Kirjallisuuden käytöstä

Jotkut ovat varmaan huomanneet, että siteeraan filosofien lisäksi ns. kaunokirjallisuuden tekijöitä. Minua ei kiinnosta sanataiteellisten teosten tulkinta tai kommentointi. Minua kiinnostaa pikemminkin kirjallisuuden käyttö. Löydän romaaneista, novelleista, runoista ja näytelmistä teemoja ja näkökulmia, jotka avaavat (jos hyvin käy) näköpiiriämme.

Kirjallisuus, jota käytän, ei ole erityisen filosofista. En useinkaan lue filosofisia romaaneja. Ne ovat joko tylsiä tai en saa niistä mitään irti. On toki poikkeuksia, kaikkein klassisin on tietenkin Voltairen Candide, joka on mestariteos.

Esimerkki. Voisin käyttää Anton Tšehovin novellia Potilastapaus. Tarina on yksinkertainen eikä siinä tapahdu mitään dramaattista. Lääkäri saa kutsun tulla katsomaan tehtaan omistajan tytärtä, joka on ilmeisesti sairas. Tohtori matkustaa Moskovan ulkopuolelle.

Kun tohtori tulee paikalle, hänelle selviää, että aikaisemmin lääkärit ovat ovat epäilleet hermojen reistailemista. Potilas valittaa, että hänellä on ollut sydämen tykytystä. Lääkäri kuuntelee sydäntä eikä löydä mitään vikaa.  Perhe houkuttelee tohtorin jäämään yöksi.

Tohtori kuuntelee yön ääniä: sammakoita ja satakieliä, mutta myös metallin hakkaamisen ääntä. Hän on tieteellisen ja rationaalisen kasvatuksen saanut mies, joka ei usko piruun. Mutta hän ajattelee omassa päässään, että päähenklö, jolle täällä puuhataan, on piru.

Seuraavana aamuna hän keskustelee uudestaan potilaan kanssa. Tyttö sanoo itsekin, ettei hän ehkä ole sairas, vain levoton. Hän toteaa ujosti, että haluaisi keskustella jonkun muun kuin lääkärin kanssa. Hän haluaisi keskustella ystävän kanssa,  mutta hänellä ei ole ystäviä. Jatkossa he eivät puhu ei sairaudesta, vaan tulevaisuudesta, tulevista sukupolvista, jotka lähtevät pois.

Kun tohtori lähtee, hän ei ei enää ajattele ankeita rakennuksia eikä pirua. Hän  nauttii auringosta ja lähestystyvästä tulevaisuutta, joka oli hänen mielessään kirkas ja valoisa.

Tarinassa ei ole mitään filosofista, ainakaan selvästi. Se ei kommentoi mitään oppia. Millään filosofisella koululla ei ole siinä roolia päinvastoin kuin Tšehovin kertomuksessa Sali nro 6. Voisin silti kuvitella, että Potilastapausta voisi käyttää. Minua itseäni – monestakin syystä – kiinnostaa lääkärin ja potilaan suhde. Minua kiinnostaa myös ihmisen suhde sairauteen. Silti voisin kuvitella myös, että Tšehovin novelli on mielenkiintoinen ja syvällinen johdanto ympäristön teemaan…  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkit, kysymykset, ympäristö

Esitän eräänlaisen merkkiteorian, pienimuotoisen ja mahdollisimman yksinkertaisen. Lähteinä ja pohjana mm. Henri Bergsonin ja Gilles Deleuze´n esittämät ajatukset. Älkää kuitenkaan vetäkö heitä vastuuseen kömpelöstä ja yksinkertaisesta esityksestäni. Lopulta se mihin tähtään ei ole merkkiteoria, vaan sen soveltaminen, käyttäminen uusien kysymysten esittämiseksi.

Ajatelkaa tilanne, jossa joku kohtaa ympäristössään jonkun esteen, vaikeuden, ongelman. Tämä este, ongelma, muodostaa kysymyksen. Ihminen yrittää keksiä siihen ratkaisua, onnistuu tai on onnistumatta. Kun meidän ratkaisut, vastaukset, eivät enää toimi, syntyy uusi kysymys, me uudelleenproblematisoimme. Hämmennys, hämmentävä tilanne, umpikuja on aina kysymyksiä tuottava.

Ajatellaan tätä alkuperäistä tilannetta uudestaan merkkien näkökulmasta. Joku kohtaa esteen. Merkki tai merkit paljastavat esteen, tuovat ne eteemme. Mutta kulkeminen erilaisissa ympäristöissä voi olla ongelmallista siksi, että olemme vastaanottavaisia vain tietyille merkeille. Koira ja ihminen vastaanottavat erilaisia merkkejä, mutta myös ihmisissä on eroja.

Me olemme herkkiä, vastaanottavaisia vain tietyille merkkeille ympäristössä. Valmius vastaanottamaan orientoi meitä ei vain ympäristössä, vaan monissa elämään liittyvissä valinnoissa. Se joka on herkkä, kyvykäs vastaanottamaan merkkejä jostain materiaalista, esim. puusta, voi helpommin oppia puusepän ammatin. Rikospoliisi oppii lukemaan merkkejä ja jälkiä, jotka voiviat toimia johtolankoina rikoksen selvittämisessä. Lääkäri on joku, joka on oppinut vastaanottamaan merkkejä sairaudesta.

Kun olemme jokatapauksessa tavalla tai toisella rajoittuneita vastaanottamaan merkkejä, olemme tietyllä tavalla aina vähän lukkituneita; emme osaa uudelleenproblematisoida emmekä osaa problematisoida, koska emme edes näe esteitä, ongelmia. Kun emme osaa uudelleenproblematisoida, emme osaa myöskään väistää tai ylittää esteitä. Ihmisessä on silti, näin uskon, plastisuutta, muovautuvuutta. Hän voi tulla uudella tavalla herkäksi, vastaanottavaiseksi merkeille, joita hän ei ole aikaisemmin rekisteröinyt.

Me olemme liian passiivisia merkkien suhteen, mutta vielä passiivisempia itsemme tekemisessä uudella tavalla herkäksi. Me emme kiinnitä huomiota. Mikä kiinnittää huomion? Se mikä on kiinnostavaa. Kiinnostavaa on jokin odottamaton, tavanomaisesta poikkeava. Meidän on opittava kiinnostumaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Sitä, että voidaksemme muuttua meidän täytyy oppia vastaanottamaan toisella tavalla ja löytämään ympäristöstä kiinnostavaa. Sekä vastaanottaminen (siis aisthesis) että kiinnostava ovat esteettisiä käsitteitä. Meidän etiikan täytyy olla esteettistä. Esteettinen merkitsee toisenlaisen vastaanottamisen kuvittelemista, sen kokeilemista, toisenlaista aistimista.