Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri

(Enrique Simonet: Sydämen anatomia)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin, 15.heinäkuuta 2014 osoitteessa

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/07/diagnoosin-totuus-kuolema-ja-toipuminen.html

Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

1.Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen 

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta...

2. Filosofia ja sielun sairaudet

Antiikin maailmassa oli tavanomaista verrata filosofiaa ja lääketiedettä, nähdä niissä yhtäläisyyksiä. Roomalaiset, erityisesti stoalaiset, sanoivat, että filosofia hoitaa sielun sairauksia (pathos). Platonin dialogissa Kriton tuodaan esiin ajatus sielua tuhoavasta voimasta, yleisestä mielipiteestä – mielipiteestä, jota ei olla ajateltu, vaan saatu valmiina.

Puhe sielun sairaudesta tai sielun tuhoavasta mielipiteestä ei silti merkitse, että filosofia olisi psykiatriaa alkumuodossa. Tällainen puhe olisi epäilemättä anakronistista. Filosofian yhteydessä kuitenkin käytettiin samaa sanaa kuin lääkäreiden toimien yhteydessä: tuo sana oli epilemeia, huolehtiminen. Tietyssä mielessä filosofian ajateltiin olevan hoito; se oli huolehtimista. Hoito oli ajattelu, perusteleva ajattelu, järjen käyttö.

Kun Nietzsche nuoruudessaan kehitti käsitteen filosofista ”kulttuurin lääkärinä”, hän ei nähdäkseni ajatellut vain yleisiä mielipiteitä tai vääriä käsityksiä, erehdyksiä tai illuusioita. Hän ei ajatellut jotain yksittäistä arvoa sairautena. Ne kaikki olivat vain oireita; itse ongelma oli arvottamisen tavassa, siinä elementissä, joka synnytti arvot. Parannusta tarvittiin hänen mukaansa sellaiseen arvottamisen tapaan, arvottamisen lähtökohtaan, joka kielsi elämän, heikensi elämää. Hoito saattoi pitää sisällään rajuja toimia, jonkun tuhoamista. Näin hän oikeutti kritiikin: sen tarkoitus oli antaa tilaa jollekin, joka meissä tahtoi elää.

Nietzschen ajattelu nostaa esiin kysymyksen muustakin kuin sairaudesta, jostakin viallisesta ihmisen sielussa tai kulttuurissa; se kysyy, mitä on terveys ja miten voisimme tervehtyä. Ongelma ei ole aina (ainakaan pelkästään), että seuraamme sokeasti yleistä mielipidettä, emme ajattele omilla aivoillamme. Mielipiteet muuttuvat helposti vakaumuksiksi, siis liikkumattomiksi mielipiteiksi – ne merkitsevät ajatuksen pysähtymistä. Kulttuurin tavat, tottumukset, konventiot ovat joskus vakaumuksia, joskus vain itsestään selvyyksiä. Vakaumuksen ja itsestään selvyyden yhteinen piirre on se, että ne pysyvät ja pitävät meitä paikallaan. Niiden elämää, liikettä vähentävä vaikutus saa esiin jotain terveydestä ja tervehtymisen mahdollisuudesta. Tervehtyminen merkitsee, että jokin on lähtenyt liikkeelle, on saanut takaisin liikkuvuuden...

3.Diagnoosi ja tervehtyminen

Vaikka diagnoosi ymmärretäänkin yleensä oireiden tulkitsemiseksi, merkkien rekisteröimiseksi ja niiden lukemiseksi, taudinmääritykseksi, on se aina ennen kaikkea tunnistamista, erottamista. Diagnostike merkitsi erottamistaitoa. Meidän ei tarvitse vain katsoa mikä on vialla, missä on paise; voimme etsiä myös merkkejä jähmettyneessä, liikkumattomassa tapahtuvista pienistä muutoksista. Nuo pienet, usein lähes näkymättömät muutokset eivät ole vain toivon kipinöitä; ne ovat todellisia mahdollisuuksia.

Vaikka filosofialle antaisi näin suuren tehtävän, filosofi ei ole ehkä se joka sanoo: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Hän sanoo vain: ”Jokin liikkuu sittenkin.” Ehkä homo economicus ei ole välttämätön, ainoa mahdollisuutemme...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilo on kaikkien hyveiden äiti

(J.W.Goethe)

"Ilo on kaikkien hyveiden äiti”,  Johann Wolfgang Goethe kirjoitti. Tarkemmin sanottuna hän kirjoitti: ”Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä, ja ilo on kaikkien hyveiden äiti.” F.Nietzsche, joka ei välittänyt viinistä, siteerasi vain jälkiosaa, mutta siihen oli syvempi, filosofisempi syy kuin haluttomuus juoda. Lausahduksen jälkimmäinen osa vastaa Nietzschen omaa ajattelua ja on hyökkäävässä suhteessa pitkään, hartaaseen, outoon perinteeseen länsimaisessa ajattelussa.

Aikanaan ajateltiin, että hyve takaa onnellisuuden. Ateenalainen ajattelija ja vanhatestamentillinen Job ovat eri maailmoista, heidän hyveensä eivät olleet samat, mutta ajatusmaailmassa oli tiettyä, suhteellista vastaavuutta. Jobinkin maailmassa ajateltiin, että hurskas, kunnollinen, mies menestyy. Siksi – kun Job menettää kaiken (paitsi nalkuttavan vaimon), hän suuttuu, ja hänen ystävänsä epäilevät hänen tehneen jotain väärin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin; Jumala on vain lyönyt vetoa Saatanan kanssa.

Vaikka myöhemmät ihmiset eivät ole jaksaneet uskoa tähän ajatukseen hyveen ja onnellisuuden yhteydestä, se on kummitellut jossakin, kun on hyökätty hyvettä vastaan siksi, ettei se taannut onnellisuutta, tuonut onnea. Rohkeaa kidutettiin, kohtuullinenkin sairastui, nöyrä tapettiin, viisas joutui perikatoon. Vaikka ei olla uskottu tähän yhteyteen, ollaan nähty ja koettu, että on väärin hyveellisen onnettomuus ja tuska. Tällaisessa hyökkäyksessä on kahdenlaista keskinkertaisuutta: 1)Siinä vihataan elämää. 2)Siinä on kurja käsitys onnellisuudesta; se ymmärretään joidenkin hyvien asioiden tapahtumiseksi meille.

Itse olen puhunut aiheesta, käynyt keskustelua menneisyyden varjojen, ajattelumme perinteen kanssa ja kirjoittanut:

”Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite.”

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/03/todellisesta-ongelmasta-vapaudesta-ja.html

Goethen ja Nietzschen ajatus ilosta hyveiden äitinä on mielenkiintoisessa suhteessa tähän perinteeseen: se kääntää asioita ylösalaisin. Hyve ei johda onneen, ilo johtaa hyveeseen. Heidän takanaan seisoi filosofien prinssi Spinoza, jolle ilo oli onnellisuutta, ja onnellisuus hyvettä.

Goethen lause ei silti ole polemiikkia, sotaa; se on lausuttu onnellisessa viininjuonnin yhteydessä, kevyesti ja hyväntuulisesti. Voi kysyä silti vakavasti – ja mehän olemme vakavia hetkittäin – voiko lauseen ottaa tosissaan?

Jotkut havainnot ja kokemukset maailmasta saattavat tukea Goethen väitettä. On nähtävissä, että tietynlainen ilo parantaa meitä, tekee mahdolliseksi anteliaisuuden, hyväntahtoisuuden, auttamisen. Näemme myös, miten kärsimys ja kärsimyksen myötä lisääntyvä pelko tekee meistä sulkeutuvia, nuivia, väkivaltaisia, jopa sotaisia.

Jos väite olisikin totta, voi silti olla, että kärsimys jalostaa. Tämäntapainen ajatus on löydettävissä Nietzscheltäkin, ehkä jopa Goethelta. Nietzsche ei silti koskaan ajatellut, että kaikki kärsimys on hyvästä, että kaikki kärsimys jalostaa kaikkia. Kärsimyksestä huolimatta ja sen edessä täytyy olla hyväntuulinen, säilyttää hyväntuulisuutensa; sitä oli suuruus Nietzschelle.

Yksi syy Nietzschen merkittävyyteen oli tämä: hän näki hyveen eri tavalla, ei universaalina, vaan yksilöllisenä. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche totesi, että lause olisi hyväksyttävissä, jos se muotoiltaisiin toisin: ”Sinun hyveesi on sinun sielusi terveyttä.” Tässä oli mukana vielä se syvä lääkäri-filosofin kysymys terveydestä ja ymmärrys siitä, ettei terveyttä sinänsä ole olemassa...

Jos ilo olisi hyveiden äiti ja leikittäisiin hetken ajan, että tahdomme olla eettisiä, tulla hyviksi, paremmiksi, on kysyttävä: ”Miten tulla iloiseksi?” Ja Nietzsche sanoisi ihan varmasti: ”Ei ole tietä, on sinun tiesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri

Hellenistisellä kaudella ja Roomassa filosofia ymmärrettiin usein terapeuttisena, sielun sairauksien parantamisena. Tällä parantamisen ajatuksella oli lähtökohta jo filosofian (länsimaisen) syntyhetkissä ja Platonissa, joka ymmärsi filosofian totuudelliseksi puheeksi, joka ei ole kohdistettu demokratian kokoontuneelle kansasalaisjoukolle, vaan yksikön ”psykheen”, hänen sieluunsa. Ei ollut siis ollenkaan epätavallista, että antiikissa filosofiaa verrattiin lääketieteeseen ja filosofia lääkäriin.

Ajatus filosofin ja lääkärin läheisyydestä ei kadonnut kokonaan. Nietzsche puhui usein lääkäri-filosofista. Hän ajatteli, että filosofoiminen, joka on kulttuurin kritiikkiä ja oman aikansa diagnosointia, parantaa. Mistä hän halusi parantaa? Nihilismistä, kaunaisuudesta ja huonosta omastatunnosta.

Nietzsche puhui siis lääkäri-filosofista niin kuin lääkäri tulisi filosofiksi. Voimme kysyä, voisiko filosofista tulla lääkäri, voisimmeko puhua filosofi-lääkäristä. Silti tärkeämpää kuin sanojen järjestys on kysymys siitä, mitä filosofia voi tehdä parantaakseen ja mikä on sen parantava voima. Uskoakseni ajattelu on sillä tavalla terveellistä, että ihminen ottaa etäisyyttä itseensä, siihen mitä on tekemässä, koko maailmaan. Tämä etäisyys mahdollistaa näkökulmien luomisen, ja näkökulmat auttavat näkemään myös sairauden tekemän työn selvemmin ja siksi osaa sitä paremmin varoa.

Etäisyys, joka mahdollistaa näkökulmien luomisen, siirtymisen näkökulmasta toiseen, on ”suurta terveyttä”, josta Nietzsche puhui. Monet filosofit, jotka ovat uskoneet filosofian parantavaan vaikutukseen, ovat pyrkineet iloon – samastaneet terveyden iloon – tai sanoneet, että ilo parantaa.

Tästä syystä F.Rabelais, ranskalainen lääkäri ja kirjailija 1500-luvulta, on mielenkiintoinen tapaus. Hän luennoi Montpellierin yliopistossa ilon ja naurun parantavasta vaikutuksesta lähteinään antiikin filosofiset tekstit, erityisesti ns. Hippokraattinen kokoelma, joka sisältää sekä ”lääketieteellisiä” että ”filosofisia” tekstejä. Esimerkiksi tekstissä Hyvistä tavoista voi löytää ilmaisun ”lääkäri-filosofi”.

Kokoelma sisälsi liitteen, jota sanotaan ”hippokraattiseksi romaaniksi”. Tekstin pääsankari on filosofi Demokritos, jonka eetos tai asenne on naurava mielipuolisuus. Ajatus mielipuolisuuden viisaudesta ja naurusta olivat tärkeitä Rabelais´lle, joka Mihail Bahtinin mukaan kehitti erityisen idean ”iloisesta lääkäristä”. Idea ei ole kaukana filosofian ja lääketieteen yhdistymisestä. Renessanssissa nämä hyvinkin erilaiset maailmahahmotustavat melkein sulautuivat Hippokrateen tavoitteen mukaisesti. Hippokrates halusi, että viisauteen tuodaan lääketiedettä ja lääketieteeseen viisautta.

Meidän aikamme fysiologiset ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat tiedon ilon ja naurun terapeuttisesta voimasta. On silti hauskaa ajatella, kysyä, olisiko nykyajan filosofeista, noista harmaista kirjatoukista, parantajiksi. Vielä voi kysyä, hymy huulilla, voisiko nykyajan lääkäri olla iloinen lääkäri, määrätä lääkkeeksi naurua ja irrottautua niin kovin vakavasta roolistaan. Kysymykset ovat ironisia. En usko paluuseen ja näen yritykset paluusta entiseen absurdeina. Ironisten kysymysten tarkoitus on silti avata näkökulma, kysyä meidän ajan mahdollisuuksista.