Pelin henki

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)


Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Jos jokapäiväinen elämä on epämääräistä huonovointisuutta ja tunnetta paineesta, tarvitsemme enemmän kuin lomaa. Tarvitsemme ajattelua, kysymyksiä. Vaikka pomo ei hengitä niskaan, vaatimus on silti siinä niin kuin Augusto Monterroson dinosaurus on heränneen ihmisen edessä. Miten se on mahdollista? Mikä näkökulma auttaisi näkemään, kiinnittämään huomiota siihen minkä sanotaan olevan välttämätöntä muttei sitä välttämättä ole?

Kun Ludwig Wittgenstein oppi katsomaan, miten sanoja käytetään, hän kehitti kielipelin käsitteen. Voisimme ehkä katsoa elämäämme pelin käsitteen näkökulmasta. Minkälaisia pelejä pelaamme, minkälaisten pelien sisällä olemme? Voisimme kiinnittää huomiota siihen mihin tässä tai tuossa pelissä ei kiinnitetä huomiota. Kiinnittää huomio johonkin: etsiä ja löytää tilaisuus uuteen alkuun. Ensimmäinen askel on monesti se, että kieltäytyy pelistä. Tähän pystyy jopa ahtaissa oloissa, jos omaa rohkeutta. Ottakaamme taas esimerkiksi Albert Camus'n sivullinen Meursault. Hän on ennen kaikkea pelistä kieltäytyjä. Meursault kieltäytyy valehtelemasta ja teeskentelemästä tunteita, joita hän ei tunne. Hän teeskentele, vaikka se auttaisi hänen puolustusta oikeudessa.

Peli säätää ja määrää, millä tiellä kuljemme. Pelin ei tarvitse olla paha; se vain tekee tien vangiksi. Aaro Hellaakoski runoili osuvasti: Tietä käyden tien on vanki,/vapaa on vain umpihanki.

Katsoessamme tilannetta pelin näkökulmasta osaamme ehkä kiinnittää huomiota taktiikkaan. Kyse ei ole aina mahdollisesti toimivista judo-otteista. Taktiikan lähtökohta voi olla meissä, tarkemmin sanottuna suhteessa itseemme. 

Kuvitelkaamme, että arkipäivän sankarimme lukee kirjaa. Leikkikäämme, että kirja sisältää väärää tietoa. Pelin henki on tämä: kirja kehottaa häntä tekemään jotain. Sankarimme on passiivinen suhteessa itseensä. Hän ei varusta itseään, suojele itseään. Näin hän on altis ohjaukselle. Taktiikan muutos merkitsisi toisenlaisen suhteen luomista itseensä. Jos hän olisi vähemmän passiivinen, vähemmän alaikäisyyden tilassa (käyttääkseni Kantin sanoja), peli muuttuisi.

Kirjan tekijä, pastori tai muu ohjaaja ei voi pelata enää samanlaista peliä, jos ohjattu (lukija, seurakuntalainen tai kansalainen) ajattelee itsenäisesti ja kunnioittaa itseään. Teemme pelin vaikeammaksi. Ohjaajamme joutuvat esimerkiksi selittämään päätöksiä, oikeuttamaan ne jne.

Kuka pelastaa itsensä, pääsee ulos? Se joka on valpas. Kuka muuttaa pelin? Se joka on vaikea. Jokapäiväisen elämän ei tarvitse välttämättä olla epämääräistä huonovointisuutta. Jos osaamme analysoida annettua tilannetta, näemme, missä ja miten huonovointisuus kasvaa.

Arkipäivästä ei tarvitse tehdä juhlaa. Sen voi tehdä silti hauskemmaksi. Ongelma ei ole vain huonovointisuus, vaan se, että pidämme sitä itsestään selvänä ja välttämättömänä. Joudumme ajattelemaan. Se on kauhea ponnistus, mutta se voi olla nautinnollista. Uteliaisuus tuottaa nautintoa. Elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi. Voimme kysyä: ”Mitä pelejä voimme pelata? Mitä pelejä voimme muuttaa? Mitä uusia pelejä voimme keksiä?”

