Tarinoita filosofeista

 

Zambrano

Filosofiakahvila 1.4./2.4./3.4

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Välinäytös kevennyksen vuoksi. Voi tietysti olla, että näissä tarinoissa on enemmän filosofiaa kuin koko kevään ohjelmassa. Esikuva on tietysti  Diogenes Laertios, kreikkalainen historioitsija 200-luvulta. Hänen teoksensa Merkittävien filosofien elämät ja opit puhuu filosofien ideoista ja opeista, mutta kertoo myös pieniä tarinoita, anekdootteja, joissa filosofit reagoivat johonkin tilanteeseen.

 

1

Vaikka monet ihailivat Sokratesta, tarinoiden mukaan hänen vaimonsa Ksantiphe motkotti hänelle toistuvasti. Se tuskin oli ihme. Sokrates pyöri kaduilla nuorten komeiden miesten seurassa. Kerran Sokrates väsyi huutoon ja moitteeseen, meni ulos istumaan. Ksantiphe tyhjensi lika-astian Sokrateen päälle. Sokrates totesi: ”Eihän se ole ihme, että ukkosen jyrinän jälkeen sataa.”

Tarinaa kerrotaan esimerkkinä filosofin rauhallisuudesta ja tyyneydestä. Voisimme suodattaa siitä ehkä muitakin opetuksia, en tiedä.

2

Naurava ja hullu filosofi Demokritos (460 eaa-370 eaa) on pääosissa ns. Hippokraattinen kokoelma. Yhdessä kokoelman tarinassa Hippokrates tulee tapaamaan Demokritosta Abderaan. Hippokrates löytää Demokritoksen tutkimassa kirjaa. Ruohikolla hänen ympärillään oli lintuja vatsat auki ja sisälmykset pihalla. Demokritos kertoi kirjoittavansa kirjaa hulluudesta. Hän teki linnuille ruumiinavauksia paikantaaksen sapen, jonka ylituotantoa hän piti hulluuden syynä.

3

Khyrisippos (279-207 eaa.) oli kreikkalainen, stoalaisen koulukunnan filosofi. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän kuoli. Yhden version mukaan hän kuoli nauruun – tarkalleen ottaen omalle vitsilleen nauraen. En tiedä, oliko vitsi niin hyvä. Hän näki aasin syömässä viikunoita ja käski tuoda sille laimentamatonta viiniä palan painikkeeksi. Minä en olisi nauranut. Olisin hakenut viiniä.

 4

Alankomaalaiset valtiomiehet, de Wittin veljekset, murhattiin Hayassa vuonna 1672. Kerrotaan, että Baruch Spinoza, erityisen rauhallinen filosofi, suuttui ja kiinnitti kaupungin muuriin kirjoituksen, jossa luki: Ultimi barbarorum – viimeinen barbaareista.

5

Bernard Russell matkusti vuonna 1948 lentokoneessa, joka putosi Pohjanmereen. Onnettomuudessa kuoli 19 ihmistä. 76-vuotias Russell ui pitkän aikaa ennen kuin hänet pelastettiin. Toimittajat kysyivät häneltä, mitä tunnettu filosofi ajatteli uidessaan. Russell vastasi: ”Sitä vaan, että on kylmää tämä vesi.”

6

Fernando Savater teki väitöskirjansa Emil Cioranista (1911-1995). Kun Savater teki tutkimustaan 1970-luvulla, Cioran oli niin tuntematon Espanjassa, että yliopiston käytävillä alkoi liikkua huhu, ettei Ciorania ole olemassakaan, vaan on Savaterin mielikuvituksen tuotetta. Savater kirjoitti Cioranille kirjeen, että Madridissa puhuttiin tällaista. Cioran vastasi: ”Ole hyvä, älä korjaa heidän käsitystään.”

 

7

María Zambrano (1904-1991) eli monta vuosikymmentä maanpaossa. Roomassa hän eli asunnossa via della Mercedellä sisarensa Aracelin kanssa. He olivat molemmat kissojen ystäviä ja ruokkivat alueen katukissoja. Tämä johti ristiriitoihin naapureiden kanssa ja heidät käytännöllisesti katsoen häädettiin. Zambrano on haudattu synnyinkaupunkinsa Vélez-Málagan hautausmaalle. Muutamia vuosia sitten kerrottiin, että hänen hautansa ympärillä pyörii kissoja. Kaupungin viranomaiset hävittivät ne.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kielletty hedelmä

 

Jan Brueghels: Paratiisi

Filosofiakahvila 11.3./12.3./13.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Heladeria NEPTUNO, Paseo Maritimo Poniente S/N. Huom! Uusi paikka!   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Alussa heille sanottiin, että he saavat syödä kaikista paratiisin puista paitsi yhdestä, hyvän ja pahan tiedon puusta. En tiedä, kuinka paljon kyseessä oli kielto ja missä määrin ilmoitusluonteinen asia. Ihmiselle sanottiin, että jos hän syö tästä puusta, hänen pitää sen jälkeen kuolemalla kuolevan.

