Miksi en ole filosofi?

Kun avaan jonkun filosofisen kirjan, minulla on usein tunne, ettei sillä ole mitään tekemistä kanssani. En edes vaivaudu kysymään ja tutkimaan, onko käsitellyt kysymykset pseudo-ongelmia. Ajattelen vain: Ne eivät ole minun ongelmiani. Kun joku nimittää minua filosofiksi, minulla on hämmentynyt olo. Nimitys tuntuu ansaitsemattomalta arvonimeltä ja myös jonkinlaiselta loukkaukselta.

Jos filosofiksi nimitetään ihmistä, joka on väitellyt alalta tohtoriksi, en ole filosofi. Jos nimityksen ansaitsee joku muu suuruus, ajattelija joka on liikauttanut jotain maailmassa, katson painivani eri sarjassa. Jotta voisi sanoa itseään filosofiksi, pitäisi varmaan tietää sitä ennen mitä filosofia on. Jos se on käsitteiden luomista (G.Deleuze), niin olen luonut aika vähän käsitteitä. Yritin luoda, melkein esimerkin omaisesti, yhden käsitteen: pinnallinen omistaminen. Lopulta se sai hyvin vähän vastakaikua ja se todellakin tuntuu toimimattomalta, hyödyttömältä tässä maailmassa, josta pitäisi selkoa tehdä. Jos filosofia on elämäntapa, valinta, jotain sellaista kuin se muun muassa Hadot´n mukaan oli antiikin maailmassa, niin en voi kehua itseäni filosofiksi: minua taitaa määritellä enemmän se, että ajan Mercedes Benz –merkkisellä autolla kuin ajattelu tai mielen tyyneys.

Monet 1900-luvun suuret filosofit – Heidegger, Arendt, Foucault – ovat kieltäneet olevansa filosofeja. Vaikka esimerkiksi Arendt tunnusti, kaikesta huolimatta, että Heidegger on aikamme suurimpia filosofeja. Fernando Savater on kieltänyt olevansa filosofi, sillä hän sanoo olevansa vain filosofian professori. Miten minä voisin siis nimittää itseäni filosofiksi, hyväksyä nimikkeen?

Hiljaa, kaikessa hiljaisuudessa, olen alkanut ajatella, että jos filosofialla on jotain merkitystä, se liittyy johonkin hyvin yksinkertaiseen, mutta vaikeasti harjoitettavaan asiaan: tarkkanäköisyyteen. Se on muutakin kuin että näkee selvästi; tarkkanäköisyys merkitsee sitä, että kykenee erottamaan, erottelemaan; se on erottamiskykyä. Jos ajattelen, että filosofian merkitys on tarkkanäköisyyden kehittymisessä, se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian harjoittamisen olevan kontemplaatiota, katselemista. En ajattele, että filosofi on joku, joka kykenee erottamaan hyvän pahasta. Tarkkanäköisyys merkitsee filosofiassa sen muuttumista elämäksi. Filosofin elämä: huomiokyvyn elämää, joka kykenee koettelemaan, testaamaan, erottamaan.

Huomiokyvyn muuttuminen elämäntavaksi ei näy ja kuulu niinkään siinä, että ihminen istuisi kallion laella katselemassa eikä se ilmene puhumisessa, siinä tosiasiassa että puhuu niin sanotusti filosofisia. Se ilmenee ennen kaikkea kuuntelemisessa, tahdossa kuunnella. Miksi en ole filosofi? Se että puhun filosofisia, ei vielä todista, että olisin filosofi. Se ei vielä todista, että tahtoisin filosofiaa, suostuisin ajattelemaan. Jos ajattelen, että filosofia on huomiokyvyn, tarkkanäköisyyden, muuttumista elämäntavaksi, kysymys muuttuu. Kysymykseni on: Miksi en ole filosofi? Nyt se ei merkitse vain sitä, miksei nimitys sovi minulle käsitteellisistä, sosiaalisista tai psykologisista syistä. Nyt se merkitsee sitä, että etsin esteitä, omia esteitäni, omia rajoituksiani, syytä siihen etten kykene olemaan filosofi. Kun kysymys muuttuu tällaiseksi, olen kai jo ottanut ensimmäisen askeleen, liikahtanut kohti filosofiaa.

Kautta aikojen ollaan ajateltu, että filosofia vaatii harjaantumista. Se ei vaadi vain opintopisteitä; se vaatii, että todella lukee valtavan määrän kirjoja, omaksuu käsitteitä, oppii käyttämään niitä, kykenee perustelemaan johdonmukaisesti jne. Tämän seurauksena filosofiasta on tullut hyvin harvojen laji. Se ole vain elitistinen laji; se on oma maailmansa. Monet, joskus ihan hyvästä syystä, pitävät lajia turhana, samalla tavalla kuin golfia harrastamattomat pitävät golfia turhana ja turhan kalliina. Voi silti katsoa toisin, toisesta kulmasta. Lähes kaikki filosofoivat, ainakin joskus. Voisi jopa sanoa, että kaikki ovat filosofeja tai ainakin, että kaikki syntyvät filosofeiksi. Filosofia ei kuulu vain asiantuntijoille, tohtoreille. Siksi on olemassa filosofiakahvia. Se maksaa vain viisi euroa kerta.

Jos filosofia kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään. Joku voi tulla ja sanoa: ”Olen filosofi.” Mutta silloin ainakin minussa herää pieni epäilys, toisin sanoen filosofi. Harjoittakaamme havaintokykyämme, kysykäämme, miten filosofin erottaa toisesta, joka ei ole filosofi. Missään tapauksessa eroa ei voi tehdä älyn tai oppineisuuden määrän mittaamisella. Pitäisi osata nähdä tahdon suunta, innostuksen määrä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyväntuulisuus

(Rubens: Demokritos, yksityiskohta)


Hyväntuulisuus on arvokasta ja se on ollut joskus filosofian tavoite. Esisokraattinen Demokritos oli filosofi, jonka jälkipolvet ovat kuvanneet nauravana. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaiset käyttivät ”mielenrauhasta” termiä ataraxia, ja mm. Jessica N. Berry on kiinnittänyt huomiota Demokritoksen poikkeavuuteen.

Euthumia ja ataraxia ovat läheisiä käsitteitä. Molempia tavoiteltiin pyrkimällä tietynlaiseen kohtuullisuuteen. Termi ”kohtuullisuus” saattaa olla epätarkka; kyse oli sopusointuisuudesta, oikeasta mitasta, sopivasta määrästä. Joka tapauksessa Demokritoksen säilyneet fragmentit osoittavat selvästi, että iloon tai hyväntuulisuuteen pyrittiin valikoinnin avulla. Metodi ei ole kieltäytyminen tai itseltään kieltäminen, vaan oikeiden, sopivien nautintojen valitseminen.

Joissakin antiikin teksteissä Demokritos kuvataan hulluksi filosofiksi. Olisiko voinut olla toisin? Naurava ja hyväntuulinen on hullu, tietenkin. Suhde hulluuteen oli silti vielä toinen. Antiikin vakavanaurullisissa kirjallisuudenlajeissa vilisi viisaan hullun hahmoja.

En ryhdy tässä tarkempaan oppineeseen – historialliseen tai filologiseen – pohdintaan Demokritoksen teksteistä. Haluan tuoda vain esiin muutamia näkökulmia ja kysymyksiä.

Tärkeää on huomata, että hyväntuulisuus ei ole synnynnäinen, aina meissä pysyvä ominaisuus; se on mahdollisuus ja tila, joka täytyy saavuttaa. On siksi hyvä kysyä, miten voimme hyväntuulisuuden saavuttaa. Mitä meidän täytyy tehdä itsellemme, mitä itsestämme poistaa, millaisia valintoja tehdä?

Vaikka onnistuisimme joskus saavuttamaan hyväntuulisuuden, se saattaa olla vaikea säilyttää. Olosuhteet ovat joskus rumia ja ikäviä. Ne tekevät meistä helposti katkeria tai vihaisia. Miten säilyttää hyväntuulisuus?

Näen hyväntuulisuuden arvokkaana. Ilman hyväntuulisuutta ajatuksemme ovat raskaita, liian raskaita; ne vetävät meidät alas. Hyväntuulisuus auttaa ajattelemaan, näkemään ilman katkeruuden sumua. Se on siis yksi luovuuden ehto, ainakin sitä siivittävä voima. Varmasti tätä tarkoitti Fernando Savater todetessaan, ettei hänellä ole joviaalisuuden filosofiaa, mutta hänellä on filosofia joviaalisuuden ansiosta.

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Demokritoksen mukaan hyväntuulisuuden voi saavuttaa valikoimalla, tekemällä valintoja. Sanoisin, että hyväntuulisuus on ainoa, jonka ansiosta voimme tehdä valintoja. Katkeruuden ja kaunan myrkyttämä voi toimia vain yhdellä tavalla. Katkerista tulee yksiviivaisia; he tekevät vain yhtä ja aina samalla tavalla: he myrkyttävät.

Ihmiset tuntuvat monesti ajattelevan sitä, missä he olisivat onnellisia. Kyse ei ole silti siitä, mihin asetan jalkani, vaan miten sen asetan: tallaanko alleni vai onko askeleeni hilpeä tanssiaskel.