Narrin saarna

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Toisinaan näen selkeästi, että käsitteiden lisäksi figuurit ovat tärkeitä ajattelulle. Kun en saa vastakaikua filosofiakahvilan osallistujilta tai ystäviltäni, sanon itselleni: ”He pitävät minua narrina. Olkoon! Pitäköön minua narrina. Lupaan olla narri. Pidän narrin saarnan.”

Narri on kuulkaas tärkeä figuuri. Mihail Bahtin kirjoittaa: ”Narrissa kaikki hallitsijan määreet on käännetty ylösalaisin, siirretty ylhäältä alas; narri on ylösalaisin käännetyn maailman kuningas.” Koska Hegel opetti, että filosofia on maailma on ylösalaisin, voin todeta: ”Minä, narri, olen filosofian kuningas.”

Miksi narri on kadonnut? Eivätkö hallitsijat enää tarvitse heitä? Hekö kuulevat totuuden, toisenlaisen näkökulman, ilman heitä? Tulivatko asiantuntijat ja virkamiehet hänen sijalleen? En ole tosissani, kun otan käteeni Kuningas Learin näyttääkseni, miksi narri katoaa. Herrat ja rouvat tutkijat ovat vuosisatoja tutkineet ja pohtineet, miksi narri katoaa näyttämöltä ilman mitään selityksiä. (Siihen saattaa olla tekninen syy: sama näyttelijä näytteli sekä narria että Cordeliaa. Eikä Shakespearen näytelmistä löydy selityksiä historiallisiin prosesseihin. Mutta minä olenkin narri!) Narri, kuningas Learin varjo, ainoa joka sanoo poikkipuolisen sanan, tulee turhaksi. Lear ei enää tarvitse häntä, koska tulee hulluksi. Ovatko siis nykypäivän hallitsijat tulleet hulluiksi? Siksikö he eivät tarvitse narria?

En tiedä, onko kukaan tutkija huomannut, että Kuningas Lear on Shakespearen kyynisin näytelmä. Annan tässä siis jollekin (ihan ilmaiseksi) väitöskirjan aiheen. Kuningas Learin hulluus ei ole mitä tahansa hulluutta (vaikka monet kohtaukset viittaavat aika tavalliseen seniiliyteen). Hän menee hulluutensa kautta kohti uutta elämää, mutta niin kuin kyynikkojen sankari Diogenes. Hän on yhä alastomampi, yhä enemmän luonnonmukainen ja luonnon armoilla. Narri on yhä näyttämöllä, kun kyynistyminen alkaa. Myrsky leimuaa nummella. Kaikki, sudetkin, etsivät suojaa, vain Lear ei. Narri seuranaan juoksee paljaspäinen mies, toistaa sanoillaan salamoita, jylinää, taivaan mylvintää. Ei tahdo sovintoa, ei. Ei tahdo enää suojaa, kotia, ei. Hullu tahtoo villiksi.

Joudun toteamaan – pettymykseksi – etteivät nykypäivän hallitsijat muistuta kovin paljon Learia. He eivät ole uskaltaneet tulla samalla tavalla hulluiksi, eivät ole ansainneet narrin katoamista, koska he eivät ole sisäistäneet narria, tulleet itse narreiksi. Lear vaeltaa nummilla, elää hylkiönä, poispotkittuna. Kenellä nykyhallitsijalla on vastaavia kokemuksia?

Alusta lähtien kuningas Learilla on ongelma. Hän ei kuuntele narriaan. Kun narria ei enää ole ja narri  on hänen sisällään, syntyy uusi herkkyys; hän kuulee paremmin. Minä, narri, kuulen sanat, joita Shakespeare ei kirjoittanut – ne ovat poissaolevan narrin sanat: ”Vanha kukitettu pää vapisee, mutta melkein pysähtyy. Minä, narri hänessä, sanon totuuden. Et ole kuningas enää, teit virheitä, kuuntelit kaikkea sontaa, et sydäntä. Hävittää tyhmyys, nähdä sumun läpi, olla vapaa, narri, siinä tehtävä, kutsumus. Sen kanssa on elettävä.”

Kuningas Lear on tietenkin hyvin ajankohtainen näytelmä. Se kertoo vanhustenhoidosta. Teos on myös toisella tavalla peili, jota kuljetetaan maantiellä. Se näyttää, että uusi elämä on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen on kovaa. Minä, narri, sanon vain: ”Katsokaa itseänne, te käänsitte katseenne pois. Sitä on teidän jokapäiväinen elämänne. Hullut, narrit, kodittomat, pakolaiset pois silmistä. Siinä teidän valintanne. Pelastaako se teidät?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila