Ajattelijan varjo

 

Diderot

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Plaza Pedro Cuevas (ent.Rafaelin aukio).

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 13.10./14.10./15.10.

Narri on kuninkaan varjo. Mutta kuka tai mikä on ajattelijan varjo? Emme löydä sitä seuraamalla ajattelijaa ja hänen  liikkeitään. Pelkkä katse ei tuo esiin varjoa. Tällaisten kysymysten - monesti huonojen tai turhien - kautta tulee esiin metodologinen ongelma. En ratkaise tässä ongelmaa. Esitän vain arvauksen. Arvaukseni on, että on yksi teksti, jonka kautta voisimme lähestyä ajattelijan varjoa tai ainakin testata, onko kysymys hyvä tai pitäisikö se muotoilla uudestaan.

 

Teksti, joka saattaisi olla hedelmällinen, on Denis Diderot´n Rameaun veljenpoika. Kirja on lukemisen arvoinen ja sitä voisi tutkailla muutenkin. Ideani on, että sen avulla voisi luoda näkökulman kysymykseen ajattelijan varjosta. Kirja dramatisoi ajattelijan ja hänen narrimaisen varjonsa suhteen. 

 

Oppineet tietävät, että Rameaun veljenpojassa on läsnä filosofian historian varjoihin jäänyt hahmo Diogenes Sinopelainen. Nimi mainitaan teoksessa laskujeni mukaan kaksi kertaa. Se on silti yhdellä ja toisella tavalla koko ajan läsnä oudon, hävyttömän, lurjusmaisen ja jalon Rameaun veljenpojan hahmossa. Teoksen lopussa Diogenestä puolustaa erityisesti Minä (Diderot). Rameaun veljenpoika on hyvin epäileväinen.

 

Kirja on dialogi kahden ihmisen välillä. Toinen on Minä (filosofi, enemmän tai vähemmän Diderot itse) ja toinen on Hän (Rameaun veljenpoika, ilveilevä antifilosofi). On suhteellisen helppo nähdä, että Diderot luo ilkeän ironista valaistusta myös omaan hahmoonsa ja samalla koko filosofien laumaan.

 

Rameaun veljenpojan suorat puheet ja ilveily ovat provokaatiota, jotka muodostavat haasteen ajattelulle. Ne ovat filosofian pilkkaa ja siksi erityisellä tavalla filosofisia. Kun Minä (Diderot) sanoo jotain, jossa on sekä logiikkaa ja filosofista asennetta, Hän vastaa:

 

"En käsitä juuri mitään siitä mitä siinä minulle puhelette. Nähtävästi se on filosofíaa; ja sanonpa teille etukäteen, että semmoiseen en sekaannu."

 

Tiedän, että olisi kohtalaisen helppoa ryhtyä akateemiseksi ja oppineeksi. Olisi helppoa puhua Rameaun veljenpojan syntyhistorian kontekstista, kyynikkokoulukunnan vaikutuksista Ranskan valistukseen, Diogeneksen roolista Diderot´n ajattelussa ja elämässä jne. Asetan itselleni tämän teoreettisen kysymyksen kautta kuitenkin aivan toisenlaisen tehtävän. Kyse ei ole enää metodologisesta ongelmasta. Tehtävänä on valinta. 

 

Jos haluaa lähestyä kysymystä ajattelijan varjosta ja epäilee, että varjo on läsnä Rameaun veljenpojassa ja hänen hävyttömyydessään, se vaatii muutakin kuin kommentointia: täytyy asettua varjon eteen. On katsottava eteenpäin ja siedettävä edessään ajattelun raja, sen takana oleva ulkopuoli. On ehkä jopa omaksuttava jotain tuosta ajattelijan varjosta, ruumiillistettava itsessään jotain sen laadusta. Ehkä silloin filosofoiminen ei ole enää kommentointia, vaan toimintaa.

 

Kun omaksuu jotain tästä häilyvästä ja hävyttömästä hahmosta, tietää tehneensä jotain vaarallista. Onko olemassa esimerkkejä kuninkaasta, joka olisi omaksunut jotain narrista? Kuningas Lear. Ehkä tulevaisuuden ajattelija, joka on on asettunut varjonsa eteen, on niin kuin Lear ja juoksee sekavana ja alastomana nummella. Riski on otettava.

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelijan varjo

Diderot

Narri on kuninkaan varjo. Mutta kuka tai mikä on ajattelijan varjo? Emme löydä sitä seuraamalla ajattelijaa ja hänen  liikkeitään. Pelkkä katse ei tuo esiin varjoa. Tällaisten kysymysten - monesti huonojen tai turhien - kautta tulee esiin metodologinen ongelma. En ratkaise tässä ongelmaa. Esitän vain arvauksen. Arvaukseni on, että on yksi teksti, jonka kautta voisimme lähestyä ajattelijan varjoa tai ainakin testata, onko kysymys hyvä tai pitäisikö se muotoilla uudestaan.

Teksti, joka saattaisi olla hedelmällinen, on Denis Diderot´n Rameaun veljenpoika. Kirja on lukemisen arvoinen ja sitä voisi tutkailla muutenkin. Ideani on, että sen avulla voisi luoda näkökulman kysymykseen ajattelijan varjosta. Kirja dramatisoi ajattelijan ja hänen narrimaisen varjonsa suhteen. 

Oppineet tietävät, että Rameaun veljenpojassa on läsnä filosofian historian varjoihin jäänyt hahmo: Diogenes Sinopelainen. Nimi mainitaan teoksessa laskujeni mukaan kaksi kertaa. Se on silti yhdellä ja toisella tavalla koko ajan läsnä oudon, hävyttömän, lurjusmaisen ja jalon Rameaun veljenpojan hahmossa. Teoksen lopussa Diogenestä puolustaa erityisesti Minä (Diderot). Rameaun veljenpoika on hyvin epäileväinen.

Kirja on dialogi kahden ihmisen välillä. Toinen on Minä (filosofi, enemmän tai vähemmän Diderot itse) ja toinen on Hän (Rameaun veljenpoika, ilveilevä antifilosofi). On suhteellisen helppo nähdä, että Diderot luo ilkeän ironista valaistusta myös omaan hahmoonsa ja samalla koko filosofien laumaan.

Rameaun veljenpojan suorat puheet ja ilveily ovat provokaatiota, jotka muodostavat haasteen ajattelulle. Ne ovat filosofian pilkkaa ja siksi erityisellä tavalla filosofisia. Kun Minä (Diderot) sanoo jotain, jossa on sekä logiikkaa ja filosofista asennetta, Hän vastaa:

"En käsitä juuri mitään siitä mitä siinä minulle puhelette. Nähtävästi se on filosofíaa; ja sanonpa teille etukäteen, että semmoiseen en sekaannu."

Tiedän, että olisi kohtalaisen helppoa ryhtyä akateemiseksi ja oppineeksi. Olisi helppoa puhua Rameaun veljenpojan syntyhistorian kontekstista, kyynikkokoulukunnan vaikutuksista Ranskan valistukseen, Diogeneksen roolista Diderot´n ajattelussa ja elämässä jne. Asetan itselleni tämän teoreettisen kysymyksen kautta kuitenkin aivan toisenlaisen tehtävän. Kyse ei ole enää metodologisesta ongelmasta. Tehtävänä on valinta. 

Jos haluaa lähestyä kysymystä ajattelijan varjosta ja epäilee, että varjo on läsnä Rameaun veljenpojassa ja hänen hävyttömyydessään, se vaatii muutakin kuin kommentointia: täytyy asettua varjon eteen. On katsottava eteenpäin ja siedettävä edessään ajattelun raja, sen takana oleva ulkopuoli. On ehkä jopa omaksuttava jotain tuosta ajattelijan varjosta, ruumiillistettava itsessään jotain sen laadusta. Ehkä silloin filosofoiminen ei ole enää kommentointia, vaan toimintaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun ei ole päätetty etukäteen...

Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
(TIISTAISIN EI OLE, AINAKAAN TOISTAISEKSI)

Nauramme Dennis Diderot'n Jaakko Fatalistille, jonka mukaan kaikki on  ennaltamäärätty.  Silti elämme kuin kaikki olisi jo päätetty. Elämme niin kuin elämällä, seikkailulla, olisi telos, päämäärä. Olemme ehkä irtaantuneet teologiasta, mutta meissä on vielä aimo annos teleologia: uskomme että maailma tapahtumana on tarkoitushakuinen.

Hahmotan tässä pahanilkistä karikatyyrimäistä kuvaa vain osasta meistä. Karikatyyrimäisessä kuvassa on se ongelma, ettei kukaan samastu – edes ihmiset, joiden piikin pitäisi osua. Kuvittelen, että karikatyyri voi olla metodisesti hyödyllinen, vähän niin kuin dramatisoiminen. Saamme selvemmin esiin tottumuksen, joka laahautuu mukana, vaikka luulemme jo tehneemme itsestämme kevytmielisiä tanssijoita. 

Entä jos emme lisäisi tapahtumiin tällaista kuvitelmaa päämäärästä? Entä jos mitään ei olisi päätetty etukäteen? Eläisimmekö enemmän ja todellisemmin? Auttaisiko tämä asettamaan uudella tavalla kysymyksen siitä, miten täytyy elää? En tiedä...

Leikkikäämme, että olisimme pyyhkineet tarkoitushakuisuuden illuusion itsestämme. Kuvitelkaamme tilanne, joka olisi auki: emme olisi päättäneet etukäteen mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä teemme. Mitä siitä seuraisi? Ehkä ponnistukset ja kipu olisivat kärsimisen arvoisia, kun ei tietäisi, miten peli päättyy. Jos ponnistelen ja hikoilen tietäen mihin tulokseen ja maaliin työ minut vie, kysyn koko ajan, kannattaako ja onko tämä sen arvoista. Olen valmiimpi peliin, jos en tiedä, mihin päädyn. Telos, päämäärä ja tarkoitus,  näyttäytyvät tästä näkökulmasta jonakin, joka tappaa innostuksen.

Olisi hauska tietää, mikä tieto auttaisi ulos. Ehkä jo se auttaa, että tietää pelin ja leikin ja elämän olevan jonkin arvoisia, kun ei tiedä mihin ne johtavat. Kuvittelen muistavani, että Carl Michael Bellman sanoi: ”En ole syvällinen herra.” Minun on sanottava samoin. Tunnen suurta epäluuloa fatalismin, determinismin ja vapaan tahdon ongelmia kohtaan. Kysymys ei ole, kuka on kirjoittanut kaiken etukäteen, vaan miten meille syntyi vaikutelma tai illuusio siitä, ettei ole mitään valintaa tai on vain yksi vaihtoehto. Hyödyllinen ja kriittinen tieto tarttuu valtamekanismeihin, jotka neutralisoivat vapauttamme.

Olisi esimerkiksi hyödyllistä kiinnittää huomiota ihmisten puheisiin, jotka vakuuttavat puhujia itseään ja muita erilaisista käsityksistä. Ihmiset puhuvat jumalan tahdosta, ihmisluonnosta, taloudellisista realiteeteista synnyttäkseen kuvia – sanoisin kuvatuksia. Näitä kuvia käytetään meidän jarruttamiseen. Joku tahtoo vähentää mahdollisuuksiamme luovuuteen, uuden keksimiseen. Siksi on aina silloin tällöin hyvä kysyä: Kuka puhuu?

Jos on vaarallista kuunnella kaikkia vakuuttelevia puheita, on syytä myös kysyä, ketä kannattaa kuunnella. En sano, ettei johtaja tai pappi tai poliitikko voi puhua totta. Kannattaa silti kuunnella myös niitä, jotka eivät voita mitään – jotka ehkä ovat tuomittuja häviämään. En tarkoita häviäjien kuuntelemisella sitä, että täytyy kuunnella nimenomaan filosofeja. Heidänkin puheensa synnyttävät kuvatuksia.

Vapautta ei tarvitse tulkita determinismin (”kaikella on syynsä”) ja indeterminismin (”on satunnaisuuksia”) näkökulmasta. Voimme olla pinnallisia. Voimme tutkia käytäntöjä ja katsoa vapautta käytäntönä. Tässä on sekin etu, ettei tarvitse puhua oikeuksista, varsinkaan puhua niistä annettuina. Oikeudet – jos niitä on – on hankittu. Vapauden takaa vapauden käyttö.

Entä jos kaikkea ei ole päätetty etukäteen? Se merkitsisi, että edessä olisi lukuisia päätöksiä. Päätöksenteko vaatisi päättäväisyyttä, ei varmuutta siitä mihin tie vie. Se ei vaatisi metafyysistä oikeutusta. Filosofia voisi olla kannettavaa; se olisi ajattelua, joka ei ajattelisi tien päätä, vaan jokaista askelta erikseen. Se katsoisi, mihin olemme astumassa. Kun kaikkea ei ole päätetty etukäteen, meillä on paljon tekemistä.

Jaakko fatalistissa on tarina pojasta, joka parkuu kangaskaupan pöydän alla. Viereisen kaupan pitäjä tuli ihmettelemään, miksi poika itkee. ”Koska he haluavat minun sanovan A.” Kaupan pitäjä kysyi, miksei poika halua sanoa A. ”Siksi että heti kun olisin sanonut A, he haluaisivat minun sanovan B.”

Huomionarvoinen anekdootti. Ihminen pakotetaan järjestykseen, jota hänen pitää lisäksi haluta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolaiset

(Hannah Arendt)

1.Aristoteles, pakolainen
2.Diogenes Sinopelainen, pakolainen
3.Seneca, pakolainen
4.Demetrios (kyynikko), pakolainen
5.Epiktetos, pakolainen
6.Voltaire, pakolainen
7. Hannah Arendt, pakolainen
8.María Zambrano, pakolainen
9.José Gaos, pakolainen
10.Theodor Adorno, pakolainen
11.Martin Buber, pakolainen
11.Ludwig Wittgenstein, pakolainen

Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

(Voltaire)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

1700-luvun koirat

Jean le Rond D´Alembert

Tiistaina Fuengirolassa paikka poikkeuksellisesti Barista, mutta poimin kunnantalon edestä/Keskiviikkona Torre del Marissa on, vaikka on pyhäpäivä/Torstain ryhmä kokeilee ravintolaa Bahia, Rafaelin aukiolla La Leonan vieressä.

Ideani ei ole omaperäinen. Muun muassa Peter Sloterdjik (1983) ja Louisa Shea (2009) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet 1700-luvun valistusfilosofeista kääntyivät antiikin kyynikkofilosofien, koirien, puoleen. Diogenes Sinepolaisen hahmo nousee esiin Jean le Rond D´Alembertin, Denis Diderot´n ja Christoph Martin Wielandin teksteissä. Niin Rousseau kuin markiisi de Sade ottivat omakseen kyynikon roolin.  Kyynisen liikkeen uudelleensyntymä vahvisti kapinallisuutta: filosofia pyrki muuttamaan yhteiskuntaa. Kyynisen koulukunnan elävöityminen merkitsi ajattelijan roolin muuttumista.

Tilanne oli ironinen. Nyt ”koirat” liikkuivat salongeissa, peruukit päässä. Valistusajan filosofit saattoivat myös suhtautua ambivalentisti kyynikoihin tai kääntää kyynikot omaa hanketta, valistusta, vastaan. Diderot´n kyyninen mestariteos, Rameau´n veljenpoika, voidaan nähdä kyynikkojen filosofian epäonnistumisena tai myös eräänlaisena valistuksen filosofian kritiikkinä. Rousseauta sekä ihailtiin että haukuttiin ”modernina Diogeneksena”.

Mutta mitä 1700-luvun koirat, siis kyynikkofilosofit, meille opettavat? Voisiko heidän filosofinen tyyli, asenne, koiramaisuus, auttaa meitä? Voisivatko he antaa meille näkökulman omaan aikaamme? Epäilemättä esimerkiksi Voltairen kirjoituksissa kohtaamme osittain tutun maailman. Sosiaalista elämää hallitsee turhamaisuus ja kilpailu maineesta ja asemasta. Poliittinen tilanne oli silti 1700-luvun Saksassa ja Ranskassa oli tietenkin hyvin erilainen. Nykyajan koiran ei tarvitse pelätä tyrannimaista kuningasta. Hän ei kaipaa samaa vallankumousta tai muutosta.

Wielandin tai Rousseaun kyynikkomaisuus oli erilaista. Wieland vierasti Rousseaun häpeämättömyyttä, luonnonmukaisuutta. Epäilemättä hedonistista Wieland torjui myös Diogeneen askeettisuuden. Yksi kyynikkojen tärkeimmistä lähtökohdista, itsenäisyys, riippumattomuus, oli myös 1700-luvun koirien tavoite. Tietynlainen autonomisuus oli valistuksen ihanne, arvo – epäilemättä myös sen poliittinen vaarallisuus. Immanuel Kant määritteli valituksen nimenomaan ulospääsyksi itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

Todellista merkitystä tai mahdollista näkökulmaa ei tarvitse etsiä teoreettisista sisällöistä, vaan siitä tavasta, jolla teoria tai ajatus muuttui käytännöksi, elämäntavaksi. Mielenkiintoista 1700-luvun koirissa on se, että toiset näkivät ajatuksen manifestoitumisen. D´Alembertin ystävät näkivät hänessä Diogeneen. Frederick Suuri, joka ei ollut hänen lähipiiriään, sanoi, että D´Alembert oli se todellinen ihminen, jota Diogenes epätoivoisesti etsi. On mielenkiintoista ja hauskaa ajatella, että ihmiset vertasivat häntä tynnyrissä eläneeseen provosoijaan. D´Alembert loi nimittäin erittäin menestyksellisen uran, oli Ranskan Akatemian jäsen 24-vuotiaana ja oli aikansa arvostetuimpia matemaatikkoja.

Jos otamme vakavasti Diogeneen hahmon, jos otamme hänet eteemme, hän on peili, kauhea peili, joka näyttää miten puutteellisia olemme ajattelijoina ja eläjinä. 1700-luvun koirien esimerkki antaa meille hyvän omantunnon poiketa Diogeneen tavasta elää. Voimme pistää peruukin päähän. He näyttävät, omalla esimerkillään, että silti on tärkeää katsoa miten elää ja miten filosofiasta tekee osallisen yhteiskunnassa.

Voisimme oppia jotain ristiriitaisuudesta, ambiventista asenteesta. Voisimmeko olla todella kyynikkoja, koiria, jos emme pilkkaisi ihanteita, myös omiamme? Sillä yksi asia voidaan sanoa valistusta vastaan: Se epäonnistui, koska siitä tuli pateettista, vakavaa, itsensä vakavasti ottavaa. D´Alembert voisi edustaa kaikkein naiiveinta edistysuskoa, mutta on syytä muistaa: hän nauroi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila