Hyväntuulisuuden ylistys

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 13.syyskuuta, Fuengirolassa 3.lokakuuta.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Olen yrittänyt ylistää hyväntuulisuutta ennenkin. 3.helmikuuta 2011 julkaistussa tekstissä (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2011/02/hyvantuulisuus.html) puhun Demokritoksen pyrkimyksestä hyväntuulisuuteen (euthumia). Pyrkimys erosi muiden kreikkalaisten tavoitteista; he halusivat mielenrauhaa (ataraxia). Kirjoitin:

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Palasin aiheeseen uudestaan 19.kesäkuuta 2013 (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/06/ei-kivea-kiven-paalle.html). Tässä kirjoituksessa – hengeltään keveässä, mutta sotaisassa – sanon: ”Hyväntuulisuus on elämän puolella.”

Voi kai kysyä, mikä minua vaivaa, kun ylistän hyväntuulisuutta? Ei voi olla aito suomalainen tuollainen naureskelija! Viime aikoina olen itsekin epäillyt itseäni. Maailma masentaa niin helposti. On vaikea säilyttää hyväntuulisuus. Sitten olen muistanut, miksi hyväntuulisuus on niin arvokasta: se on vastarintaa maailman lannistavuuden edessä.

Surullinen ei jaksa vastustaa samalla tavalla. Hyväntuulisuus antaa voimaa – se on voimaa, mahdollisuutta tehdä. Se on odottamatonta, sitä mitä meidän ei oleteta tekevän. Nietzsche, joka puhui paljon hyvää joviaalisuudesta, tiesi, että pienet poikkeavat teot ovat arvokkaita.

Usein kysyn, mitä tässä tai tuossa toiminnassa, ajattelussa tai käytännössä kultivoidaan eli viljellään. Tällainen kysyminen saattaa tarvita välineitä, käsitteitä, jotta saataisiin esiin mitä viljellään. Martin Heideggerin vaikeassa kielessä on yksi termi Stimmung, joka vieläpä ihme kyllä kääntyy onnistuneesti: se on vire ta virittyneisyys. Tämä sana voi toimia apuna.

Oikeastaan sana on kääntymätön, sillä saksassa voi olla maiseman Stimmung ja minulla voi olla ”minun Stimmung”, mutta sana on sukua sanalle Stimme, ääni ja sen alkuperä on yhteydessä akustiseen maailmaan; sen merkitys viittaa virittyneisyyteen. Kyse on siitä, että jokin vire, virittyneisyys, tuo Heideggerin sanoin”olemista jossakin mielialassa ’täällä’-paikkaansa”. Stimmung on ihmisen olemisen suuntautumista maailmaan, sen kytkeytymistä maailmaan. Mieliala vaikuttaa siihen miten ihminen hahmottaa ympäristönsä tai tulkitsee esimerkiksi tapahtumia.

Syventymättä syvällisemmin vaikeaan Stimmung-teemaan voimme tehdä tästä käsitteestä työkalun, linssin. Kun sanomme tai teemme jotain, viljelemme jotain. Tämän linssin kautta näemme: vahvistamme ja synnytämme virityksiä, tietynlaista virettä.

Hyväntuulisuus luo erityistä virettä. Ylistän sitä, koska sen viljelemä vire tai viritys on hedelmällinen, elämänmyönteinen – ei rajoittava, tukahduttava, ahdistava. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ajatukseni on tämä: hyväntuulinen luo tietynlaisia asioita, surun lannistama jotain muuta. Tähän liittyy ajatus siitä, että hyväntuulisuus säilyttää kyvykkyyttä, lisää sitä. Näin se tekee myös lannistavan maailman edessä, kaiken sen edessä mikä vaatii vastarintaa.

Hyväntuulisuus on keveyttä. Kevyenä on helppo liikkua ja on uskalias tekemään kokeiluja, uusia yhdistelmiä. Se siis auttaa olemaan luova. Minulla on siis syyni sen ylistämiseen.

Mutta niin kuin sanottu, hyväntuulisuus on vaarassa; se on vaikea säilyttää. Jos se on arvokasta, säilyttämisen ja keksimisen arvoista, niin mikä auttaisi tässä työssä? Monesti ihmiset, kohtaamiset, koirat. Ehkä taide. Sitä ehdotti Nietzsche:

"...jos me toipuvat yleensä vielä tarvitsemme taidetta, niin se taide on toisenlainen –ivallinen, kevyt, hetkellinen, jumalaisen häritsemätön, jumalaisen taiteellinen taide, joka leimuaa kirkkaan liekin lailla kohti pilvetöntä taivasta! Ennen kaikkea: taide taiteilijoita, vain taiteilijoita varten! Me ymmärrämme jälkeenpäin paremmin sitä, mitä siihen tarvitaan, hilpeyttä, kaikkea hilpeyttä, ystäväni! Myös taiteilijoina -: tahtoisin sen todistaa. Me tiedämme eräitä asioita liian hyvin, me tietävät: oi kuinka me nyttemmin opimmekaan hyvin unohtamaan, olemaan hyvin tietämättä, taiteilijoina!”

P.S.

Montaigne kertoo (Lasten kasvattamisesta) filologi Demetriuksesta, joka ihmetteli Delfoksen temppeliin kokoontuneita filosofeja. Hän ihmetteli heidän iloisuuttaan ja sitä, etteivät he kiistelleet mistään. Megaran Herakleon vastasi hänelle sanoen kiistelyn olevan niille, jotka väittelevät tämän tai tuon verbin taivutuksista tai komparatiiveista ja superlatiiveista. Filosofia puolestaan ilahduttaa ja uudistaa, ei tee synkäksi ja surulliseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

(Michel de Montaigne)

Pierre Hadot aloitti 1970-luvulla mielenkiintoisen keskustelun alkaessaan puhumaan filosofiasta elämäntapana. Antiikin filosofiaan perehtynyt oppinut professori selitti, että filosofia ei aikaisemmin ollut vain oppi, vaan myös tapa elää; ei vain teoretisointia, vaan myös henkisiä harjoituksia. Filosofia oli elämäntapa; ei vain elämistä jonkun moraalin mukaan, vaan tapa olla maailmassa, jota harjoitettiin joka hetki. Päämääränä oli muuttaa koko yksilön elämä.

Monet filosofit ja historioitsijat, mm. Michel Foucault ja Richard Shusterman ovat tarttuneet tähän ajatukseen. Syy on yksinkertainen: se on avannut uusia näkökulmia ja mahdollistanut uudenlaisen itsetutkistelun mahdollisuuden filosofiassa.

Paradigmaattinen esimerkki – tai todiste – Hadot´n ajatuksen pätevyydestä: Pyrrhon. Hän oli skeptikko ja oman koulukunnan, pyrrholaisuuden, isä. Demokritoksen kautta filosofiasta innostunut, Aleksanteri Suuren sotaretkiin osallistunut ja noilla retkillä itämaisiin filosofeihin, mm.gymnosofisteihin tutustunut ajattelija. Hän ei koskaan kirjoittanut mitään, hänen tuskin koskaan kuultiin esittävän filosofisia näkemyksiä. Tähän oli syy. Hänen periaatteensa oli akatalepsia: hän ei uskonut, että voidaan tuntea asioiden oikea luonne. Päämäärä oli ataraksia: mielenrauha. Kerrotaan, että hän eli sikoja syöttäen, yksinkertaisesti ja yksin, täysin välinpitämättömänä, toisin sanoen rauhallisena.

Mielenkiintoinen samankaltaisuus liittyy Zhuangziin kuvaukseen taolaisuuden mestarista, Laotsesta. Zhuangzi kertoo, että kolmen vuoden ajan Laotse eli eristyksessä tehden kotitöitä vaimonsa puolesta ja syöttäen sikoja kuin ihmisiä. Näin hän teki itsestään välinpitämättömän kaikelle ja eliminoi kaiken koristeellisuuden tavoittaen yksinkertaisuuden. On tietenkin mahdollista, että Pyrrhon oli kuullut tarinoita taolaisista mestareista matkoillaan Aasiassa.

Yksi Hadot´n itsensä ja esim. Shustermanin esimerkeistä on Michel de Montaigne. Christopher Edelman on kirjoittanut mielenkiintoisen väitöskirjan Montaigesta ja filosofiasta elämäntapana: Essaying Oneself: Montaigne and Philosophy as a Way of Life. Vaikka Montaignen on sanottu saaneen vaikutteita Pyrrhonista ja hänen skeptisismistään, hänen elämäntapansa ja filosofoimisen käytäntönsä oli kovin erilainen. Kirjoittaminen askeesina, harjoituksena, oli osa hänen elämäntapaansa.

Sanalla essay oli monta merkitystä Montaignen kirjoituksissa; se merkitsi mm. kokeilemista, joka oli tutkailua, asioiden katsomista monesta näkökulmasta ja toisaalta se merkitsi myös testaamista, omien voimiensa koettelemista, harjaannuttamista. Essee oli siis eräänlainen filosofinen seikkailu, joka muodostui kokemukseksi ja sen kautta kirjoitti kasvatti, muokkasi itseään. Hän halusi olla hereillä, tietoinen; hän pyrki itsensä ymmärtämiseen.

Kun filosofiasta on tullut ennen kaikkea akateeminen aine ja filosofeista professoreita, filosofian harjoittaminen on alkanut merkitä kirjoittamista ja puhumista; se on opillisia tai teoreettisia esityksiä, ei tapa elää. Silti joskus myös teoreettiset esitykset ovat samalla kirjoitusta, jonka tarkoitus on muuttaa kirjoittajaansa. Esimerkki, nykyisin varsin unohdettu: Jean-Marie Guyau (1854-1888). Esquisse d'une morale sans obligation ni sanction (Hahmotelma moraalista ilman velvollisuutta ja rangaistusta) on yritys tutkia toisenlaisen, ei velvollisuuteen eikä rangaistukseen perustuvan, moraalin mahdollisuutta – mahdollisuutta elää ilman metafyysisiä oletuksia. Kirja on teoreettinen, mutta samalla henkilökohtainen, tietyssä mielessä jopa intiimi: Guyau kirjoittaa itselleen.

Jotkut anarkistiajattelijat saivat vaikutteita Guyayn teoksista ja hänen voidaan liittyvän löyhin sitein anarkistiseen ajatteluperinteeseen. Mielenkiintoista monien 1800-luvun anarkistien teksteissä eivät ole heidän teoriansa valtiosta tai politiikasta, vaan heidän yrityksensä elää toisin, keksiä uudenlaisia tapoja olla suhteessa toisiin. Tässä yrityksessä oli mukana yritystä tehdä ajatuksista tekoja, mutta myös irtaantumista teorioista. Mihail Bakuninin kirjoittaa 29.3.1845 päivätyssä kirjeessä: ”...olen voittanut, lopultakin, filosofian ja metafysiikan itsessäni.” Hän sanoo heittäytyneensä todelliseen elämään ja se on tapahtunut rakkauden kautta.

Minua ei kiinnosta nyt kysymys siitä, miten filosofiasta tuli vain teoriaa eikä todistella, että senkin jälkeen – ainakin joissakin tapauksissa – se on kuitenkin ollut myös elämäntapa. Minua kiinnostaa enemmän kysyä, milloin voimme sanoa, että elämäntapa on  filosofinen? Mikä sen tekee filosofiseksi? Toisaalta voimme kysyä, mikä on filosofisen opin tai teorian suhde elämään tai elämäntapaan. Joidenkin esimerkkien valossa näyttäisi, että teoria on yritystä muokata elämää. Silti voi kysyä, eikö tietyllä tavalla eletty elämä, tietty tapa olla maailmassa, synnytä ja ruoki tietynlaista ajattelua.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyväntuulisuus

(Rubens: Demokritos, yksityiskohta)


Hyväntuulisuus on arvokasta ja se on ollut joskus filosofian tavoite. Esisokraattinen Demokritos oli filosofi, jonka jälkipolvet ovat kuvanneet nauravana. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaiset käyttivät ”mielenrauhasta” termiä ataraxia, ja mm. Jessica N. Berry on kiinnittänyt huomiota Demokritoksen poikkeavuuteen.

Euthumia ja ataraxia ovat läheisiä käsitteitä. Molempia tavoiteltiin pyrkimällä tietynlaiseen kohtuullisuuteen. Termi ”kohtuullisuus” saattaa olla epätarkka; kyse oli sopusointuisuudesta, oikeasta mitasta, sopivasta määrästä. Joka tapauksessa Demokritoksen säilyneet fragmentit osoittavat selvästi, että iloon tai hyväntuulisuuteen pyrittiin valikoinnin avulla. Metodi ei ole kieltäytyminen tai itseltään kieltäminen, vaan oikeiden, sopivien nautintojen valitseminen.

Joissakin antiikin teksteissä Demokritos kuvataan hulluksi filosofiksi. Olisiko voinut olla toisin? Naurava ja hyväntuulinen on hullu, tietenkin. Suhde hulluuteen oli silti vielä toinen. Antiikin vakavanaurullisissa kirjallisuudenlajeissa vilisi viisaan hullun hahmoja.

En ryhdy tässä tarkempaan oppineeseen – historialliseen tai filologiseen – pohdintaan Demokritoksen teksteistä. Haluan tuoda vain esiin muutamia näkökulmia ja kysymyksiä.

Tärkeää on huomata, että hyväntuulisuus ei ole synnynnäinen, aina meissä pysyvä ominaisuus; se on mahdollisuus ja tila, joka täytyy saavuttaa. On siksi hyvä kysyä, miten voimme hyväntuulisuuden saavuttaa. Mitä meidän täytyy tehdä itsellemme, mitä itsestämme poistaa, millaisia valintoja tehdä?

Vaikka onnistuisimme joskus saavuttamaan hyväntuulisuuden, se saattaa olla vaikea säilyttää. Olosuhteet ovat joskus rumia ja ikäviä. Ne tekevät meistä helposti katkeria tai vihaisia. Miten säilyttää hyväntuulisuus?

Näen hyväntuulisuuden arvokkaana. Ilman hyväntuulisuutta ajatuksemme ovat raskaita, liian raskaita; ne vetävät meidät alas. Hyväntuulisuus auttaa ajattelemaan, näkemään ilman katkeruuden sumua. Se on siis yksi luovuuden ehto, ainakin sitä siivittävä voima. Varmasti tätä tarkoitti Fernando Savater todetessaan, ettei hänellä ole joviaalisuuden filosofiaa, mutta hänellä on filosofia joviaalisuuden ansiosta.

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Demokritoksen mukaan hyväntuulisuuden voi saavuttaa valikoimalla, tekemällä valintoja. Sanoisin, että hyväntuulisuus on ainoa, jonka ansiosta voimme tehdä valintoja. Katkeruuden ja kaunan myrkyttämä voi toimia vain yhdellä tavalla. Katkerista tulee yksiviivaisia; he tekevät vain yhtä ja aina samalla tavalla: he myrkyttävät.

Ihmiset tuntuvat monesti ajattelevan sitä, missä he olisivat onnellisia. Kyse ei ole silti siitä, mihin asetan jalkani, vaan miten sen asetan: tallaanko alleni vai onko askeleeni hilpeä tanssiaskel.