Filosofia ja katse

 

Bergson

Filosofiakahvila 28.3../29.3./30.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Henri Bergson (1859-1941) sanoi, ettei filosofia ole systeemin rakentamista, vaan  päätös (résolution) katsoa viattomasti  maailmaa ja itseä. Pierre Hadot (1922-2010) analysoi väitettä ja eristää siitä monta mielenkiintoista elementtiä. Ensinnäkin väite pyyhkii lähtökohtaisesti pois ajatuksen, että filosofia olisi teoreettinen ja abstrakti rakennelma. Toisekseen Bergson sanoo, ettei filosofia yksinkertaisesti ole diskurssia, puhetta, vaan se on valinta. Filosofia oli hänelle enemmän asenne, tapa toimia, tapa katsoa maailmaa. 

Kolmas mielenkiintoinen elementti väitteessä on kohta, joka puhuu viattomasta (Bergson käyttää alkuperäisessä tekstissä sanaa naïvement) katseesta. Hadot muistuttaa, että sanoessaan filosofiaa transformaatioksi havaitsemisessa hän käyttää esimerkkinä kuvaitaiteilijaa, joka joutuu ponnistelelemaan ja työskentelemään, jotta osaisi katsoa naiivisti ja saisi paljaan, alastoman havainnon todellisuudesta. Hadot liittää naiiviin, viattomaan, katseeseen kyvyn irtaantua keinotekoisesta, totutusta. Viaton katse on  ennakkoluuloista vapaa.

Tapa, jolla Hadot lukee huomautusta, ei ole yllättävä. Voisi sanoa, ettei se ole viaton lukutapa. Hadot on nimittäin puolustanut ideaa, että filosofía oli (ainakin antiikin maailmassa) elämäntapa, ei teoretisointia. Vaikka Hadotin viattomuuta epäilisi, hänen tapansa analysoida on merkittävä. Se alleviivaa ajatusta, että filosofía voi olla nykypäivän maailmassa jotain muuta kuin puhetta.

On hauskaa kuvitella filosofi, joka oppii katsomaan viattomasti. Hänet täytyy ehkä kuvitella, koska todellisesta maailmasta häntä ei helposti löydä. Olen puolustanut ideaa, että filosofien käsitteet ovat ikkunoita, kiikareita, suurennuslaseja, joiden avulla näkee asioita. Ikkunat ja kiikarit ovat teknologiaa. Ne eivät missään nimessä tee katseesta viatonta. Hegeliläinen filosofi näkee joka paikassa dialektiikkaa. Heideggerilainen ajattelija löytää olemisen unohtamista. Deleuziläinen filosofi näkee laskoksia (pli),  esimerkiksi.

Kuvittelen viattomasti katsovan filosofin omenapuun alle. Omena putoaa hänen päähänsä. Katse ei muutu. Hän ei mieti, miksi se putosi hänen päähänsä eikä hän kysy, miksi se ylipäätään putosi. Filosofi ei ajattele edes sitä, minkä tietää; se putosi, koska se on kypsä, oli sen aika pudota. Hän syö omenan. Filosofi on valaistunut tai hän on idiootti, ihan sama.  Minä voisin pitää tätä tavoiteltavana tilana. Silti minulla on omat epäilyni Bergsonin viattomuudesta.

Jos filosofia katsotaan asenteeksi, riittääkö meille viaton katse? Miksi katse? Näkeminen ja katse ovat filosofien vanhoja pakkomielteitä eivätkä ne ole koskaan ihan viattomia. Barcelonalainen filosofi Marina Garcés muistuttaa, että filosofia on elämäntapa, joka syntyi katutaiteena. Hän sanoo, että tärkeää on oppia katsomaan toisella tavalla, mutta hän puhuu myös kysymisen merkityksestä, siitä että että kysymys tekee elämästä yhteisen ongelman. 

Meidän ei välttämättä tarvitse hylätä ajatusta uudesta, toisenlaisesta, raikkaammasta ja naiivimmasta katseesta. Mutta se ei ehkä ole mahdollinen ilman todellista kysymistä, joka – niin kuin Garcés sanoo – avaa rajoja, joita käsityksemme itsestään selvyydestä luovat…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Henkisten harjoitusten laboratorio

 

Pierre Hadot

Filosofiakahvila 10.1./11.1./12.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vertailu on pahasta, sanotaan. Mutta joskus on hyvä vertailla, jota voisimme arvioida tai ainakin löytää erilaisia näkökulmia. Olen puhunut toistuvasti askeesista, itseensä vaikuttamisesta. Tässä yhteydessä voidaan puhua tekniikoista tai henkisistä harjoituksista. Miten meidän olisi hyvä vaikuttaa itseemme? Mikä olisi hyväksi?

Vastaus ei ole valmiina, meillä ei ole kriteerejä. Voimme vain tutkailla eri aikoina ja eri kultuureissa käytettyjä tekniikoita, niiden vaikutuksia. Ehkä voimme kokeilla niitä ja oppia, mikä sopii meille.

Olen löytänyt kaksi mielenkiintoista vertailevaa kirjaa. 1)André van der Braak: Nietzsche and Zen. Self-overcoming without a self. 2) Eske Møllgaard: An Introduction to Daoist Thought. Action, language, and ethics in Zhuangzi.

Møllgaard luettelee Zhuangziin (n. 369-290 eaa.) henkisiä harjoituksia: elämästä huolehtiminen (yansheng), vaeltelu (you), mielen ja sydämen paastoaminen (xinchai) ja istuminen unohduksen tilassa (zuowang). On kuin lukisimme Borgesin siteerausta kiinalaisesta ensyklopediasta. Kaikki tuntuu oudolta. 

Zhuangzilla on kuitenkin teksti, joka koskee erityistä harjoitusta, josta käytettiin nimitystä qiwu – se merkitsi eriyisen katsomistavan harjoittelemista; asiat yritettiin  nähdä samankaltaisinaa tekemättä eroa (englannin sana on equalizing). Møllgaard sanoo, että Zhuangzin teksti ei vain käsittele tätä harjoitusta, vaan on itsessään tätä harjoitusta. Tämä on mielenkiintoista vertailun kannalta. Pierre Hadot, antiikin Kreikan ja Rooman filosofian asiantuntija, sanoi antiikin filosofien puheen olleen usein henkistä harjoitusta, ei teoretisointia jostain aiheesta. Antiikin filosofeilta löytyy myös esimerkkejä ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta, katsomisesta, jossa katse ei tee enää samalla tavalla eroja ja erotteluja. Zhuangzi ei ole enää niin outo tai hän ei olisi ollut outo kreikkalaiselle.

Braakin kirjan esimerkkiä käyttäen voisi puhua zenin ja Nietzschen etäisyydestä ja outoa valoa zeniin ja Nietzscheen luovasta samanhenkisyydestä. Nietzsche arvosteli tunnetusti buddhalaisuutta (samankaltaisista syistä kuin kristinuskoa), mutta buudhalaisuuden kritiikkiä on myös zenissä. Mielenkiintoinen samanhenkisyys löytyy samantapaisesta tavasta käsittää totuus. Totuus ei ollut Nietzschelle representaatiota (tai adekvaatiota). Hänen käsityksensä muistuttaa enemmän idän vanhojen ajattelijoiden lähtökohtaa: totuus ei ole lauseen ominaisuus, se on enemmän Tie (dao, Way). Sen täytyy ruumiillistua ihmisessä, ja se voi ruumiillistua vain askeesin, harjoituksen, avulla.

Tulevaisuuden instituutiossa, henkisten harjoitusten laboratoriossa, tutkitaan  näiden kahden esimerkin innoittamina muun muassa sitä, miten tärkeitä henkisiä harjoituksia ovat näkökulman vaihdokset (ja muut katsomisharjoitukset) ja millaisin erilaisin tavoin voidaan pyrkiä totuuden lihallistamiseen askeesin kautta…

 

P.S.

Jorge Luis Borgesin novellissa John Wilkinsin analyyttinen kieli on Borgesin keksimä kiinalainen kirja, jossa eläimet luokitellaan seuraavalla tavalla: ”Eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat”

Kritiikki tekniikkana

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.

Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä) pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.

Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa, jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit, esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.

Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä. Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta, sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista rippi-isän ohjaukseen.

Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi arvostelutaitoa (sana kritike on syönyt sanan tekhne), pelkästään metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä harjoituksena.

Miten kritiikki toimii henkisenä harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin, olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa, ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee toisenlainen, uteliaampi.  Herkkyytemme on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu itselleen”, Nietzsche sanoi.

Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla) itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti. Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen tehtävä. 

Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle, että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.

Historiallinen esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).  

Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelu, käsitteet, elämä

(George Canguilhem)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.3. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suukapulalaki yms.

Ikivanha teema, kysymys ajatuksen ja elämän välisestä suhteesta. Joskus kohtaa vieläkin näkemyksiä, joista kuulee, että sielu ja ruumis on erotettu toisistaan. Vieläkin kuulee väitteitä, joiden mukaan ajatus on jotain elämästä erillistä, jotain korkeampaa; se on tullut hillitsemään eläimellisen elämän impulsseja. Tartun tähän teemaan voidakseni lähteä liikkeelle, pysyäkseni liikkeessä, voidakseni sanoa jotain ajattelun tärkeydestä...

a)Käsite ja ongelma

Mikä on käsite? On mahdollista sanoa, että se on sanan tai ilmaisun merkityssisältö. Tämä ei merkitse sitä, että se olisi sama asia kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Havainnollisten esimerkkien avulla voi huomata, ettei tässä sanottu vielä näytä, miten käsitteet toimivat. Hyvinkin ulkoiset maailmaa koskevat havainnot ovat käsitteellisiä yksinkertaisesti siksi, että ihminen järjestää asioita käsitteellisesti – ja nämä käsitteelliset järjestelyt toimivat selityksinä joillekin asioille.

Esimerkki 1: Näemme auton. Näkemämme auto ei ole mikä tahansa auto; se on poliisiauto. Se selittää sen aiheuttaman metelin ja jopa sen värin. Käsitteellinen hahmotuskyky tässä tapauksessa saattaa synnyttää tietynlaisia reaktioita, varovaisuuden lisääntymistä jne.

Esimerkki 2: Monimutkaisemmissa järjestelyissä kuten juridiikassa näemme, että lakitekstissä tehdään samaa kuin tieteessä tai filosofiassa: termit määritellään. Se ei tietenkään tee lakitekstistä tieteellistä; tämä käytäntö on vain järjestelty niin, että siinä tehdään jotain samantapaista kuin tieteessä (osittain samasta syystä).

Esimerkki 3: Käsitteet tieteissä. Tukeutuen osittain George Canguilhemin tieteenfilosofiseen ajatteluun (historialliseen epistemologiaan) voi sanoa, että tieteessä käsite kytkeytyy aina ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Tässä tullaan jo lähemmäksi toisenlaista käsitteen määritelmää; se on enemmän kuin merkityssisältö erotettuna esimerkiksi elämyksen kautta käsitetystä ei-kognitiivisesta sisällöstä. Tämä toinen määritelmä voisi olla vaikka seuraavanlainen: Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Canguilhemin hengessä tekemäni huomio sisältää jo sinänsä mielenkiintoisen käsitteen, ongelman.  Jos ja kun käsite kytkeytyy ongelmaan, käsitteen toiminta maailmassa muodostuu erilaiseksi. Sen toiminta ei pysähdy silloin siihen mihin se pysähtyy, kun kyseessä on ihmisen käsitteellisistä järjestelyistä erilaisissa käytännöissä (paloauto, juridiikka). Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia. Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista.

Käsitteiden historia (jollaiseksi Canguilhem käsitti tieteen historian) voi tuoda esiin yllättäviä, lähes ”skandaalimaisia” asioita. Refleksin käsite – sen kehittyminen – liittyi ongelmaan, joka koski tahdonalaisten ja tahdottomien liikkeiden tai toimintojen erottelua. Tämä ongelma kytkeytyi luonteeltaan vähemmän tieteelliseen kysymykseen syyllisyydestä ja vastuusta, sillä tämä erottelu oli tehty muualla kuin fysiologiassa: erottelua oli tulkittu uskonnollisesta, eettisestä ja juridisesta näkökulmasta.

Käsite ”tekee” eri asioita, kun se kytkeytyy ongelmaan, mutta tämä ei merkitse, että näin tapahtuu vain tieteissä. Ihminen on ajattelevana olevana ongelmien luoja. Joku liikkuu metsässä ja liikkuessaan väistää puita, kiviä jne. Hänellä on erityisiä vaikeuksia; täytyy ylittää joki. Vuosien ajan hän ylittää joen kastellen itsensä. Aika ajoin hän sairastuu tämän seurauksena. Ajattelevana olentona hän voi pysähtyä, ajatella, tehdä joenylityksestä ongelman.

Tässä tapauksessa se saattaa saada seuraavan kysymyksen muodon: ”Onko minun pakko kastella itseni ja vaarantaa siten terveyteni?” Ongelma on vastaus tilanteeseen. Se ei ole välttämätön, väistämätön reaktio; se ei ole kiroilua. Ongelma on tilanteen avaamista, elämän avaamista määrittelemättömälle tulevaisuudelle, koska se on tavanomaisen keskeytymistä. Enää ei jatketa samalla tavalla, aina kengät kastellen. Kysymyksessä oleva sana ”pakko” on jo menettänyt voimansa.

Kysymykseen voi antaa monenlaisia vastauksia. Toinen joenylittäjä päättää rakentaa talonsa uuteen paikkaan, lähemmäksi työmaata tai metsästysmaita. Toinen taas päättää rakentaa sillan. Olennaista ei ole nyt arvioida, onko tuo tai tämä vastaus oikea. Huomaamme, että vastaukset – aivan erilaiset – liittyvät samaan ongelmaan. Vastaukset ja niiden vaikutukset voivat olla syvällemeneviä; ne muuttavat koko elämäntavan. Elämäntapa on käsitteellistä: käsitteellisesti hahmotettua ja muokattua.

Ajattelu on elämää, se muokkaa sitä. Jos tahdomme uudenlaisia vastauksia, meidän täytyy keksiä uudenlaisia kysymyksiä. Uudenlaiset kysymykset vaativat uudenlaista käsitteellistämistä.

b)Filosofia ja elämäntapa

Jos puhumme käsitteistä näin, on vaikea käsittää, miten filosofia eroaisi tieteistä sen takia, että filosofia olisi käsitteiden luomista ja tieteessä luotaisiin jotain muuta (Deleuze ja Quattari puhuvat funktioista). Kysymykseni ei kuitenkaan koske tätä. Deleuze´n ja Quattarin määritelmä filosofialle on tämä: Filosofia on käsitteiden luomista. Tämä määritelmä näyttää sotivan Pierre Hadot´n käsityksiä vastaan. Hadot puhuu antiikin filosofiasta ja määrittelee sen ensisijaisesti elämäntavaksi – valituksi elämäntavaksi.

Määritelmien vastakkaisuutta, keskinäistä sotaa, tukee Hadot itse. Hän tuntuu irtisanoutuvan jyrkästi Deleuze´n ja Guattarin käsityksestä. Sota on silti näennäinen. Deleuze ja Quattari viittaavat teoksessaan (Mitä on filosofia?) Nietzschen käsitykseen siitä, että filosofia on ”olemassaolon mahdollisuuksien luomista”. Vaikka sitä ei sanota suoraan, se samastuu käsitteiden luomiseen. Deleuze sanoo Maurice de Gandillacille omistetussa kirjoituksessa (1985) hyvin suoraan: ”Filosofiset käsitteet ovat luojalleen ja vastaanottajalleen myös elämisen muotoja...”

Voimme siis esittää väitteen, että nämä kaksi määritelmää filosofiasta eivät ole keskenään ristiriidassa, vaikka ne ovat hyvin erilaiset määritelmät. Voimme sanoa myös (kiinnittymättä Deleuze´n käsitykseen käsitteistä), että käsitteet ja elämäntapa kiinnittyvät yhteen. Niin kuin sanoimme: elämäntapa on käsitteellistä. Voimme siis kysyä, mikä on filosofian ja elämäntavan suhde. Voimme sanoa niin kuin Hadot antiikin filosofiasta, että on filosofia on elämäntapa. Mutta millainen elämäntapa? Jos vastaamme, että siinä filosofiset käsitteet muokkaavat elämäntavan, järjestävät elämän, emme sano paljon mitään, jos emme erikseen onnistu määrittelemään, mikä kussakin tapauksessa tekee käsitteistä filosofisia. On muutakin ajattelua kuin filosofista ajattelua.

c)Ajattelusta huolehtiminen

Edeltävän pohjalta nousevat kysymykset saavat minut tekemään luonnoksen, joka on enemmän ehdotus kuin hypoteesi. Se on ehdotus siitä, millaisen tehtävän tai roolin filosofia voisi ottaa suhteessa käsitteisiin, ongelmiin ja elämäntapaan.

On mahdollista sanoa, että filosofia on käsitteiden luomista. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Se mitä elämämme on, miten sitä elämme, on sidoksissa siihen, millaisia ongelmia asetamme ja miten muotoilemme kysymyksen. Jos filosofia tahtoo kysyä, miten pitäisi elää, se joutuu tarttumaan käsitteisiin ja luomaan uusia. Jos ajattelulla ja sillä millaisia ongelmia asetamme, on seurauksia ja vaikutuksia elämässämme, on syytä kiinnittää huomiota ajatteluun, yrittää vaikuttaa siihen. Tämän pyrkimyksen nimi on kritiikki ja sen väline filosofia.

Filosofian rooli on käsitteiden luominen, jotta voitaisiin esittää uusia kysymyksiä. Niitä on syytä esittää, jos tahdomme elää toisin. Elämää ei säädä ja säätele vain taloudelliset ja sosiaaliset olosuhteet, vaan myös ajatus. Siksi filosofian tehtävä on huolehtia ajattelemisesta.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Miksi en ole filosofi?

Kun avaan jonkun filosofisen kirjan, minulla on usein tunne, ettei sillä ole mitään tekemistä kanssani. En edes vaivaudu kysymään ja tutkimaan, onko käsitellyt kysymykset pseudo-ongelmia. Ajattelen vain: Ne eivät ole minun ongelmiani. Kun joku nimittää minua filosofiksi, minulla on hämmentynyt olo. Nimitys tuntuu ansaitsemattomalta arvonimeltä ja myös jonkinlaiselta loukkaukselta.

Jos filosofiksi nimitetään ihmistä, joka on väitellyt alalta tohtoriksi, en ole filosofi. Jos nimityksen ansaitsee joku muu suuruus, ajattelija joka on liikauttanut jotain maailmassa, katson painivani eri sarjassa. Jotta voisi sanoa itseään filosofiksi, pitäisi varmaan tietää sitä ennen mitä filosofia on. Jos se on käsitteiden luomista (G.Deleuze), niin olen luonut aika vähän käsitteitä. Yritin luoda, melkein esimerkin omaisesti, yhden käsitteen: pinnallinen omistaminen. Lopulta se sai hyvin vähän vastakaikua ja se todellakin tuntuu toimimattomalta, hyödyttömältä tässä maailmassa, josta pitäisi selkoa tehdä. Jos filosofia on elämäntapa, valinta, jotain sellaista kuin se muun muassa Hadot´n mukaan oli antiikin maailmassa, niin en voi kehua itseäni filosofiksi: minua taitaa määritellä enemmän se, että ajan Mercedes Benz –merkkisellä autolla kuin ajattelu tai mielen tyyneys.

Monet 1900-luvun suuret filosofit – Heidegger, Arendt, Foucault – ovat kieltäneet olevansa filosofeja. Vaikka esimerkiksi Arendt tunnusti, kaikesta huolimatta, että Heidegger on aikamme suurimpia filosofeja. Fernando Savater on kieltänyt olevansa filosofi, sillä hän sanoo olevansa vain filosofian professori. Miten minä voisin siis nimittää itseäni filosofiksi, hyväksyä nimikkeen?

Hiljaa, kaikessa hiljaisuudessa, olen alkanut ajatella, että jos filosofialla on jotain merkitystä, se liittyy johonkin hyvin yksinkertaiseen, mutta vaikeasti harjoitettavaan asiaan: tarkkanäköisyyteen. Se on muutakin kuin että näkee selvästi; tarkkanäköisyys merkitsee sitä, että kykenee erottamaan, erottelemaan; se on erottamiskykyä. Jos ajattelen, että filosofian merkitys on tarkkanäköisyyden kehittymisessä, se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian harjoittamisen olevan kontemplaatiota, katselemista. En ajattele, että filosofi on joku, joka kykenee erottamaan hyvän pahasta. Tarkkanäköisyys merkitsee filosofiassa sen muuttumista elämäksi. Filosofin elämä: huomiokyvyn elämää, joka kykenee koettelemaan, testaamaan, erottamaan.

Huomiokyvyn muuttuminen elämäntavaksi ei näy ja kuulu niinkään siinä, että ihminen istuisi kallion laella katselemassa eikä se ilmene puhumisessa, siinä tosiasiassa että puhuu niin sanotusti filosofisia. Se ilmenee ennen kaikkea kuuntelemisessa, tahdossa kuunnella. Miksi en ole filosofi? Se että puhun filosofisia, ei vielä todista, että olisin filosofi. Se ei vielä todista, että tahtoisin filosofiaa, suostuisin ajattelemaan. Jos ajattelen, että filosofia on huomiokyvyn, tarkkanäköisyyden, muuttumista elämäntavaksi, kysymys muuttuu. Kysymykseni on: Miksi en ole filosofi? Nyt se ei merkitse vain sitä, miksei nimitys sovi minulle käsitteellisistä, sosiaalisista tai psykologisista syistä. Nyt se merkitsee sitä, että etsin esteitä, omia esteitäni, omia rajoituksiani, syytä siihen etten kykene olemaan filosofi. Kun kysymys muuttuu tällaiseksi, olen kai jo ottanut ensimmäisen askeleen, liikahtanut kohti filosofiaa.