Käärme puhuu Eevalle todeten, ettei hedelmän syöminen johda kuolemaan, vaan siihen, että ihmisestä tulee Jumalan kaltainen; hän tulee avaamaan silmänsä, tuntee hyvän ja pahan. Käärme on oikeassa. Eeva syö hedelmää. Hän ei kuole. Hänen silmänsä avautuvat. Ihminen näkee olevansa alaston. Tieto hyvästä ja pahasta merkitsee sitä, että häpeää alastomuuttaan.

Kaikki taivaalliset ja maalliset vallat ovat myöhemmin korostaneet ihmisen erikoisuutta ja erinomaisuutta kehuen erityisesti sitä, että hän erottaa hyvän ja pahan toisistaan. Siitä ihmistä kuitenkin Genesiksessä rangaistaan. Hänet karkotetaan paratiisista, tästä eteenpäin hän joutuu tekemään töitä elääkseen.

Kun kansa puhuu kielletystä hedelmästä, puheeseen sisältyy ironiaa ellei peräti sarkasmia. Siihen sisältyy ajatus, että hedelmän tekeminen kielletyksi tekee siitä samalla vastustattoman, viettelevän. On kuin ihmiselle olisi sanottu: ”Syö se.” Teologit saattavat kuitenkin olla eri mieltä. Jossain vaiheessa he keksivät perisynnin käsitteen. Perisynnillä on tarkoitettu tätä alkuperäistä tottelemattomuutta.

Vuosisatojen ajan meille on tosiaan opetettu, että pahinta on tottelemattomuus. Niin paljon on opetettu, että herää epäilys. Ehkä hedelmä onkin hyvänmakuinen. Ehkä tottelemattomuus on tärkeintä, mitä voimme oppia.

Baruch Spinozan mukaan hedelmää ei koskaan kielletty. Ihmiselle vain sanottiin, ettei se sovi hänelle. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä on myrkkyä ihmiselle. En ole varma, mihin Spinoza tähtäsi. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen. Tästä voisi löytää jopa empiirisiä todisteita...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eräänlaista kielifilosofiaa

 

Austin

Filosofiakahvila 22.10./23.10./24.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

J.L. Austin (1911-1962) oli brittiläinen filosofi, joka niin kuin monet hänen sukupolvensa ajattelijat oli kiinnostunut erityisesti kielestä. Hän kehitti erityisen teorian, joka onnistui irrottautumaan monien kielifilosofioiden abstraktisuudesta. Hänen keskeinen käsitteensä on speech act ja varmasti vaikutukseltaan voimakkain teoksensa How to Do Things with Words. Huomio on yksinkertainen, mutta mullistava. Me käytämme kieltä tehdäksemme asioita. Lupaamme, vannomme, julistamme kokouksen alkaneeksi. Emme vain sano “kissa”, kun näemme kissan.

Tottakai voisi keskustella akateemisesti Austinin innoittajista, hänen vaikutuksestaan (hänen vaikutuksensa esim. tunnettuun amerikkalaiseen filosofiin John Searleen on silmiinpistävä) ja jopa siitä, miten monet hänen ideoistaan olivat jo olemassa ennen häntä. Vicente Serrano kirjoittaa teoksessaan La herida de Spinoza, että Baruch Spinoza tiesi ennen Searleä tai Austinia ja paremmin kuin he, että teemme kielellä asioita.

Serranon mukaan Spinoza oli tietoinen, että sanat vaikuttavat affekteihin – tai sanojen avulla hallitaan affekteja. Toteamus, että teemme asioita kielellä (esimerkiksi synnytämme tunteita, mielentiloja) panee kysymään, miten voisimme tehdä tekemättömäksi tekemättömän. Millaisia sanoja se vaatisi?

Minulla on esimerkkinä kielellä tekemisestä ja tunteisiin vaikuttamisesta loukkaaminen tai herjaaminen. Tämän esimerkin kautta tulee harvinaisen selväksi, että teemme kielellä asioita ja vaikutamme affekteihin. Loukkaamisen ja herjaamisen tarkoitus on vaikutus kohteen tunteissa. Jos kysymme, miten voimme purkaa sanojen vaikutuksen, emme puhu välttämättä vain vaikutuksesta tunteissa.

