Filosofia ja katse

 

Bergson

Filosofiakahvila 28.3../29.3./30.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Henri Bergson (1859-1941) sanoi, ettei filosofia ole systeemin rakentamista, vaan  päätös (résolution) katsoa viattomasti  maailmaa ja itseä. Pierre Hadot (1922-2010) analysoi väitettä ja eristää siitä monta mielenkiintoista elementtiä. Ensinnäkin väite pyyhkii lähtökohtaisesti pois ajatuksen, että filosofia olisi teoreettinen ja abstrakti rakennelma. Toisekseen Bergson sanoo, ettei filosofia yksinkertaisesti ole diskurssia, puhetta, vaan se on valinta. Filosofia oli hänelle enemmän asenne, tapa toimia, tapa katsoa maailmaa. 

Kolmas mielenkiintoinen elementti väitteessä on kohta, joka puhuu viattomasta (Bergson käyttää alkuperäisessä tekstissä sanaa naïvement) katseesta. Hadot muistuttaa, että sanoessaan filosofiaa transformaatioksi havaitsemisessa hän käyttää esimerkkinä kuvaitaiteilijaa, joka joutuu ponnistelelemaan ja työskentelemään, jotta osaisi katsoa naiivisti ja saisi paljaan, alastoman havainnon todellisuudesta. Hadot liittää naiiviin, viattomaan, katseeseen kyvyn irtaantua keinotekoisesta, totutusta. Viaton katse on  ennakkoluuloista vapaa.

Tapa, jolla Hadot lukee huomautusta, ei ole yllättävä. Voisi sanoa, ettei se ole viaton lukutapa. Hadot on nimittäin puolustanut ideaa, että filosofía oli (ainakin antiikin maailmassa) elämäntapa, ei teoretisointia. Vaikka Hadotin viattomuuta epäilisi, hänen tapansa analysoida on merkittävä. Se alleviivaa ajatusta, että filosofía voi olla nykypäivän maailmassa jotain muuta kuin puhetta.

On hauskaa kuvitella filosofi, joka oppii katsomaan viattomasti. Hänet täytyy ehkä kuvitella, koska todellisesta maailmasta häntä ei helposti löydä. Olen puolustanut ideaa, että filosofien käsitteet ovat ikkunoita, kiikareita, suurennuslaseja, joiden avulla näkee asioita. Ikkunat ja kiikarit ovat teknologiaa. Ne eivät missään nimessä tee katseesta viatonta. Hegeliläinen filosofi näkee joka paikassa dialektiikkaa. Heideggerilainen ajattelija löytää olemisen unohtamista. Deleuziläinen filosofi näkee laskoksia (pli),  esimerkiksi.

Kuvittelen viattomasti katsovan filosofin omenapuun alle. Omena putoaa hänen päähänsä. Katse ei muutu. Hän ei mieti, miksi se putosi hänen päähänsä eikä hän kysy, miksi se ylipäätään putosi. Filosofi ei ajattele edes sitä, minkä tietää; se putosi, koska se on kypsä, oli sen aika pudota. Hän syö omenan. Filosofi on valaistunut tai hän on idiootti, ihan sama.  Minä voisin pitää tätä tavoiteltavana tilana. Silti minulla on omat epäilyni Bergsonin viattomuudesta.

Jos filosofia katsotaan asenteeksi, riittääkö meille viaton katse? Miksi katse? Näkeminen ja katse ovat filosofien vanhoja pakkomielteitä eivätkä ne ole koskaan ihan viattomia. Barcelonalainen filosofi Marina Garcés muistuttaa, että filosofia on elämäntapa, joka syntyi katutaiteena. Hän sanoo, että tärkeää on oppia katsomaan toisella tavalla, mutta hän puhuu myös kysymisen merkityksestä, siitä että että kysymys tekee elämästä yhteisen ongelman. 

Meidän ei välttämättä tarvitse hylätä ajatusta uudesta, toisenlaisesta, raikkaammasta ja naiivimmasta katseesta. Mutta se ei ehkä ole mahdollinen ilman todellista kysymistä, joka – niin kuin Garcés sanoo – avaa rajoja, joita käsityksemme itsestään selvyydestä luovat…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pseudo-ongelma

Henri Bergson

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 30.1. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 29.1. ja Fuengirolassa 30.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kreikan pseudos tarkoitti valhetta, ja pseudo-ongelma on näennäinen ongelma tai valeongelma. Vaikka emme uskoisi, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, erottelu ongelmiin ja pseudo-ongelmiin voi olla hyödyllinen. Ihan pelkästään siksi, että pseudo-ongelmaa ei tarvitse ratkaista; se vain hylätään.