Kautta aikojen ollaan ajateltu, että filosofia vaatii harjaantumista. Se ei vaadi vain opintopisteitä; se vaatii, että todella lukee valtavan määrän kirjoja, omaksuu käsitteitä, oppii käyttämään niitä, kykenee perustelemaan johdonmukaisesti jne. Tämän seurauksena filosofiasta on tullut hyvin harvojen laji. Se ole vain elitistinen laji; se on oma maailmansa. Monet, joskus ihan hyvästä syystä, pitävät lajia turhana, samalla tavalla kuin golfia harrastamattomat pitävät golfia turhana ja turhan kalliina. Voi silti katsoa toisin, toisesta kulmasta. Lähes kaikki filosofoivat, ainakin joskus. Voisi jopa sanoa, että kaikki ovat filosofeja tai ainakin, että kaikki syntyvät filosofeiksi. Filosofia ei kuulu vain asiantuntijoille, tohtoreille. Siksi on olemassa filosofiakahvia. Se maksaa vain viisi euroa kerta.

Jos filosofia kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään. Joku voi tulla ja sanoa: ”Olen filosofi.” Mutta silloin ainakin minussa herää pieni epäilys, toisin sanoen filosofi. Harjoittakaamme havaintokykyämme, kysykäämme, miten filosofin erottaa toisesta, joka ei ole filosofi. Missään tapauksessa eroa ei voi tehdä älyn tai oppineisuuden määrän mittaamisella. Pitäisi osata nähdä tahdon suunta, innostuksen määrä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä on filosofin puhe?

Tiedämme, että filosofia on nostanut esiin kysymyksiä tiedosta ja totuudesta, myös politiikasta ja yhteiskunnasta sekä moraalista. Tiedämme myös, että tiedon ja totuuden ongelmaa käsitellään tieteellisessä keskustelussa, politiikkaa käsitellään politiikassa ja moraalisia kysymyksiä nostavat esiin mitä moninaisimmat hahmot. Mikä tekee siis tietoa tai yhteiskuntaa tai moraalia koskevan kysymyksen käsittelyn filosofiseksi? Mitä on filosofin puhe?

Filosofin puheessa on jotain, joka ei rajoitu samalla tavalla, rajoita kysymystä samalla tavalla. Jos joku esimerkiksi puhuu moraalista moraalisesti, ei filosofisesti, hän kuvaa ja määrää periaatteet käyttäytymiselle. Michel Foucault väitti, että filosofinen puhe nostaessaan esiin kysymyksen esimerkiksi tiedosta tuo mukaan myös kysymyksen yhteiskunnasta ja moraalista. Voisi sanoa vastaan: Tyypillinen filosofin väite – pätee sanojaan, ei välttämättä muihin. Silti Foucault´n väite on mielenkiintoinen, tärkeä jopa.

Esimerkiksi jos ja kun filosofi tarttuu yhteiskunnalliseen kysymykseen, kysymykseen perustuslaista, instituutioista, valtasuhteiden järjestelemisestä, hän puhuu samalla totuudesta, totuudellisesta puheesta, joka on kiinteästi yhteydessä näiden valtasuhteiden järjestämiseen. Samalla nostetaan esiin kysymys ethoksesta, olemisen tavasta, jolle nämä valtasuhteet antavat ja jolle niiden täytyy antaa tila, mahdollisuus. Aletheia, politeia, ethos – nämä kysymykset ovat yhdessä filosofin puheessa.

Kyse ei siis ole siitä, että filosofin puhe olisi esimerkiksi metakritiikkiä, arvostelun arvostelua; filosofi ei yksinkertaisesti tartu moraalisaarnaajan puheeseen ja pura sitä osiin. Filosofin puhe ei välttämättä pyri luomaan näiden kolmen elementin (aletheia, politeia, ethos) ykseyttä (vaikka sellaisiakin yrityksiä on); ne ovat silti koko ajan suhteessa toisiinsa, väistämättömästi. Elementit voidaan nähdä toisiinsa palautumattomina, erottuneina, mutta silti yhteydessä toisiinsa.

Filosofin puhe olisi siis kysymistä tietyllä tavalla. Kun hän kysyy tietoa ja tiedon ehtoja koskevan kysymyksen, hän ei neuvo tiedemiestä, sano miten tiedemies voi saada oikeaa tietoa. George Canguilhem muotoili sen näin: ”Ei ole olemassa filosofista totuutta.” Lause ei merkitse, että filosofia ei olisi suhteessa totuuteen; sillä ei vain ole totuutta totuudesta eikä totuuksien totuutta. Foucault´n väitteen logiikkaa seuraten voisi sanoa, että epistemologinen kysymys ei ole sitä pelkästään: se liittyy muihin kysymyksiin.

Filosofin puhe – esimerkiksi kun hän puhuu moraalista – on erityisessä suhteessa käytäntöön. Idea ei ole se, että muut käyttäytyisivät filosofin ohjeistamalla tai määräämällä tavalla. Käytännöllinen ulottuvuus on tärkeä ja hiukan omituinenkin ulottuvuus filosofiassa. Pragma, teko, on se mikä on filosofian todellisuutta, sitä mikä siitä tekee totta. Kyse ei ole siitä mitä pidetään todellisena (jumalia tai sielua tai materiaalista maailmaa), vaan siitä, miten filosofinen puhe kaivertuu todelliseen.

Miten siis voidaan löytää merkki, todiste, siitä, että filosofia manifestoituu ”todellisena”? Mikä tekee, että filosofian puhe ei ole tyhjiä sanoja? Nämä kysymykset ovat toisenlaisia kuin se, onko se mitä filosofi sanoo totta vai epätotta. Filosofin puhe, logos, ei todista, että se on kaivertunut todellisuuteen; todiste ei löydy puheen omasta sisäisestä rakenteesta tai logiikasta.

Filosofiassa on ollut vahvasti esillä ajatus, vaatimus – filosofien itselleen asettama vaatimus niin Platonilla kuin Spinozalla, että se ei rajoitu siihen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa mathesis (opetettava tieto). Sen on oltava myös askeesia, harjoitusta. Kun se on harjoitusta, se ei ole vain puhetta; se pyrkii olemaan valinta, elämäntapa. Tälla vaatimuksella on omat vaikutuksensa filosofin puheeseen. Se ei yksinkertaisesti pelkästään väitä, osoita ja todista; se on meditaatiota, joka muuttaa ajatusta, muuttaa ajattelijaa, ei vain etsi ja löydä enemmän tai vähemmän oikeaanosuvaa käsitystä. Puhe yrittää muokata olemassaolon tapaa.

Erityisesti Pierre Hadot on korostanut, että filosofia on (on ollut) elämäntapa. Hänen mukaansa filosofin puhe ja filosofinen elämä eivät ole sama asia, mutta ne ovat erottamattomia: puhe ei ansaitse tulla nimitetyksi filosofiseksi, jos se on irrotettu filosofisesta elämästä eikä ole filosofista elämää, jos se ei kiinnity filosofiseen puheeseen.

Ei ole mahdotonta tai tyhmää kysyä, mitä on filosofin puhe. Kysymys ei vie harhaan, vaikka näkisimme ja vakuuttuisimme, että filosofia voi olla vielä elämäntapa. Filosofin puheen ensimmäinen kysymys voisi olla (Foucault´n mukaan): ”Jos näin, jos minulla on tämä totuus ja tämä suhde totuuteen, miten minun pitää toimia, käyttäytyä?” Filosofin puhe on puhetta, jolla on läheinen kytkös toimintaan, käytökseen, elämäntapaan. Outoa puhetta, jonka todellisuutta on aina etsiä korvia, odottaa kuulijaa ja kuulijan filosofista tahtoa. Filosofi voi puhua itselleen, keskustella itsensä kanssa, mutta filosofia ei ole vain puhetta sille itselleen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

(Michel de Montaigne)

Pierre Hadot aloitti 1970-luvulla mielenkiintoisen keskustelun alkaessaan puhumaan filosofiasta elämäntapana. Antiikin filosofiaan perehtynyt oppinut professori selitti, että filosofia ei aikaisemmin ollut vain oppi, vaan myös tapa elää; ei vain teoretisointia, vaan myös henkisiä harjoituksia. Filosofia oli elämäntapa; ei vain elämistä jonkun moraalin mukaan, vaan tapa olla maailmassa, jota harjoitettiin joka hetki. Päämääränä oli muuttaa koko yksilön elämä.

Monet filosofit ja historioitsijat, mm. Michel Foucault ja Richard Shusterman ovat tarttuneet tähän ajatukseen. Syy on yksinkertainen: se on avannut uusia näkökulmia ja mahdollistanut uudenlaisen itsetutkistelun mahdollisuuden filosofiassa.

Paradigmaattinen esimerkki – tai todiste – Hadot´n ajatuksen pätevyydestä: Pyrrhon. Hän oli skeptikko ja oman koulukunnan, pyrrholaisuuden, isä. Demokritoksen kautta filosofiasta innostunut, Aleksanteri Suuren sotaretkiin osallistunut ja noilla retkillä itämaisiin filosofeihin, mm.gymnosofisteihin tutustunut ajattelija. Hän ei koskaan kirjoittanut mitään, hänen tuskin koskaan kuultiin esittävän filosofisia näkemyksiä. Tähän oli syy. Hänen periaatteensa oli akatalepsia: hän ei uskonut, että voidaan tuntea asioiden oikea luonne. Päämäärä oli ataraksia: mielenrauha. Kerrotaan, että hän eli sikoja syöttäen, yksinkertaisesti ja yksin, täysin välinpitämättömänä, toisin sanoen rauhallisena.

Mielenkiintoinen samankaltaisuus liittyy Zhuangziin kuvaukseen taolaisuuden mestarista, Laotsesta. Zhuangzi kertoo, että kolmen vuoden ajan Laotse eli eristyksessä tehden kotitöitä vaimonsa puolesta ja syöttäen sikoja kuin ihmisiä. Näin hän teki itsestään välinpitämättömän kaikelle ja eliminoi kaiken koristeellisuuden tavoittaen yksinkertaisuuden. On tietenkin mahdollista, että Pyrrhon oli kuullut tarinoita taolaisista mestareista matkoillaan Aasiassa.

Yksi Hadot´n itsensä ja esim. Shustermanin esimerkeistä on Michel de Montaigne. Christopher Edelman on kirjoittanut mielenkiintoisen väitöskirjan Montaigesta ja filosofiasta elämäntapana: Essaying Oneself: Montaigne and Philosophy as a Way of Life. Vaikka Montaignen on sanottu saaneen vaikutteita Pyrrhonista ja hänen skeptisismistään, hänen elämäntapansa ja filosofoimisen käytäntönsä oli kovin erilainen. Kirjoittaminen askeesina, harjoituksena, oli osa hänen elämäntapaansa.

Sanalla essay oli monta merkitystä Montaignen kirjoituksissa; se merkitsi mm. kokeilemista, joka oli tutkailua, asioiden katsomista monesta näkökulmasta ja toisaalta se merkitsi myös testaamista, omien voimiensa koettelemista, harjaannuttamista. Essee oli siis eräänlainen filosofinen seikkailu, joka muodostui kokemukseksi ja sen kautta kirjoitti kasvatti, muokkasi itseään. Hän halusi olla hereillä, tietoinen; hän pyrki itsensä ymmärtämiseen.

Kun filosofiasta on tullut ennen kaikkea akateeminen aine ja filosofeista professoreita, filosofian harjoittaminen on alkanut merkitä kirjoittamista ja puhumista; se on opillisia tai teoreettisia esityksiä, ei tapa elää. Silti joskus myös teoreettiset esitykset ovat samalla kirjoitusta, jonka tarkoitus on muuttaa kirjoittajaansa. Esimerkki, nykyisin varsin unohdettu: Jean-Marie Guyau (1854-1888). Esquisse d'une morale sans obligation ni sanction (Hahmotelma moraalista ilman velvollisuutta ja rangaistusta) on yritys tutkia toisenlaisen, ei velvollisuuteen eikä rangaistukseen perustuvan, moraalin mahdollisuutta – mahdollisuutta elää ilman metafyysisiä oletuksia. Kirja on teoreettinen, mutta samalla henkilökohtainen, tietyssä mielessä jopa intiimi: Guyau kirjoittaa itselleen.

Jotkut anarkistiajattelijat saivat vaikutteita Guyayn teoksista ja hänen voidaan liittyvän löyhin sitein anarkistiseen ajatteluperinteeseen. Mielenkiintoista monien 1800-luvun anarkistien teksteissä eivät ole heidän teoriansa valtiosta tai politiikasta, vaan heidän yrityksensä elää toisin, keksiä uudenlaisia tapoja olla suhteessa toisiin. Tässä yrityksessä oli mukana yritystä tehdä ajatuksista tekoja, mutta myös irtaantumista teorioista. Mihail Bakuninin kirjoittaa 29.3.1845 päivätyssä kirjeessä: ”...olen voittanut, lopultakin, filosofian ja metafysiikan itsessäni.” Hän sanoo heittäytyneensä todelliseen elämään ja se on tapahtunut rakkauden kautta.

Minua ei kiinnosta nyt kysymys siitä, miten filosofiasta tuli vain teoriaa eikä todistella, että senkin jälkeen – ainakin joissakin tapauksissa – se on kuitenkin ollut myös elämäntapa. Minua kiinnostaa enemmän kysyä, milloin voimme sanoa, että elämäntapa on  filosofinen? Mikä sen tekee filosofiseksi? Toisaalta voimme kysyä, mikä on filosofisen opin tai teorian suhde elämään tai elämäntapaan. Joidenkin esimerkkien valossa näyttäisi, että teoria on yritystä muokata elämää. Silti voi kysyä, eikö tietyllä tavalla eletty elämä, tietty tapa olla maailmassa, synnytä ja ruoki tietynlaista ajattelua.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihminen lakina

(Zhuangzi)

Zhuangzi puhui aidosta, elämää ruokkivasta toiminnasta, joka huolehtii elämän omasta liikkeestä. Tällainen välittäminen, ravitseminen, välttää sen, että vaivutaan ”ihmisen maailmaan” (ren). Zhuangzi oli uskonnollinen ajattelija, joka ajatteli, että oikea, elämää palveleva toiminta on Taivaan synnyttämää. Taivas asettui ”ihmisen maailmaa” vastaan; ihminen tai ihmisen maailma oli elämän liikkeen sammumista, rappeutumaa.

Pierre Hadot on kiinnittänyt huomiota siihen, että myös Euroopassa antiikin ajattelijat yrittivät ylittää antropomorfisen ja ihmiskeskeisen näkökulman, kohottaa vision ja kokemuksen ”kosmiseksi”. Esimerkiksi Epikuros: harvoissa häneltä säilyneissä teksteissä on nähtävissä voimakas kamppailu ”ihmisten maailmaa” ja ”kulttuuria” vastaan.

Myöhemmin kristillinen teologia halusi luoda ihmiskuvan, kiinnittää ihmiseen tietyn pysyvän merkityksen. Tästä syystä esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, Aristoteleen tulkitsija ja soveltaja, arvosteli voimakkaasti esikuvansa ajatusta, ettei ihmisellä ole omaa, ihmiselle ominaista ”operaatiota” (ergon, työ), siis olemusta. Varsinkin uuden ajan myötä ja antropologian sekä Immanuel Kantin ajattelun myötä syntyi ajatus Ihmisestä – joka enemmänkin kuin luomakunnan kruunu ja kaiken mitta, myös päämäärä. Ihmisestä tuli laki.

Vaikka länsimainen ajattelu on yrittänyt irtaantua ihmisestä lakina, on tietty ihmiskeskeisyys säilynyt ja pysynyt myös esteenä. Meille alkaa olla vaikeaa käsittää Zhuangziin ajatuksia.
Ongelma on silti yksinkertainen. Ihminen tekee koko ajan maailmastaan ”inhimillistä”, oman kuvansa mukaista muokaten samalla omaa kuvaansa kiinnittyen siihen. Ihminen ikään kuin poimii maailmassa olevia esineitä, määrittelee niiden hyödyllisyyden itselleen ja sitä kautta niiden olemuksen. Tämä inhimillistäminen, arvottaminen, käyttöönotto ja välineellistäminen on tarpeellista, mutta samalla maailmaa kaventavaa. Maailmankuva – ihmisen suuri saavutus – on ihmistä ja maailmaa köyhdyttävä.

Vastavoima, vastaliike, tälle inhimillistämiselle ja maailmankuvan luomiselle on eräänlainen ”mystinen operaatio” (Heidegger puhuisi ehkä meditatiivisesta ajattelusta): keskittyminen nyt-hetkeen ilman käsillä olevan välineellistämistä, ilman suunnitelmia, ilman projekteja, voi avata näkemään maailman kokonaisuuden, kosmisen ulottuvuuden. Epäilemättä myös luonnontieteellinen, esimerkiksi tähtitieteellinen tutkailu, voi irrottaa antroposentrisyydestä. Aikanaan fysiikan harjoittamiseen onkin liittynyt tällainen henkisen harjoittamisen ulottuvuus.

Nyt voimme siis ymmärtää, miksi Nietzsche antoi eräälle nuoruuden teokselleen tämän nimen: Inhimillistä, liian inhimillistä. Hän ei sotinut ihmisiä vastaan, vaan Ihmistä vastaan. Ehkä se oli jopa taistelua ihmisten, tulevien, vapaampien ihmisten puolesta. Tehdä ihmisestä kaiken mitta – länsimaisen humanismin suuri motto, on tarkastettava, asetettava uudelleenarvionnin alle.

Vääränlaisen inhimillisyyden, antropologisuuden ja antroposentrisyyden, seuraukset näkyvät monessa paikassa. Miten osaisimme tästä irtaantua?

Onko filosofia mahdollista?

(Roberto Bazlen)

TIETOA ANJA-HELANA KÄRKKÄISEN KIRJASTA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Puolustan Pierre Hadot´n näkemystä filosofiasta elämäntapana. Hadot sanoo, että alunperin filosofia on ollut pikemminkin valinta kuin teoretisointia; se on ollut ensisijaisesti tapa olla maailmassa, ja teoria on luotu vain tukemaan valintaa, tekemään jokin elämäntapa mahdolliseksi.

Puolustan tätä näkemystä, mutta se tuo eteen uusia kysymyksiä. Onko enää mahdollista nähdä filosofia elämäntapana, kun satojen vuosien ajan siitä on tehty akateemista oppianetta ja teoreettista keskustelua? Teorian ja käytännön välille on syntynyt kuilu. Teoria ei vaikuta enää tapaan olla ja elää.

Jos ja kun filosofia nähdään elämäntapana, ajattelun ensisijainen tavoite on luoda ethos, siis olemisen tapa. Etiikka on siis tärkeämpää kuin tieto-oppi. Tarkoitus ei ole silti ollut luoda etiikan teoriaa niin kuin myöhemmin, kun Kant, utilaristit ynnä muut tarttuivat niin sanottuihin moraalifilosofisiin kysymyksiin. Aikaisemmin etiikka ei ollut muuta kuin ”oppi onnesta”; sitä se oli Epikurokselle ja vielä myös Spinozalle.

Minun skeptisyyteni ja kokemukseni pakottavat minut kysymään, voiko ”oppi onnesta”, siis etiikka, olla mahdollista. Joudun kysymään tätä, koska näen ja koen, että jokainen tulee onnelliseksi tavallaan. Jos pidän kiinni tästä näkemyksestä, joudun sanomaan, että jokaisen on luotava oma filosofia, oma etiikka. Vain sillä tavalla se on mahdollista.

Vasta-argumenttien hanakkaat esittäjät, nykyaikaiset filosofit, huomauttaisivat tässä heti solipsismin ja nihilismin vaarasta: ”Jos pidät kiinni tuosta, ei voida siis keskustella mistään moraaliperiaatteesta tai sen yleispätevyydestä.” Tällaisten argumenttien esittäjät eivät sinänsä ole huolissaan siitä, voimmeko pitää kiinni moraaliperiaatteista; heitä kiinnostaa vain näkemysten argumentointi ja sen puutteet. Tätä nykyaikainen filosofia pitää – huomattaan, mutta kiihkeästi – oman toimintansa ehdottomana, yleispätevänä periaatteena: filosofia on argumentointitaitoa, sen korjaamista. Mutta filosofia elämäntapana ei ole argumentointia; se on intuitiota ja yritystä tehdä sanoista tekoja.

Ethoksen luominen, oman filosofian luominen, ei todellisuudessa poissulje muillekin suositeltavien periaatteiden sisältymistä tähän elämäntapaan. Käytännössä kauniin yksinkertaisen elämäntavan periaatteet ovat monille muillekin soveltuvia. Yleispätevän, kaikille tarkoitetun moraalin rakentaminen on silti hyytävää. Vaikka filosofia ei olisi enää mahdollista tänä päivänä, on yritettävä säilyttää jokin tila ajattelulle. Se tuhottaisiin, jos kaikille olisi sama moraali. Mitään moraalifilosofia kysymyksiä ei enää esitettäisi. Olisi vain Laki.

Italialainen Roberto Bazlen (1902-1965) ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, lopulliseen muotoon saattaa, on nimeltään Note sensa testo.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi: haaksirikko on mahdollisuutemme.

On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua. Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Jos filosofia on minulle mahdotonta – jos filosofia kieltää minulta itsensä – haaksirikkoni ei silti ole samanlainen kuin niiden, jotka tyytyväisesti jatkavat argumentointiaan.