Loukattu loukkaantuu eli silloin vaikutus on tunteissa, mutta loukkaus tai herjaus voi stigmatisoida, luokitella ja asettaa kohteen tiettyyn asemaan tai tilanteeseen yhteisössä. Silloin vaikutus on laajempi. Ihmistä voidaan herjata hulluksi, huoraksi tai hintiksi. Epäilemättä halutaan loukata, mutta lyödä myös leima, sitoa ihminen identiteettiin.

Voimme tehdä tekemättömäksi tai vähentää sanotun vaikutusta kyseenalaistamalla sanan. Loukattu voi lyödä takaisin tai sanoa: “En ole huora.” Jos ja kun herjaus toimii stigmaationa, luokituksena tai identifikaationa, sanan kyseenalaistaminen ei ehkä riitä. Luokittelijat saattavat itse käyttää eri sanoja, vaikka niiden tarkoitus ja politiikka pysyy muuttumattomana; uudet määritelmät saattavat jopa vaikeuttaa kohteen tilannetta….

Loukkaukset ja herjaukset ovat sukua määritelmille, vaikka niiden  tarkoitus olisi erilainen. Niiden kautta huomaamme, että asiat, joita teemme kielellä, eivät ole meidän hallinassamme – niiden vaikutus ei liity vain tarkoitukseemme tai pyrkimykseemme. Me vaikutamme tiedostamattomasti. Voimme olla hyväntahtoisia ja yrittää auttaa, mutta loukkaamme.

Pierre Bourdieau sanoi, että tiedostamaton on meidän kollektiivinen historiamme, joka synnyttää kategoriat ja yksilöllinen historiamme, joka painaa ne mieleen. Jos ajattelemme mitä teemme kielellä, meidän on tutkittava kategorioita, omaa historiaamme. Kategoriat eivät tule taivaasta. Ne syntyvät meidän omasta toiminnastamme, luokittelusta ja nimeämisestä. Ne ovat määrittelyn välineitä. Olisi tutkittava luonnollisuuden, normaaliuden ja epänormaaliuden kategorioita, esimerkiksi. Tämä tutkimus ei tietenkään ole enää kielifilosofiaa, ainakaan pelkästään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivo ja askeesi

Bloch
 

Filosofiakahvila 7.2./8.2./9.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Erich Fromm (1900-1980) sanoi, ettei toivo ole passiivista odotusta eikä epärealistista toimintaa,  jotta jokin mahdoton toteutuisi. Hän kirjoitti: “Toivo on sitä, että on joka hetki valmis vielä syntymättömälle ja sitä, ettei vajoa epätoivoon, jos se ei synny meidän elinaikanamme.” Hän liitti toivoon tietyn vahvuuden. Ihmisen täytyy olla vahva nähdäkseen ja vaaliakseen merkkejä siitä, että jokin on valmis syntymään.

Laajan teoksen toivosta kirjoittanut Ernst Bloch ei ollut naiivi. Ruumiin harjoittaminen oli natsien prioriteetteja. Treenaamisen tarkoitus oli saada tykinruokaa. Urheilu ei ole koskaan epäpoliittista, hän sanoo. Silti hän toteaa, että atleettinenkin harjoitus on toiveikasta; se ei tavoittele vain kuntoa, kehon kontrollia, rasvan polttamista. Harjoittelija pyrkii saavuttamaan enemmän. Hän toivoo kykenevänsä parempaan kuin mihin hän kykeni aikaisemmin ja mitä hänelle on syntymässä luvattu.

Nämä kaksi huomiota saavat minut kysymään kysymyksiä toivon ja askeesin, harjoituksen, yhteydestä. Frommin väitteet ovat mielenkiintoisia esimerkiksi siksi, että toivoa ei nähdä haaveiluna, pilvilinnojen rakentamisena, vaan todellisten mahdollisuuksien vaalimisena, valmiutena uuteen.

Tämä tuntuu vaativan kahdenlaista harjoitusta. Ensinnäkin se vaatii älyllistä harjoitusta, tutkimusta joka ei keskity vain siihen, mitä on, vaan myös mahdollisuuksiin, vaikka kuinka pieniin. Sanoessaan toivon olevan valmiutta (readyness) Fromm ei sano, että toivo vaatii harjoitusta; hän sanoo, että se on harjoitusta, silla askeesi on valmistautumista, itsensä tekemistä valmiiksi erilaisiin tilanteisiin. Ollaksemme valmiita, osataksemme vaalia merkkejä muutoksesta meidän on voitettava itsessämme epätoivo, tietynlainen pessimismi. Myös tämä vaatii tietynlaista ymmärryksen harjoittamista. Tosiasioiden toteamisesta ei pidä tehdä päätelmää, että kaikki tulee olemaan samalla tavalla aina ja ikuisesti.

Blochin teksti kiinnittää toivon suoraan harjoitteluun, vaikka atleetin harjoitteluun, ei niin sanotusti henkisiin harjoituksiin. Toivo paremmasta on harjoittelun motiivi, ja harjoittelu on edellytys sille, että toiveesta voi tulla totta. Siitä tulee enemmän totta harjoittelun myötä. Askeesi ja sitä motivoiva toivo, askeesin kasvattama toivo, mahdollistaa sen, että ihminen ei ole kiinni annetussa, siinä mitä luvattiin syntymässä. Bloch sanoi, että toivo on opittava. Väitän: Se opitaan askeesin avulla.

Onko toivo toivottavaa? Jotkut filosofit, esimerkiksi Spinoza, ovat liittäneet toivon vääränlaiseen asenteeseen, tulevaisuuden odotukseen, joka on rinnastettavissa pelkoon. Tätä vastaan voisi sanoa, että toivon toivottavuus riippuu siitä, millaisesta toivosta puhumme. Olisi myös tärkeää kehittää harjoittelun muotoja, joiden avulla voisi valvoa, ettei toivoamme väärinkäytetä.

Meidän pitää varoa. Mutta voidaan sanoa: Varokaa, voittajat. Ei voi aliarvioida ihmisten tahtoa, toivoa, vastarintaa. Ihmiset ovat kykeneväisiä taistelemaan, vaikka tosiasiat lannistaisivat ja ennusteet masentaisivat.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozasta, hipeistä ja politiikasta

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. maaliskuuta:

Filosofit ja muut itsestään huolehtivat oliot, askeetikot, ovat monesti ymmärtäneet, että täytyy oppia pois. He ovat halunneet oppia pois, päästä ulos opitusta. Se mistä on haluttu pois ja mikä on haluttu riisua itsestä on ollut doxa, se on voinut olla huonojen opettajien tai perheen vaikutus (teema oli läsnä Platonin teksteissä ja oli keskeinen pyrkimys kyynikoilla) tai opittuja paheita.

Joskus filosofi ei määrittele esteitä paheiksi, vaan tavanomaisiksi arvoiksi. Spinoza toteaa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa, että pyrkimyksessä pysyvään onneen ihmistä estävät sosiaalisen maailman tavanomaiset arvot: rikkaudet, maine, aistilliset nautinnot. Nämä mielessään ihmisen on vaikea ajatella mitään erilaista.

Näin filosofit ja muut itsestään huolehtivat olennot tulevat vaarallisiksi. He murentavat jotain ympärillään ja itsessään. Heitä sanotaan nyt radikaaleiksi, pettureiksi ja punkkareiksi. Kun ajattelu on yritystä oppia pois, siitä on tullut kritiikkiä. Käytännön tasolla, toiminnassa, se voi ilmetä alakulttuurina (hipit, moottoripyöräjengit, down low) tai vastakulttuurina (boheemit, hipit, womyn’s land). Ehkä se vaarallisimmallaan on todellista antikulttuuria: hyökkäystä kaanonia, konventioita, hyväksyttyjä normeja vastaan (kyynikkokoulukunta, fransiskaanit, dadaismi, zen).

Kun opimme pois, meistä tulee tyhjiä. Meistä tulee kevyitä. Projekti ei ole kuitenkaan kokonaan negatiivinen. Me emme vain mene pois; menemme jotain kohti. Lisäämme itseemme jotain, tavoittelemme jotain tilaa tai parannusta. Esimerkiksi Spinoza ei tahtonut vain vetäytyä turhasta ja tyhjästä sosiaalisesta elämästä ja sen keinotekoisista arvoista. Hän halusi jotain muuta, josta hän käytti sanaa fortitudo. Latinan sana merkitsi voimaa, lujuutta, pelkäämättömyyttä. Latinassa voima ja rohkeus assosioituvat yhteen. Esim. adjektiivi fortis merkitsee sekä voimakasta että rohkeaa. Spinozan hyve oli mielenlujuuttua ja rohkeutta, jopa pelottomuutta.

Spinoza käyttää sanaa vain yhden kerran Etiikassa, mutta sillä on suuri merkitys. Fortitudo ei ole vain yksi hyve toisten joukossa, vaan se on kaiken hyveellisyyden perusta; se on mukana kaikissa hyveissä. Vaikka Spinoza oli erittäin intellektuaalinen ja ymmärrystä korostava ajattelija, ymmärrys oli vain hyveellisyyden perusta, joka ei yksinään riittänyt tekemään ihmisestä eettistä. Fortitudo voidaan nähdä ihmisen sitoutumisena elää sen mukaan, mitä hänen oma ymmärryksensä sanoo.

Fortitudo on selkeästi hyveisiin ja etiikkaan liittyvä käsite, lähtökohtaisesti kaukana politiikasta. Teoksessa Tractatus theologico-politicus Spinoza kirjoittaa: ”Animi enim libertas, seu fortitudo, privato virtus est; at imperii virtus, securitas. ” (Hengen vapaus tai lujuus on yksityinen hyve; valtion hyve on turvallisuus.) Tämän kohdan perusteella voi todeta, että eettinen ja poliittinen ovat erillisiä ja näiden elämänalueiden hyveet ovat erilaisia. Monet tulkitsijat ovat nähneet mielenlujuuden keskeisen roolin Spinozan poliittisessa ajattelussa. Etiikan (Ethica, ordine geometrcio demonstrata) lukijat ymmärtävät tämän hyvin. Spinozalle todellinen vapaus oli kyvykkyyttä. Sen vastakohta oli orjuutta, kyvyttömyyttä tehdä. Todellinen vapaus, kyvykkyys, oli näin lähtökohtaisesti poliittista vapautta ja se kytkeytyi voimallisesti lujuuteen (fortitudo).  

Ajattelijat ja poliittiset toimijat, jotka opettelevat pois, hylkäävät annetun ja perityn maailmankuvan ja normiston, saattavat (ainakin joskus) ottaa jotain tilalle, varustaa itseään jollakin uudella periaatteella, voimalla tai hyveellä. Spinozalle se oli mielenlujuus, rohkeus. Esimerkki nostaa esiin kysymyksen myös siitä, eikö tämä mielenlujuus ja rohkeus (fortitudo) ole myös edellytys sille, että oppii pois. Voimme todeta, että haluamme oppia pois, haluamme päästä ulos opitusta ja peritystä. Kysymys kuuluu, miten siihen päästään, miten otetaan askeleita kohti. Spinozan esimerkki tuo esiin näkökulman ja idean, josta voi olla hyötyä.

Elämme usein kaavan mukaan. Elämme uskossa. Kaiken pitäisi mennä suunnitelman mukaan. Mutta eikö meidän tosiaan pitäisi oppia pois kaavoista, uskosta, suunnitelmista? Ehkä me silloin vihdoinkin olemme valmiita sille, joka ei vielä ole syntynyt...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jonkinlaisia selityksiä kevään ensimmäisistä aiheista

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina 15.tammikuuta 2021.

Julkistin aikaisemmin kevään 10 ensimmäistä aihetta/otsikkoa. Yhteensä aiheita tulee olemaan 15-17. Liitän näihin aiheisiin nyt lyhyet selitykset tai selvennökset. 

Filosofiakahvilan aiheita kevätkaudella  2021

1.Kirouksen ylistys 

Käsittelee merkityksellisen sanomisen ongelmaa. Kun ihminen pistetään matalaksi tai työnnetään syrjään, hänellä ei ole enää tilaisuuksia sanoa mitään tai tulla kuulluksi. Kirous on hänen mahdollisuus.

2.Toivon periaate 

Ernst Blochin inspiroima esitys toivosta vastarintana ja unelmoinnin merkityksestä.

3.Paaria poliittisena figuurina 

Lähtökohtana Hannah Arendtin pohdinnat paariasta. Mikä on ulkopuolisuuden poliittinen merkitys?

4.Mielipide on passiivisuutta 

Klassinen aihe filosofiassa: mielipide. Yritän katsoa sitä toisesta näkökulmasta, näyttää sen orjamaisuuden.

5.Rasismi imarteluna 

Monesti esillä ollut rasismi toisesta kulmasta. Tarkastelen sitä vanhan ja perinteellisen teeman, imartelun, kautta.

6.Spinozasta, hipeistä ja politiikasta 

Miten tärkeää on oppia pois tai irtaantua konventioista? Mitä yhteistä on Spinozalla ja hipeillä?

7.He sanovat minulle... 

Lähtökohtana Israelissa syntyneen rap-artistin Ben Salomon kappale He sanovat minulle (Sie sagen mir), jossa hän rappaa näin: ”He sanovat, totu siihen että natsit jälleen marssivat.”

8.Kynódontas

Giórgos Lánthimosin elokuvan Kynódontas (Kulmahammas, 2009) inspiroima esitys perheestä, manipuloinnista, eristyksestä ja propagandasta.
 

 9.Myy itsesi! 

Harry Beckwith julkaisi vuonna 2008 teoksen You, Inc.: The Art of Selling. Kirja neuvoo meitä myymään itsemme. Esitys koskee siis nykyaikaa ja sitä mitä meiltä odotetaan. 

10. Velka 

Viimeisen vuosikymmenen tapahtumien, ekonomien ajatusten ja elokuvan Meek's Cutoff (2010) innoittamaa pohdiskelua velan merkityksestä nyky-yhteiskunnassa.
 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään aiheet, kiitokset ja muuta

Syksyllä filosofiakahvilaistuntoihin Fuengirolassa ja Torre del Marissa osallistui laskelmieni mukaan 79 eri ihmistä. Kiitos kaikille osallistujille, sillä filosofiakahvila elää osallistujista, keskustelijoista. Minä tuon mukaan sen pölyn, vanhojen kirjojen hajun. Tuon ne, koska kuivuneet lehdet palavat hyvin: saadaan sytyke.

Kevään aiheet:

1.Mitä on filosofin puhe? (2.vko)

2.Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri (3.vko)

3.Totuus ja toiseus (4.vko)

4.Ilman perustaa (5.vko)

5.Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen (6.vko)

6.Syyllisyys (7.vko)

7.Spinozan erilainen elämä (8.vko)

8.Poliittinen näyttämö ja oma itse (9.vko)

9.Valppaus (10.vko)

10.Nöyryyttämisen historia (11.vko)

11.Tunne itsesi (12.vko)

12.Margaret Thatcher ja sielu (13.vko)

13.Linji ja buddhan tappaminen (14.vko)

14.Kosmopoliitti (15.vko)

15.Mielikuvitus ja maailma (16.vko)

16.Yksinäisyys (17.vko)

17. Miten käyttää Wittgensteinia? (18.vko)

“Miksi elän? Mitä minun on elämästä opittava? Miten tulin siksi mikä olen ja miksi kärsin siitä mitä olen?” – Friedrich Nietzsche

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä muuta filosofit tekevät?

(Giorgio Agamben)

Ovatko filosofit vain filosofeja, aina filosofeja? Ovatko he alusta lähtien filosofeja, lapsesta lähtien? Viimeinen kysymys on jo tyhmä. Heillähän ei tunnetusti ole lapsuutta; he ovat maailman  lapsuus – tai lapsus.

Filosofian historiaa tarkastellaan yleensä ”huipulta huipulle”, nimien kautta. Olen aina epäillyt tätä kertomistapaa, yrittänyt kuvitella toisenlaista. Nyt leikin lyhyen luettelon avulla – leikin että olisi toisenlainen filosofian historia...

1.Sokrates oli kivenhakkaaja

2.Seneca oli senaattori (ja koronkiskuri)

3.Descartes oli Ruotsin kuningattaren hovifilosofi (ja muuta)

4.Spinoza oli linssinviilaaja

5.Leibniz oli juristi, diplomaatti, kirjastonhoitaja (ja paljon muuta)

6.Kant oli matemaattinen fyysikko

7.Kierkegaard oli lehtimies

8.Nietzsche oli filologi (ja eläkeläinen)

9.Wittgenstein oli  kyläkoulun opettaja

10.Canguilhem oli lääkäri

11.Foucault oli psykologi

12.Agamben oli elokuvanäyttelijä (Pasolinin Matteuksen evankeliumissa)

Ja niin edelleen... Luetteloa saa jatkaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilo on kaikkien hyveiden äiti

(J.W.Goethe)

"Ilo on kaikkien hyveiden äiti”,  Johann Wolfgang Goethe kirjoitti. Tarkemmin sanottuna hän kirjoitti: ”Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä, ja ilo on kaikkien hyveiden äiti.” F.Nietzsche, joka ei välittänyt viinistä, siteerasi vain jälkiosaa, mutta siihen oli syvempi, filosofisempi syy kuin haluttomuus juoda. Lausahduksen jälkimmäinen osa vastaa Nietzschen omaa ajattelua ja on hyökkäävässä suhteessa pitkään, hartaaseen, outoon perinteeseen länsimaisessa ajattelussa.

Aikanaan ajateltiin, että hyve takaa onnellisuuden. Ateenalainen ajattelija ja vanhatestamentillinen Job ovat eri maailmoista, heidän hyveensä eivät olleet samat, mutta ajatusmaailmassa oli tiettyä, suhteellista vastaavuutta. Jobinkin maailmassa ajateltiin, että hurskas, kunnollinen, mies menestyy. Siksi – kun Job menettää kaiken (paitsi nalkuttavan vaimon), hän suuttuu, ja hänen ystävänsä epäilevät hänen tehneen jotain väärin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin; Jumala on vain lyönyt vetoa Saatanan kanssa.

Vaikka myöhemmät ihmiset eivät ole jaksaneet uskoa tähän ajatukseen hyveen ja onnellisuuden yhteydestä, se on kummitellut jossakin, kun on hyökätty hyvettä vastaan siksi, ettei se taannut onnellisuutta, tuonut onnea. Rohkeaa kidutettiin, kohtuullinenkin sairastui, nöyrä tapettiin, viisas joutui perikatoon. Vaikka ei olla uskottu tähän yhteyteen, ollaan nähty ja koettu, että on väärin hyveellisen onnettomuus ja tuska. Tällaisessa hyökkäyksessä on kahdenlaista keskinkertaisuutta: 1)Siinä vihataan elämää. 2)Siinä on kurja käsitys onnellisuudesta; se ymmärretään joidenkin hyvien asioiden tapahtumiseksi meille.

Itse olen puhunut aiheesta, käynyt keskustelua menneisyyden varjojen, ajattelumme perinteen kanssa ja kirjoittanut:

”Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite.”

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/03/todellisesta-ongelmasta-vapaudesta-ja.html

Goethen ja Nietzschen ajatus ilosta hyveiden äitinä on mielenkiintoisessa suhteessa tähän perinteeseen: se kääntää asioita ylösalaisin. Hyve ei johda onneen, ilo johtaa hyveeseen. Heidän takanaan seisoi filosofien prinssi Spinoza, jolle ilo oli onnellisuutta, ja onnellisuus hyvettä.

Goethen lause ei silti ole polemiikkia, sotaa; se on lausuttu onnellisessa viininjuonnin yhteydessä, kevyesti ja hyväntuulisesti. Voi kysyä silti vakavasti – ja mehän olemme vakavia hetkittäin – voiko lauseen ottaa tosissaan?

Jotkut havainnot ja kokemukset maailmasta saattavat tukea Goethen väitettä. On nähtävissä, että tietynlainen ilo parantaa meitä, tekee mahdolliseksi anteliaisuuden, hyväntahtoisuuden, auttamisen. Näemme myös, miten kärsimys ja kärsimyksen myötä lisääntyvä pelko tekee meistä sulkeutuvia, nuivia, väkivaltaisia, jopa sotaisia.

Jos väite olisikin totta, voi silti olla, että kärsimys jalostaa. Tämäntapainen ajatus on löydettävissä Nietzscheltäkin, ehkä jopa Goethelta. Nietzsche ei silti koskaan ajatellut, että kaikki kärsimys on hyvästä, että kaikki kärsimys jalostaa kaikkia. Kärsimyksestä huolimatta ja sen edessä täytyy olla hyväntuulinen, säilyttää hyväntuulisuutensa; sitä oli suuruus Nietzschelle.

Yksi syy Nietzschen merkittävyyteen oli tämä: hän näki hyveen eri tavalla, ei universaalina, vaan yksilöllisenä. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche totesi, että lause olisi hyväksyttävissä, jos se muotoiltaisiin toisin: ”Sinun hyveesi on sinun sielusi terveyttä.” Tässä oli mukana vielä se syvä lääkäri-filosofin kysymys terveydestä ja ymmärrys siitä, ettei terveyttä sinänsä ole olemassa...

Jos ilo olisi hyveiden äiti ja leikittäisiin hetken ajan, että tahdomme olla eettisiä, tulla hyviksi, paremmiksi, on kysyttävä: ”Miten tulla iloiseksi?” Ja Nietzsche sanoisi ihan varmasti: ”Ei ole tietä, on sinun tiesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pelosta, pelottomuudesta ja ajattelusta

(Jan Patočka)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen alkaa ajatella, kun hänessä syntyy huoli, halu huolehtia jostakin. Huoli voi kehittyä peloksi; pelko uinuu siinä valmiina. Tässä mielessä pelko on aina mukana ajattelussa. Ajattelu, varsinkin jos se on syvää ja perusteellista kyseenalaistamista, voi synnyttää eräänlaisen pohjattomuuden tunteen: kaikki on ilman standarteja ja ilman varmuutta. Tämä voi johtaa pelkoon, ahdistukseen ja kauhuun.

Silti ajattelu on omistautunut hävittämään pelkoja, jotta voisimme ajatella selvästi. Se kykenee luomaan kauneutta ja mieltä. Mielellä on käsittämättömät kyvyt, vaikka se saattaakin toimia meitä itseämme ja maailmaa vastaan.

Pelko on läsnä ajattelussa myös silloin, kun ajattelija ei näytä lamaantuneelta, jäykistyneeltä. Positiivisuuden ja hyvien värinöiden etsijät ovat pelkureita; he pelkäävät kaikkea, joka voisi heidät heittää pois värinöistään. Mitä pelko panee tekemään? Etsimään turvallisuutta ja keksimään pakoteitä – hyviä värinöitä, rauhoittavia ajatuksia.

Jotkut, esimerkiksi Spinoza, ovat analysoineet ylhäältä tulevaa pelkoa, vallanpitäjien meihin iskostamaa pelkoa. Nykyisin  jotkut puhuvat pelon yhteiskunnasta. Kyse ei ole pelkästään siitä, että vallanpitäjät tai tiedotusvälineet istuttaisivat pelkoja tai ruokkisivat niitä; niihin investoidaan, niitä käytetään – niitä käytetään esimerkiksi perusteluna kansalaisten oikeuksien vähentämiseksi, asevarustelulle jne. Sekä ”terroristit” että ”ei-terroristit” käyttävät samaa asetta, pelkoa, vallatakseen, kidnapatakseen mielemme.

Perinteisesti pelkoa viljeltiin retoriikan kautta. Retoriikka on tekniikka, joka pyrkii vaikuttamaan ja herättää vuorotellen, joskus samanaikaisesti, pelkoa ja toivoa. Nykyinen aika on proosallinen ja asiallinen, ainakin näennäisesti ilman retoriikkaa. Toiset tekniikat ja instituutiot ovat silti ottaneet sen paikan. Yksi mielenkiintoinen esimerkki käytännöstä, jolla on retoriikan sydän: markkinointi. 

Nähdäkseni erottelu rationaalisten ja irrationaalisten pelkojen välillä ei riitä. Jokin pelko voi olla rationaalinen ja ymmärrettävä ja silti se pitää voittaa. Esimerkiksi sodassa pelkää aiheesta, mutta sitä ei pidä päästää hallitsemaan. Ääritilanne-esimerkit saattavat valaista, miten joskus paras lääke pelkoa vastaan on toinen pelko. Jos pelkää lapsen hukkuvan, uskaltaa hypätä pelottavan korkealta sillalta. Enemmän kuin pelkojen luokittelu tai pelon asettaminen rohkeuden vastakohdaksi saattaa olla merkityksellistä tutkia pelon kytkeytymistä muihin voimiin.

Joku pelkää mennä metsään, mutta uskaltaa mennä yhdessä ystävänsä kanssa, koska luottaa tähän. Luottamus ja usko ovat lääke. Vaikka pelko ei menisi kokonaan pois, se ei määrittele toimintaa. Luottamuksen ja pelon suhde on tunnettu aina. Monet ovat pelotelleet ihmisiä tarjotakseen sitten auktoriteetin, johon uskoa ja luottaa.

Miten tehdä vastarintaa pelkoa vastaan, miten vallata mielelle alueita ilman pelkoa? Pelosta ja toivosta vapautumiseen pyrkii sekä tragedia ja komedia. Retoriikkaa vastaan syntyi filosofia, joka kehitti toisenlaista puhetta. Valistus pyrki lisäämään tietoa, jotta ihmiset pääsisivät taikauskon aiheuttamista peloista. Ajattelu on siis synnyttänyt monenlaisia keinoja omia demonejaan vastaan. Lähtökohtana voi olla vain pidättäytyminen koettuun ja kohdattuun, jossittelun välttäminen ja huhujen karkoittaminen.

Kun ajattelu ryhtyy kamppailemaan auktoriteetteja vastaan, yksi seuraus on pelko. Pelätään, että maailma menee kaaokseksi, kun ihmiset eivät enää tottele vanhoja auktoriteetteja. Pelätään, että pelko leviää, kun luottamus, joka on lääke sitä vastaan, katoaa. Aukoriteettien kyseenalaistamisessa, vastarinnassa, on mukana toinen, uusi luottamus: luottamus omaan itseen, omiin voimiin, omaan ajatteluun. 

Pelottomuus on poliittinen uhka; pelotonta on vaikea hallita. Siksi pelko on poliittinen asia. Kun joku uskaltaa ajatella omin päin, tehdä ajatuksestaan teon, pelottomuus ei ole vain poliittinen uhka, vaan moraalinen piirre. Jos joku toimii ”moraalisen velvollisuuden” mukaan siksi, että hän pelkää auktoriteettia, hän ei todellisuudessa ole tekojensa eettinen subjekti. Kun ihminen toimii vaarasta huolimatta, omien etujensa vastaisesti, siis pyyteettömästi, hän tulee omien tekojensa vastuulliseksi tekijäksi. Pelko on siis poliittinen ja eettinen kysymys.

Joskus ihmiset pystyvät uhmaamaan, jaksavat myös kärsiä, koska he onnistuvat muistuttamaan itseään siitä miksi he tekevät mitä tekevät. Jan Patočkaa lainaten voi sanoa: Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista. Tämän sanoja kuoli yli kymmenen tuntia kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.