Ongelma – suorastaan metodologinen ongelma – on se, miten voimme erottaa ongelman pseudo-ongelmasta. Suoranaisen tuskan aihe on, ettei ole mitään helppoa tapaa erottaa niitä – ei ole mitään valmista, aina toimivaa kriteeriä. Voisi sanoa, että pseudo-ongelman ongelma on filosofian hauskimpia. Se sotii juuri sopivasti arkijärkeä vastaan. Olemme niin kiinni ajatuksessa, että ratkaisu ongelmaan voi olla väärä tai oikea – emme heti tajua, että itse ongelma voi olla väärä.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan. Jos haluamme arvioida, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma, meidän on tutkittava, miten ongelmaan liittyvä kysymys on muotoiltu: mitä termejä siinä on käytetty ja mitä oletuksia se sisältää. Henri Bergson sanoi, että metodologiaa tarvitaan, jotta löytäisimme todelliset ongelmat. Hän myös tiesi, että ongelman löytäminen merkitsi sen muotoilemista – ja muotoileminen oli hänelle luomista, rakentamista.

Bergson antoi kaksi esimerkkiä pseudo-ongelmista vuonna 1911 pitämässään luennossa. Otan esiin vain toisen, koska se on filosofian historian näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen. Tämän pseudo-ongelman ilmaisu on kysymys: ”Miksi jotain on eikä ei mitään?” Tätä kysymys on usein toistettu ja vanhan, usein toistetun tarinan mukaan tässä kysymyksessä, ihmettelyssä, on filosofian alku. Siksi on erityisen järkyttävää ja skandaalimaista, että Bergson sanoo sitä pseudo-ongelmaksi.

Miksi tämä kysymys ei ilmaise todellista ongelmaa? Bergsonin mukaan kysymyksen voi esittää vain, jos hyväksyy joitakin kyseenalaisia olettamuksia. Vain jos joku sanoisi, että olisi mahdollista että ei olisi mitään, se että jotain on tulee hämmästyttäväksi. Toisin sanoen pseudo-ongelmaksi tämän tekee joukko oletuksia, joista ei voi pitää kiinni. Ilmeisesti Bergson ei ajatellut, että maailman olemassaolo on mystistä.

Vastaavasti voisin sanoa pseudo-ongelmaksi teodikean ongelmaa – klassista teologian ongelmaa: ”Miksi on pahaa, jos Jumala on hyvä?” Koko ongelmaa ei ole olemassa, jos en pidä kiinni siitä, että Jumala on olemassa (tai että kyseinen olento on hyvä). Joku voi tietysti sanoa, että Jumala on olemassa ja hänelle ongelma on todellinen. Bergsonille sattui näin pahan ongelman kanssa. Hän todisteli nuorena, että kyseessä oli pseudo-ongelma, mutta vanhoilla päivillään käsitteli sitä todellisena.

Pseudo-ongelma on jotain, joka esiintyy ongelmana, muttei ole sitä. Voimme puhua todellisesta rakkaudesta erotettuna rakkaudesta, joka esiintyy rakkautena ja puhuu rakkauden nimissä ollen vain pyrkimystä omistaa toinen. Pseudo-ongelma on samanlainen esittäjä kuin valheellinen rakkaus.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 1. osa 27. tammikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuus

(Henry David Thoreau)

Henri Bergson sanoi, ettei filosofoiminen ole systeemin rakentamista, vaan oman itsensä ja ympäristönsä yksinkertaista katsomista. Goethe sanoi: ”Pitäisi oppia uskomaan yksinkertaisuuteen.” Uskon antiikin filosofian opettavan, ettei filosofian tarvitse olla uhkeita puheita, keinotekoisia ja koristeellisia sanarakennelmia. Se voi olla tapa muuttaa tapaamme nähdä ja elää.

Minulla on monesti ollut voimakas tunne, että jokin yksinkertainen asia on jäänyt oivaltamatta. Tämä tunne on usein seurausta mutkittelevien polkujen kulkemisesta, analyyttisen työn väsyttävyydestä. Mietin, onko tunne seurausta siitä, että ajattelu on liian metodista, liian käsitteellistä, liian monimutkaisen välineistön käytön sotkemaa. Epäilys on johtanut minut haaveilemaan yksinkertaisista ja raakalaismaisista menetelmistä, joiden käyttäminen ei tekisi välineestä apparaattia, jonka sisään joudun niin kuin Chaplin elokuvassaan Nykyaika....

Halutessaan yksinkertaisuutta on silti pyrittävä välttämään yksinkertaistamisen vaara. Ilmiöt ovat kompleksisia. Yksi aikamme taipumuksistamme on banalisoida asiat. Sillä tavalla ne ovat mukavampia; maailma ei ole niin kova, epävarma ja yllättävä eikä sitä tarvitse ajatella. Banalisoivan yksinkertaistamisen, kompleksisuuden hävittämisen, avulla saavutetaan yhteiskunnallinen mielentila, jossa ei ajatella eikä kysytä.

Hyvässä yksinkertaisuudessa omaan olemassaolon tapaan tehdään muutoksia, itsestä tehdään yksinkertainen. Hyvä yksinkertaisuus varustaa kohtaamaan maailman kompleksisuuden. Yksinkertaisuus – se että liikkuu vähien tavaroiden kanssa – helpottaa kulkemista. Jos minulla ei ole mukana mitään muuta kuin välttämätön, maailman kompleksisuus ei hämää. Tarpeettomien asioiden, tavaroiden ja ajatusten jättäminen tekee helpommaksi elää lukuisien epäselvien tarjousten edessä.

Henry David Thoreau (1817-1862) oli yksi viimeisiä yksinkertaisuuden puolustajia. Hänen ajatuksensa oli, ettei ilman yksinkertaisuutta voi tavoittaa sitä mikä on tärkeää elämässä. Yksinkertaisuus merkitsi hänelle tietenkin kohtuullisuutta, niukkuuttakin. Mieluummin kuin kolme ateriaa päivässä vain yksi, viisi eikä sata eri ruokalajia jne. Se merkitsi vähentämistä myös toisella tavalla: tekemiset, tehtävät, vähennetään minimiin. Yksinkertaisuus on keino välttää siviliaatiossa elämisen pinnallisuus.

Itse ajattelen yksinkertaisuuden olevan ennen kaikkea tarpeettoman etiketin, tarpeettomien koristeiden vähentämistä. Myös hengen voi keventää, kun lakkaa pyörittämästä mielessään turhia ajatuksia, keskittyy siihen mikä merkitsee. Lopulta se mikä merkitsee on yksinkertaista ja sen voi sanoa yksinkertaisesti. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.”

Merkit, kysymykset, ympäristö

Esitän eräänlaisen merkkiteorian, pienimuotoisen ja mahdollisimman yksinkertaisen. Lähteinä ja pohjana mm. Henri Bergsonin ja Gilles Deleuze´n esittämät ajatukset. Älkää kuitenkaan vetäkö heitä vastuuseen kömpelöstä ja yksinkertaisesta esityksestäni. Lopulta se mihin tähtään ei ole merkkiteoria, vaan sen soveltaminen, käyttäminen uusien kysymysten esittämiseksi.

Ajatelkaa tilanne, jossa joku kohtaa ympäristössään jonkun esteen, vaikeuden, ongelman. Tämä este, ongelma, muodostaa kysymyksen. Ihminen yrittää keksiä siihen ratkaisua, onnistuu tai on onnistumatta. Kun meidän ratkaisut, vastaukset, eivät enää toimi, syntyy uusi kysymys, me uudelleenproblematisoimme. Hämmennys, hämmentävä tilanne, umpikuja on aina kysymyksiä tuottava.

Ajatellaan tätä alkuperäistä tilannetta uudestaan merkkien näkökulmasta. Joku kohtaa esteen. Merkki tai merkit paljastavat esteen, tuovat ne eteemme. Mutta kulkeminen erilaisissa ympäristöissä voi olla ongelmallista siksi, että olemme vastaanottavaisia vain tietyille merkeille. Koira ja ihminen vastaanottavat erilaisia merkkejä, mutta myös ihmisissä on eroja.

Me olemme herkkiä, vastaanottavaisia vain tietyille merkkeille ympäristössä. Valmius vastaanottamaan orientoi meitä ei vain ympäristössä, vaan monissa elämään liittyvissä valinnoissa. Se joka on herkkä, kyvykäs vastaanottamaan merkkejä jostain materiaalista, esim. puusta, voi helpommin oppia puusepän ammatin. Rikospoliisi oppii lukemaan merkkejä ja jälkiä, jotka voiviat toimia johtolankoina rikoksen selvittämisessä. Lääkäri on joku, joka on oppinut vastaanottamaan merkkejä sairaudesta.

Kun olemme jokatapauksessa tavalla tai toisella rajoittuneita vastaanottamaan merkkejä, olemme tietyllä tavalla aina vähän lukkituneita; emme osaa uudelleenproblematisoida emmekä osaa problematisoida, koska emme edes näe esteitä, ongelmia. Kun emme osaa uudelleenproblematisoida, emme osaa myöskään väistää tai ylittää esteitä. Ihmisessä on silti, näin uskon, plastisuutta, muovautuvuutta. Hän voi tulla uudella tavalla herkäksi, vastaanottavaiseksi merkeille, joita hän ei ole aikaisemmin rekisteröinyt.

Me olemme liian passiivisia merkkien suhteen, mutta vielä passiivisempia itsemme tekemisessä uudella tavalla herkäksi. Me emme kiinnitä huomiota. Mikä kiinnittää huomion? Se mikä on kiinnostavaa. Kiinnostavaa on jokin odottamaton, tavanomaisesta poikkeava. Meidän on opittava kiinnostumaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Sitä, että voidaksemme muuttua meidän täytyy oppia vastaanottamaan toisella tavalla ja löytämään ympäristöstä kiinnostavaa. Sekä vastaanottaminen (siis aisthesis) että kiinnostava ovat esteettisiä käsitteitä. Meidän etiikan täytyy olla esteettistä. Esteettinen merkitsee toisenlaisen vastaanottamisen kuvittelemista, sen kokeilemista, toisenlaista aistimista.