Pelit voisisi siis olla mielenkiintoinen näkökulma, vaikka edessämme sitten olisikin umpihanki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Arkipäivä

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstai TORSTAIN RYHMÄ KOKOONTUU POIKKEUKSELLISESTI (28.2.) HOTEL ILUNION (alakerran kahvilatila) Paseo Marítimo 87, Rafaelin aukio klo 16.00 

Mitä on arkipäivä? Se on jotain, josta halutaan ulos lomalle ja paratiisiin. On silti toinen tapa lähestyä arkipäivän tuskaa. Voi yrittää katsoa toisella tavalla.  Monesti arkipäivä on epämääräistä huonovointisuutta. Se on sitä, että joku katuu tai tuntee tarvetta katua, vaikkei oikein tiedä mitä. Huonovointisuudessa syntyy silti poliittinen tietoisuus. Ainakin jos lääkäri ei estä sitä.

Otetaan esimerkiksi elokuva, joka kuvaa työttömäksi jääneen keski-ikäisen miehen arkea: Kaupan laki ( La Loi de marché, 2015), ohjaus Stéphane Brizé. Elokuva näyttää, mitä on jokapäiväinen elämä. Entiset työkaverit yrittävät saada päähenkilön mukaan poliittiseen taisteluun, mutta hän kieltäytyy, koska pyrkii omien sanojensa mukaan eteenpäin elämässä. Ihmiset, joilla on valtaa päättää miehen elämästä (työvoimavirkailija ja pankkitoimihenkilö) yrittävät auttaa; he tekevät ehdotuksia, puhuvat kohteliaasti, eivät käske.

Kun mies saa lopulta töitä myymälän vartijana, pomot ovat poissaolevia ja kauniisti puhuvia ihmisiä. Työkaveri kertoo, että johtaja haluaa tehdä leikkauksia ja siksi kannattaa valvoa kassatyöntekijöiden toimintaa. Elämässään eteenpäin pyrkivä mies tekee työtä ohjeen mukaisesti. Kukaan ei käske, kukaan ei määrää, kukaan ei pakota. Kun yksi työntekijä saa potkut jäätyään kiinni naurettavasta rikkeestä, hän tekee itsemurhan liiketilassa. Johtajat korostavat, etteivät työntekijät ole vastuussa; he tarjoavat psykologista tukea. Päähenkilö järjestää potkut vielä toiselle kassalle toisesta mitättömistä rikkeestä. Elokuva näyttää siis, ettei pahoinvointi johda aina poliittiseen tietoisuuteen, vaan tietoisuuteen omista eduista ja siitä miten kannattaa toimia, jotta pääsisi eteenpäin elämässä: tee käskemättä se mitä johtaja haluaa.

Toinen todellisuus, jossa pahoinvointi harvoin kehittyy poliittiseksi tietoisuudeksi: medikalisaatio, ts. lääketieteen aseman vahvistuminen ja esimerkiksi poikkeavuuksien lääketieteellistäminen. Ilmiö on monimutkainen ja nimenomaan tarkoittaa prosessia, jossa jokin potentiaalisesti yhteiskunnallinen kysymys siivotaan pois lääkäreiden ja psykologien ongelmaksi. Medikalisaatio ei merkitse vain lääkäreiden aseman vahvistumista – se tarkoittaa joskus jopa päinvastaista, kun suureksi tekijäksi, vahvimmaksi vaikuttajaksi, nousee lääketeollisuus. Kyse ei ole enää siitä, että herroilla ja isännillä pitää olla tervettä työvoimaa, jota käyttää. Ihmisillä on nyt oikeus terveydenhoitoon; se on valtion (tai hallituksen) tehtävä. Lääkärit eivät ole enää aktiivisia toimijoita tai päätekijöitä; he ovat porras, välikäsi, hoidon kulutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei lääkäri voi pysäyttää medikalisaatiota.

Miten ilmiö kehittyi, miten se syntyi? Hallitsijat pelkäsivät – pelkäävät silloin tällöin vieläkin – vastarintaa, kapinaa. Tarvittiin tarkkaa ja konkreettista valvontaa, tarkkailua. Medikalisaatio liittyy tähän tarpeeseen. Samanaikaisesti kirkollinen valta ja pappien vaikutus ihmisten jokapäiväiseen elämään väheni, ja lääketiede tuli tilalle järjeksi ja ohjaukseksi. Medikalisaatio ei ole vain jokin epämääräinen ja globaali taipumus. Se ei ole myöskään valtion salajuoni. Se toteutuu jokapäiväisessä elämässä ja kaikkien, ei vain lääkäreiden, kautta: kiinnitämme huomiota lapsen jokaiseen naarmuun, kaikkin tapoihin, kysymme vointia, syötämme vitamiineja (emme appelsiineja).

Medikalisaation yksi vaikutus on se, että se ohjaa katsettamme ja ajatustamme tiettyyn suuntaan emmekä enää näe toisesta kulmasta. Emme näe emmekä voi kokea muuta kuin terveyden ja sairauden. Jopa moraaliset kysymykset liukenevat lääketieteellisen näkökulman sisään.

Tämä ei merkitse, että tietoinen ja aktiivinen elämänrakentaminen olisi kadonnut, mutta rakentaminen perustuu siihen, että syömme määrätyllä tavalla, liikumme määrätyllä tavalla ja muokkaamme ennen kaikkea kehoa – ja sitäkin pitäen silmällä erityisesti terveydellisiä tekijöitä. Tästä meidän nykyaikainen moraalimme: epäterveellinesti elävä on paha, rikollinen, epäkelpo. Samuel Butlerin (1835-1902) utopia (Erewhon) ei ole enää utopia.

Ehkä jokin muu olisi silti mahdollista, jos ihminen ajattelisi toisin, tekisi toisenlaista työtä itsensä kanssa. Ajattelu ja työ itsensä kanssa voisi ehkä olla sellaista elämänrakentamista, joka erottaa ihmisen joukosta, joka on antanut jokapäiväisen elämän imeä itsensä mukaan; se on erottautumista liian tavallisista ihmisistä.

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Basanos

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA) Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Minulla on yksi tunnussana ja se on filosofiakahvilan nimi: basanos. Sanalla on erityinen asema filosofian historiassa. Basanos oli koetinkivi, jolla kokeiltiin, onko kulta aitoa. Kivi jolla koetellaan, arvioinnin väline. Sokrateesta käytettiin tätä sanaa, koska hänen tekonsa ja puheensa tekivät elämisen tavasta uudenlaisen huomion kohteen. Vaikka emme haluaisi tai jaksaisi olla sokraattisia, tämä kokeen ja elämän välinen suhde on yhä mielenkiintoinen – jotakin jossa voi nähdä mahdollisuuksia.

Haluaisin tuoda esiin elämäntavan – ja siihen liittyvän kysymyksen – kaikessa arkipäiväisyydessään. Voisimme kehitellä arkipäivän filosofiaa, kysyä millaista on jokapäiväinen elämämme. Tämän ei tarvitse silti tarkoittaa, että huomio kiinnittyy vain yksityiseen sfääriin, esimerkiksi kotiin ja perheeseen. Voisimme uudestaan muistuttaa itseämme siitä, että yksityinen on yleistä, poliittista.

Arkipäivän filosofia voisi yrittää tuoda esiin jokapäiväisen jokapäiväisyyden, sen rutiininomaisuuden ja sen epäilyttyvävyyden. Samalla se voisi osoittaa, että tavanomainen, toistuva, arkipäiväinen valinta tai ele voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä tai vaarallinen. Kuvittelen siis silmieni eteen filosofian, joka näyttäisi elämäntavan arkisen ja yhteiskunnallisen aspektin – yhdessä ja erikseen.

Jotta elämä ja olemisen tapa voisi olla vakavan huomion ja arvioinnin kohteena, tarvitaan koetinkiveä, testaamista ja seulomista. Ihmisen on voitava arvioida, mikä on hyvää tai huonoa siinä mitä hän tekee ja miten hän elää. Koetteleminen ja testaaminen on jatkuvaa; se toistetaan. Koe synnyttää toisenlaisen elämän, sillä siitä tulee elämäntapa, elämää organisoiva periaate. Elämä on toisenlainen, koska enää ei voi vaipua ajattelemattomuuteen.

Kun kokeesta tekee elämäntavan, maailma näyttäytyy uudessa valossa. Elämä ei ole vain sattumuksia, vaan se on jotain jota harjoitetaan ja jonka kautta muokkaamme

itseämme. Koe tekee mahdolliseksi erityisen kokemuksen, jonka kautta opimme itsestämme ja jonka kautta voimme muuttaa jotain. Jos filosofia on vielä harjoitusta ja jos filosofin kädessä on vielä koetinkivi, olemme ehkä lähempänä taidetta kuin tiedettä: laajennamme kokemuksen mahdollisuuksia. Emme yksinkertaisesti kysy, millainen on maailma. Kysymme, mitä uutta voisimme keksiä ja luoda.

Välillä tämä työ on vain pysähtymistä yhden ja toisen ajatuksen, teon tai tekemättömyyden eteen. Miten kuvata filosofoimista, joka on koettelemista? Joku ottaa käteen esineen ja kysyy: ”Mikä on tämän esineen käyttö, sen hyöty, sen arvo?” Monesti filosofi vaikuttaa ulkopuolisesta sellaiselta, jonka kädessä on vasara ja näyttää siltä, ettei hän tiedä, mitä sillä voi tehdä. Huvittuneisuus voi joskus paljastaa ihmisten tietämättömyyden tai ainakin varomattomuuden. Pysähtynyt vasaran pitelijä saattaa keksiä uusia käyttöjä.

Kun filosofoimme, yritämme nähdä jotain. Valitettavasti se tarkoittaa, että on yritettävä nähdä oudot hedelmät puissa. On nähtävä hedelmien outous. Margaret Atwoodin visioimassa dystopiassa The Handamaid's Tale opastetetaan uuteen yhteiskuntaan: ”Tämä ei ole teistä tavanomaista, mutta ajan myötä se on tavanomaista (ordinary).” Ajan myötä muurilla roikkuvat kuolleet ovat osa maisemaa. Tässä on kaikki: jokapäiväisyys ja sen vaarallisuus, jokapäiväisen elämän poliittinen ulottuvuus ja kokijan vaipuminen ajattelemattomuuteen. Tätä vastaan nousee arkipäivän filosofia. On noustava. Nolite te bastardes carborundorum.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aiheet keväällä 2019

(Kuva: Sam Sandqvist)

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA)

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Tässä on suurin osa kevään aiheista (muutoksia ja lisäyksiä saattaa tulla):

1.Basanos 

2.Rasismi on essentialismia 

3.Mikä on ihailtavaa? 

4.Ihmisoikeudet vastaan valta 

5.Mikä on Espanja? 

6. Kaksi lainattua katkelmaa 

7.Gorgias tänään 

8.Arkipäivä 

9.Onko tyylillä väliä? 

10.Filosofin kuolema 

11.Sama laki härälle ja leijonalle

12.Epäilyttävät sanat 

13.Haaksirikko 

P.S. Filosofiakahvila jatkuu siis, jos olen hengissä ja jos minulla on käytössä auto.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautintoon oppiminen

Miten voisimme oppia nauttimaan enemmän? Tämä kysymys voi olla monella tavalla merkityksellinen meidän aikanamme. Vuosisatojen ajan nautinto oli epäilyttävää, sitä yritettiin välttää. Nautinto menetti arvonsa. Se ei myöskään ollut moraalisen pohdinnan kohteena, sillä huomio kiinnittyi haluun, enemmän tai vähemmän salaiseen haluun, jonka viettelyitä yritettiin välttää ja siksi ihminen yritti selvittää, tuntea, mikä on hänen halunsa luonne. Nautinto menetti siis arvonsa ja merkityksensä myös moraalisessa ajattelussa ja eettisissä käytännöissä.

Nautinto on monenlaisten liikehdintöjen – avantgardististen liikkeiden, beat-sukupolven ja hippien – myötä tullut takaisin; se on yritetty nostaa uudestaan esiin. Tässä näkevät tietysti jotkut suuren vaaran, ja tänäkin päivänä monet moralistit pitävät aikamme sairautena nautintoon pyrkimistä, hedonismia. Kysymys, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän, ei välttämättä ole silti pyrkimystä restauroida hedonistista moraalia tai se ei välttämättä liity aikamme kulutussuuntautuneeseen, nautintokeskeiseen elämäntapaan. Ajattelen, että se voisi olla vapaampi yritys kysyä uudestaan kysymys nautinnosta ja elämäntavastamme.

Kysymys nautinnosta voisi olla näkökulma siihen, mistä jotkut esimerkiksi ranskalaiset filosofit käyttävät nimitystä jokapäiväisen filosofia (quotidien, the everyday). Tämä jokapäiväisyys on varmasti ymmärretty eri tapauksissa eri tavalla. Jossakin mielessä on nähtävissä, että kyseessä on vastaavanlainen operaatio kuin teologiassa 1900-luvun alussa, kun alettiin puhua ”pyhyyden tien” jokapäiväisyydestä: kristityn ei tarvitse olla luostarissa, hän voi tehdä pyhyyden tien tavanomaisissa olosuhteissa, jokapäiväisessä elämässä. Samalla tavalla ollaan alettu ajatella, että filosofisuuden ei tarvitse ilmetä poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Tietenkin jokapäiväisyys on merkinnyt myös filosofisten ongelmien ja teemojen tuomista arkipäivään, tutkittaviksi ja käsiteltäviksi jokapäiväisen elämän kautta. Kolmas ulottuvuus on halussa siirtyä filosofian ikuisuusongelmista lähemmäksi ihmisten ”oikeaa elämää”.

Miten tahansa jokapäiväisyys on ymmärretty filosofiassa, tämä uusi muoti – joka on ja jonka täytyy olla enemmän kuin muoti – mahdollistaa toisaalta jokapäiväisen sfäärin arvostamisen ja myös uudenlaisen jokapäiväisen elämän problematisoinnin. Kysymys nautinnosta, nautinnon lisäämisestä, nauttimaan oppimisesta, voisi olla esimerkki filosofian tuomisesta jokapäiväiseen elämään. Nautinto on jotain jota teemme joka päivä, jokapäiväisessä elämässämme töissä, kotona, kahviloissa, rannalla, kävelyretkellä jne.

On mahdollista antaa jonkinlainen, luonnosmainen vastaus kysymykseen, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän. Voidaan sanoa, että nauttiminen tietoisesti, tietoisemmin, voi lisätä nautintoa. Juomme kahvin ajatellen muuta, emme muista nauttia. Emme tee asioita tietoisesti ja siksi osaamme nauttia niin vähän. Montaigne, jota tuskin voi leimata hedonistiksi, puhui siitä, miten monille nautinto on katoavaa, haihtuvaa ja hän kehottaa tutkimaan sitä, maistelemaan sitä, kiittämään niitä jotka suovat nautintoa. Hän siis kultivoi hereilläoloa, tietoisuutta, jotta voisi tehdä nautinnosta intensiivisemmän.

Tämä luonnosmainen vastaus voi olla kahdella tavalla merkityksellinen. Toisaalta se voi antaa meille opastusta siihen, mitä meidän on tehtävä oppiaksemme nauttimaan enemmän: osaamme sanoa mihin suuntaan meidän on kehitettävä harjoitteluamme. Tämä luonnosmainen vastaus voi olla merkityksellinen myös jokapäiväisyyden filosofian näkökulmasta; me voimme kiinnittää huomiota tekemisen ja toiminnan keskinkertaisuuteen, tiedostamattomuuteen. Voimme siis problematisoida  jotain jokapäiväisessä elämässämme ja sitä kautta avata uusia mahdollisuuksia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila