Pelin henki

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)


Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Jos jokapäiväinen elämä on epämääräistä huonovointisuutta ja tunnetta paineesta, tarvitsemme enemmän kuin lomaa. Tarvitsemme ajattelua, kysymyksiä. Vaikka pomo ei hengitä niskaan, vaatimus on silti siinä niin kuin Augusto Monterroson dinosaurus on heränneen ihmisen edessä. Miten se on mahdollista? Mikä näkökulma auttaisi näkemään, kiinnittämään huomiota siihen minkä sanotaan olevan välttämätöntä muttei sitä välttämättä ole?

Kun Ludwig Wittgenstein oppi katsomaan, miten sanoja käytetään, hän kehitti kielipelin käsitteen. Voisimme ehkä katsoa elämäämme pelin käsitteen näkökulmasta. Minkälaisia pelejä pelaamme, minkälaisten pelien sisällä olemme? Voisimme kiinnittää huomiota siihen mihin tässä tai tuossa pelissä ei kiinnitetä huomiota. Kiinnittää huomio johonkin: etsiä ja löytää tilaisuus uuteen alkuun. Ensimmäinen askel on monesti se, että kieltäytyy pelistä. Tähän pystyy jopa ahtaissa oloissa, jos omaa rohkeutta. Ottakaamme taas esimerkiksi Albert Camus'n sivullinen Meursault. Hän on ennen kaikkea pelistä kieltäytyjä. Meursault kieltäytyy valehtelemasta ja teeskentelemästä tunteita, joita hän ei tunne. Hän teeskentele, vaikka se auttaisi hänen puolustusta oikeudessa.

Peli säätää ja määrää, millä tiellä kuljemme. Pelin ei tarvitse olla paha; se vain tekee tien vangiksi. Aaro Hellaakoski runoili osuvasti: Tietä käyden tien on vanki,/vapaa on vain umpihanki.

Katsoessamme tilannetta pelin näkökulmasta osaamme ehkä kiinnittää huomiota taktiikkaan. Kyse ei ole aina mahdollisesti toimivista judo-otteista. Taktiikan lähtökohta voi olla meissä, tarkemmin sanottuna suhteessa itseemme. 

Kuvitelkaamme, että arkipäivän sankarimme lukee kirjaa. Leikkikäämme, että kirja sisältää väärää tietoa. Pelin henki on tämä: kirja kehottaa häntä tekemään jotain. Sankarimme on passiivinen suhteessa itseensä. Hän ei varusta itseään, suojele itseään. Näin hän on altis ohjaukselle. Taktiikan muutos merkitsisi toisenlaisen suhteen luomista itseensä. Jos hän olisi vähemmän passiivinen, vähemmän alaikäisyyden tilassa (käyttääkseni Kantin sanoja), peli muuttuisi.

Kirjan tekijä, pastori tai muu ohjaaja ei voi pelata enää samanlaista peliä, jos ohjattu (lukija, seurakuntalainen tai kansalainen) ajattelee itsenäisesti ja kunnioittaa itseään. Teemme pelin vaikeammaksi. Ohjaajamme joutuvat esimerkiksi selittämään päätöksiä, oikeuttamaan ne jne.

Kuka pelastaa itsensä, pääsee ulos? Se joka on valpas. Kuka muuttaa pelin? Se joka on vaikea. Jokapäiväisen elämän ei tarvitse välttämättä olla epämääräistä huonovointisuutta. Jos osaamme analysoida annettua tilannetta, näemme, missä ja miten huonovointisuus kasvaa.

Arkipäivästä ei tarvitse tehdä juhlaa. Sen voi tehdä silti hauskemmaksi. Ongelma ei ole vain huonovointisuus, vaan se, että pidämme sitä itsestään selvänä ja välttämättömänä. Joudumme ajattelemaan. Se on kauhea ponnistus, mutta se voi olla nautinnollista. Uteliaisuus tuottaa nautintoa. Elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi. Voimme kysyä: ”Mitä pelejä voimme pelata? Mitä pelejä voimme muuttaa? Mitä uusia pelejä voimme keksiä?”

Pelit voisisi siis olla mielenkiintoinen näkökulma, vaikka edessämme sitten olisikin umpihanki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila