Don Quijote oli runoilija

Filosofiakahvila 20.10./21.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa todennäköisesti  5. marraskuuta.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kysyin kerran, kumpi oli oikeassa, Don Quijote vai Sancho Panza? Vastasin: ”Kumpikin saatttoi olla väärässä. Ihminen voi hukata elämänsä sekä kuvitelmissa että uskossa kivenkovaan todellisuuteen.” Vastaukseni oli vähintään ovela. En sanonut, kumpi on oikeassa. Tähän voi tehdä myös filosofisemman lisäyksen.

Joissakin kulttuureissa, esimerkiksi Suomessa, kallistutaan enemmän Sancho Panzan, realismin, kannalle. Yksi yllätys minulle Espanjassa oli se, että täällä arvostetaan ja kunnioitetaan Don Quijoten hulluutta enemmän. Nämä vastakkaiset tulkinnat lähtevät molemmat siitä näkökulmasta, että joku on oikeassa. Meidän ei ole pakko ajatella tästä näkökulmasta. Voimme olla negatiivisempia: ajatella väärässolemisen näkökulmasta.

Tartun omaan ilmaukseeni ”hukata elämä”. Joku, esimerkiksi Don Quijote, voi hukata elämänsä kuvitelmissa, koska ei tavoita ja tartu siihen, mikä on käsillä ja mikä voisi olla arvokasta tai merkityksellistä hänen elämässään. Tämä kuvio toistuu kirjallisuudessa myös Cervantesin jälkeen. Anton Tšehovin kertomuksen Hepsakka päähenkilörouva seikkailee, etsii jännitystä ja romantiikkaa taiteilijapiireistä ja muusta, mutta lopulta tajuaa, kun menettää tylsän aviomiehensä, että hän oli hyvä mies, jossa oli enemmän arvoa kuin hänen haihatteluissaan.

Joku voi hukata elämänsä, mahdollisuutensa ja kyvyn elää merkityksellistä elämää, koska hän on realisti, joka sanoo: ”Tämä on ollut näin aina ja tulee olemaan.” Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole kaikkien todellisuuden ulottuvuuksien tajuamista, koska myös mahdollisuudet ovat osa todellisuutta.

Voimme yrittää suodattaa tästä opetuksen sekä filosofille tai oppineelle, joka yrittää tehdä diagnoosia maailmasta että myös tavalliselle eläjälle, joka heilahtelee haaveidensa että kylmäkiskoisen realismin välillä. Kun oppinut toteaa, että näin ja näin, hänen ei ole pakko tehdä päätelmää, että se tulee aina olemaan näin ja näin. Kun hän analysoi maailmaa ja sen vaaroja, tekee diagnoosia sen sairauksista, hän voi etsiä myös murtumia, haurautta todellisuuden kivestä, etsiä tietä ulos.

Tämä on syy, miksi olen pitänyt historiasta. Kun näen, että kerran on ollut toisin, päättelen, että se voi myös olla toisin nyt ja tulevaisuudessa. Tiedän, että joillekin historiasta saatu opetus on päinvastainen; jotkut löytävät aina vain samaa tai vielä pahempaa, he löytävät identiteetin, kansakunnan tai rodun tehtävän.  

Kuvitelmat ovat hyväksi, jos niiden ansiosta näkee uusia mahdollisuuksia. Ne ovat pahasta, jos jäämme niihin kiinni ja lyömme niiden takia päätä seinään. Kieltämättä taistelu tuulimyllyjä vastaan on vähän hassua. Eivät kai ne tuulimyllyt mitään ole meille tehneet. Realismi on hyväksi, jos se auttaa keksimään toimivia keinoja. Se on pahaksi, jos sen takia päädyn ajattelemaan, ettei mikään voi olla toisin.

Valistusfilosofi Voltaire ei katsonut Don Quijotea idealistina, siis mielipuolena.  Hänen mukaansa Don Quijote ei ollut mielipuoli, vaan keski-ikäinen mies, joka tunsi, että intohimot katoavat ja kuihtuvat. Filosofi tiesi Don Quijoten olevan ennen kaikkea intohimojen keksijä. Samaa mieltä ovat ne runoilijat, jotka sanovat, että Don Quijote oli runoilija, joka luo itsensä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kirjallisuuden käytöstä

Jotkut ovat varmaan huomanneet, että siteeraan filosofien lisäksi ns. kaunokirjallisuuden tekijöitä. Minua ei kiinnosta sanataiteellisten teosten tulkinta tai kommentointi. Minua kiinnostaa pikemminkin kirjallisuuden käyttö. Löydän romaaneista, novelleista, runoista ja näytelmistä teemoja ja näkökulmia, jotka avaavat (jos hyvin käy) näköpiiriämme.

Kirjallisuus, jota käytän, ei ole erityisen filosofista. En useinkaan lue filosofisia romaaneja. Ne ovat joko tylsiä tai en saa niistä mitään irti. On toki poikkeuksia, kaikkein klassisin on tietenkin Voltairen Candide, joka on mestariteos.

Esimerkki. Voisin käyttää Anton Tšehovin novellia Potilastapaus. Tarina on yksinkertainen eikä siinä tapahdu mitään dramaattista. Lääkäri saa kutsun tulla katsomaan tehtaan omistajan tytärtä, joka on ilmeisesti sairas. Tohtori matkustaa Moskovan ulkopuolelle.

Kun tohtori tulee paikalle, hänelle selviää, että aikaisemmin lääkärit ovat ovat epäilleet hermojen reistailemista. Potilas valittaa, että hänellä on ollut sydämen tykytystä. Lääkäri kuuntelee sydäntä eikä löydä mitään vikaa.  Perhe houkuttelee tohtorin jäämään yöksi.

Tohtori kuuntelee yön ääniä: sammakoita ja satakieliä, mutta myös metallin hakkaamisen ääntä. Hän on tieteellisen ja rationaalisen kasvatuksen saanut mies, joka ei usko piruun. Mutta hän ajattelee omassa päässään, että päähenklö, jolle täällä puuhataan, on piru.

Seuraavana aamuna hän keskustelee uudestaan potilaan kanssa. Tyttö sanoo itsekin, ettei hän ehkä ole sairas, vain levoton. Hän toteaa ujosti, että haluaisi keskustella jonkun muun kuin lääkärin kanssa. Hän haluaisi keskustella ystävän kanssa,  mutta hänellä ei ole ystäviä. Jatkossa he eivät puhu ei sairaudesta, vaan tulevaisuudesta, tulevista sukupolvista, jotka lähtevät pois.

Kun tohtori lähtee, hän ei ei enää ajattele ankeita rakennuksia eikä pirua. Hän  nauttii auringosta ja lähestystyvästä tulevaisuutta, joka oli hänen mielessään kirkas ja valoisa.

Tarinassa ei ole mitään filosofista, ainakaan selvästi. Se ei kommentoi mitään oppia. Millään filosofisella koululla ei ole siinä roolia päinvastoin kuin Tšehovin kertomuksessa Sali nro 6. Voisin silti kuvitella, että Potilastapausta voisi käyttää. Minua itseäni – monestakin syystä – kiinnostaa lääkärin ja potilaan suhde. Minua kiinnostaa myös ihmisen suhde sairauteen. Silti voisin kuvitella myös, että Tšehovin novelli on mielenkiintoinen ja syvällinen johdanto ympäristön teemaan…  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolaiset

(Hannah Arendt)

1.Aristoteles, pakolainen
2.Diogenes Sinopelainen, pakolainen
3.Seneca, pakolainen
4.Demetrios (kyynikko), pakolainen
5.Epiktetos, pakolainen
6.Voltaire, pakolainen
7. Hannah Arendt, pakolainen
8.María Zambrano, pakolainen
9.José Gaos, pakolainen
10.Theodor Adorno, pakolainen
11.Martin Buber, pakolainen
11.Ludwig Wittgenstein, pakolainen

Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

(Voltaire)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila