ainakin välillä hän onnistui:  tieto ei lisäänny, mutta ajattelemme enemmän, opimme ehkä nauramaan enemmän. Bataille oli merkittävä ajattelija. Mutta hänellä on ollut vihollisia. Esimerkiksi Didier Eribon tyhjensi lippaansa häneen eräässä kirjassaan. Bataille otti sen luontevan välinpitämättömästi, sillä hän oli kuollut jo aikaa sitten.

2

Kun Mihail Bahtin teki kuolemaa, hän pyysi, että hänelle luettaisiin hänen suosikkinovellinsa, Giovanni Boccaccion tarina, jossa kuoleva syntinen mies tekee valheellisen tunnustuksen. Mies valehtelee olevansa niin synnitön, että hänet julistetaan pyhimykseksi.Lurjus ja Boccaccio nauravat ihmisten vakavuudelle ja helppouskoisuudelle, heidän tavalleen idealisoida kuolleet.