Alaston Lear

 

Filosofiakahvilan aihe 23.4./24.4/ Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Lear on Diogeneen seuraaja. Totuus on alaston ja sen on ruumiillistuttava alastomassa kehossa.

Kaikki tuntevat tarinan. Learilla on kolme tytärtä. Lear päättää luopua kruunusta ja jaksaa vallan tyttärien kesken. Väärinymmärryksen takia valtaa ei saa Cordelia, ainoa joka todellisuudessa on uskollinen isälleen. Väärinymmärrys johtuu siiitä, että Cordelia ei käytä retoriikkaa, korusanoja.

Lear vierailee ensin toisen, sitten toisen vallan saaneen tyttärenä luona, mutta huomaa tulevansa torjutuksi, kylmästi kohdelluksi. Kohta hän on on tuulisella nummella pienen seurueensa kanssa. Taivasalla, tuulessa, hylättynä, hän alkaa menettää järkeään, siltä näyttää.

Hänen seurassaan on narri, joka niin kuin monet Shakespearen ja aikalaisten narrit kertovat totuuden, jota ei kuunnella. Kuningas Learin narrin elämä oli tuskaa. Hän sanoi totuuden. Learin korvat kuuntelivat tuulta, eivät narrin sanoja. Narri poistuu näyttämöltä ilman mitään selityksiä tai perusteluja. Tämä on ollut monenlaisten oppineiden spekuloinnin aiheena vuosisatojen ajan.

Ehkä hän toivoi poistuvansa näyttämöltä ja ajatteli olevansa Learin sisällä, kun on poissa. Kun Lear on narri itse, tapahtuu jotain, syntyy uusi herkkyys. Ehkä hän sitten kuulee, ajatteli hullu.Tässä maailmassa totuus on koira, joka ruoskitaan ulos koirankoppiin.

Tuulet huojuttivat heitä nummella. He eivät olleet enää kuningas ja narri, vain kaksi koiraa tuulten armoilla. Niin kuin sanoin Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Minnekään ei pääse ilman kauhistuttavaa harjoitusta.

Lear anoi apuun salamoita. Ei halunnut luopua sadasta miehestään, ei tahtonut jättää kaikkea, halusi olla vielä edes kuninkaan varjo.Hän oli enää vain ihminen eikä nähnyt sitä. Tyttäriltään hän vaati,etteivät tekisi häntä hulluksi. Liian myöhään. Learin järki huiskutteli omille teilleen.

Vielä kerran ja vielä enemmän hulluutta, tuulta, kylmää. Uuteen elämään mennään myrskyn läpi. Lear saapui kukilla seppelöitynä, ylisti lintujen lentoa ja sanoi olevansa kuningas, on siis viimeisen järjen hipun menettänyt. Narri oli nyt hänen sisällään. Narri oli ääni hänessä, kirkkain.

Lear huusi keihäitä, käski antamaan merkin, menemään maaliin.

Järkeä oli Learin hulluudessa, joka näki, että keinottelija hirtätyttää väärentäjän. Vanha mies kukkakruunu päässä arvonsa menettäneenä, arvoonsa kurottaen ja koko maailma tanssien hänen sisällään ja ulkona, nummella, tanssi heinä. Voiko mitään oikaista, parantaa?

Näytelmä on synkkä. Lear tajuaa asiat liian myöhään, kun hän kantaa Cordelian ruumista. Cordelian koruton puhe, narrin totuus, olivat ilman korvia. Retoriikka puree paremmin. Ihminen haluaa olla imarreltu.

Nämä teemat – koruton puhe, suora totuus, alastomuus, paluu luontoon – ovat kyynisen koulukunnan teemoja. En tiedä, että oppineet olisivat kiinnittäneet tähän huomiota. Se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on kokemus, joka mahdollistuu draaman kautta. Meidät hylättiin ja me hylkäämme tämän maailman, vastaanotamme toisen sateessa ja tuulessa,alastomina, koirina.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelijan varjo

 

Diderot

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Plaza Pedro Cuevas (ent.Rafaelin aukio).

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 13.10./14.10./15.10.

Narri on kuninkaan varjo. Mutta kuka tai mikä on ajattelijan varjo? Emme löydä sitä seuraamalla ajattelijaa ja hänen  liikkeitään. Pelkkä katse ei tuo esiin varjoa. Tällaisten kysymysten - monesti huonojen tai turhien - kautta tulee esiin metodologinen ongelma. En ratkaise tässä ongelmaa. Esitän vain arvauksen. Arvaukseni on, että on yksi teksti, jonka kautta voisimme lähestyä ajattelijan varjoa tai ainakin testata, onko kysymys hyvä tai pitäisikö se muotoilla uudestaan.

 

Teksti, joka saattaisi olla hedelmällinen, on Denis Diderot´n Rameaun veljenpoika. Kirja on lukemisen arvoinen ja sitä voisi tutkailla muutenkin. Ideani on, että sen avulla voisi luoda näkökulman kysymykseen ajattelijan varjosta. Kirja dramatisoi ajattelijan ja hänen narrimaisen varjonsa suhteen. 

 

Oppineet tietävät, että Rameaun veljenpojassa on läsnä filosofian historian varjoihin jäänyt hahmo Diogenes Sinopelainen. Nimi mainitaan teoksessa laskujeni mukaan kaksi kertaa. Se on silti yhdellä ja toisella tavalla koko ajan läsnä oudon, hävyttömän, lurjusmaisen ja jalon Rameaun veljenpojan hahmossa. Teoksen lopussa Diogenestä puolustaa erityisesti Minä (Diderot). Rameaun veljenpoika on hyvin epäileväinen.

 

Kirja on dialogi kahden ihmisen välillä. Toinen on Minä (filosofi, enemmän tai vähemmän Diderot itse) ja toinen on Hän (Rameaun veljenpoika, ilveilevä antifilosofi). On suhteellisen helppo nähdä, että Diderot luo ilkeän ironista valaistusta myös omaan hahmoonsa ja samalla koko filosofien laumaan.

 

Rameaun veljenpojan suorat puheet ja ilveily ovat provokaatiota, jotka muodostavat haasteen ajattelulle. Ne ovat filosofian pilkkaa ja siksi erityisellä tavalla filosofisia. Kun Minä (Diderot) sanoo jotain, jossa on sekä logiikkaa ja filosofista asennetta, Hän vastaa:

 

"En käsitä juuri mitään siitä mitä siinä minulle puhelette. Nähtävästi se on filosofíaa; ja sanonpa teille etukäteen, että semmoiseen en sekaannu."

 

Tiedän, että olisi kohtalaisen helppoa ryhtyä akateemiseksi ja oppineeksi. Olisi helppoa puhua Rameaun veljenpojan syntyhistorian kontekstista, kyynikkokoulukunnan vaikutuksista Ranskan valistukseen, Diogeneksen roolista Diderot´n ajattelussa ja elämässä jne. Asetan itselleni tämän teoreettisen kysymyksen kautta kuitenkin aivan toisenlaisen tehtävän. Kyse ei ole enää metodologisesta ongelmasta. Tehtävänä on valinta. 

 

Jos haluaa lähestyä kysymystä ajattelijan varjosta ja epäilee, että varjo on läsnä Rameaun veljenpojassa ja hänen hävyttömyydessään, se vaatii muutakin kuin kommentointia: täytyy asettua varjon eteen. On katsottava eteenpäin ja siedettävä edessään ajattelun raja, sen takana oleva ulkopuoli. On ehkä jopa omaksuttava jotain tuosta ajattelijan varjosta, ruumiillistettava itsessään jotain sen laadusta. Ehkä silloin filosofoiminen ei ole enää kommentointia, vaan toimintaa.

 

Kun omaksuu jotain tästä häilyvästä ja hävyttömästä hahmosta, tietää tehneensä jotain vaarallista. Onko olemassa esimerkkejä kuninkaasta, joka olisi omaksunut jotain narrista? Kuningas Lear. Ehkä tulevaisuuden ajattelija, joka on on asettunut varjonsa eteen, on niin kuin Lear ja juoksee sekavana ja alastomana nummella. Riski on otettava.

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Narrin saarna

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Toisinaan näen selkeästi, että käsitteiden lisäksi figuurit ovat tärkeitä ajattelulle. Kun en saa vastakaikua filosofiakahvilan osallistujilta tai ystäviltäni, sanon itselleni: ”He pitävät minua narrina. Olkoon! Pitäköön minua narrina. Lupaan olla narri. Pidän narrin saarnan.”

Narri on kuulkaas tärkeä figuuri. Mihail Bahtin kirjoittaa: ”Narrissa kaikki hallitsijan määreet on käännetty ylösalaisin, siirretty ylhäältä alas; narri on ylösalaisin käännetyn maailman kuningas.” Koska Hegel opetti, että filosofia on maailma on ylösalaisin, voin todeta: ”Minä, narri, olen filosofian kuningas.”

Miksi narri on kadonnut? Eivätkö hallitsijat enää tarvitse heitä? Hekö kuulevat totuuden, toisenlaisen näkökulman, ilman heitä? Tulivatko asiantuntijat ja virkamiehet hänen sijalleen? En ole tosissani, kun otan käteeni Kuningas Learin näyttääkseni, miksi narri katoaa. Herrat ja rouvat tutkijat ovat vuosisatoja tutkineet ja pohtineet, miksi narri katoaa näyttämöltä ilman mitään selityksiä. (Siihen saattaa olla tekninen syy: sama näyttelijä näytteli sekä narria että Cordeliaa. Eikä Shakespearen näytelmistä löydy selityksiä historiallisiin prosesseihin. Mutta minä olenkin narri!) Narri, kuningas Learin varjo, ainoa joka sanoo poikkipuolisen sanan, tulee turhaksi. Lear ei enää tarvitse häntä, koska tulee hulluksi. Ovatko siis nykypäivän hallitsijat tulleet hulluiksi? Siksikö he eivät tarvitse narria?

En tiedä, onko kukaan tutkija huomannut, että Kuningas Lear on Shakespearen kyynisin näytelmä. Annan tässä siis jollekin (ihan ilmaiseksi) väitöskirjan aiheen. Kuningas Learin hulluus ei ole mitä tahansa hulluutta (vaikka monet kohtaukset viittaavat aika tavalliseen seniiliyteen). Hän menee hulluutensa kautta kohti uutta elämää, mutta niin kuin kyynikkojen sankari Diogenes. Hän on yhä alastomampi, yhä enemmän luonnonmukainen ja luonnon armoilla. Narri on yhä näyttämöllä, kun kyynistyminen alkaa. Myrsky leimuaa nummella. Kaikki, sudetkin, etsivät suojaa, vain Lear ei. Narri seuranaan juoksee paljaspäinen mies, toistaa sanoillaan salamoita, jylinää, taivaan mylvintää. Ei tahdo sovintoa, ei. Ei tahdo enää suojaa, kotia, ei. Hullu tahtoo villiksi.

Joudun toteamaan – pettymykseksi – etteivät nykypäivän hallitsijat muistuta kovin paljon Learia. He eivät ole uskaltaneet tulla samalla tavalla hulluiksi, eivät ole ansainneet narrin katoamista, koska he eivät ole sisäistäneet narria, tulleet itse narreiksi. Lear vaeltaa nummilla, elää hylkiönä, poispotkittuna. Kenellä nykyhallitsijalla on vastaavia kokemuksia?

Alusta lähtien kuningas Learilla on ongelma. Hän ei kuuntele narriaan. Kun narria ei enää ole ja narri  on hänen sisällään, syntyy uusi herkkyys; hän kuulee paremmin. Minä, narri, kuulen sanat, joita Shakespeare ei kirjoittanut – ne ovat poissaolevan narrin sanat: ”Vanha kukitettu pää vapisee, mutta melkein pysähtyy. Minä, narri hänessä, sanon totuuden. Et ole kuningas enää, teit virheitä, kuuntelit kaikkea sontaa, et sydäntä. Hävittää tyhmyys, nähdä sumun läpi, olla vapaa, narri, siinä tehtävä, kutsumus. Sen kanssa on elettävä.”

Kuningas Lear on tietenkin hyvin ajankohtainen näytelmä. Se kertoo vanhustenhoidosta. Teos on myös toisella tavalla peili, jota kuljetetaan maantiellä. Se näyttää, että uusi elämä on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen on kovaa. Minä, narri, sanon vain: ”Katsokaa itseänne, te käänsitte katseenne pois. Sitä on teidän jokapäiväinen elämänne. Hullut, narrit, kodittomat, pakolaiset pois silmistä. Siinä teidän valintanne. Pelastaako se teidät?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila