Tyhmyyttä vastaan

 

Filosofiakahvila 3.2./4.2./5.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloisen tieteen fragmentissa 328 vahingon tekemisestä tyhmyydelle. Hän  aloittaa todeten, että erilaiset saarnat egoismia vastaan ovat tehneet vahinkoa egoismille (ja se on hyödyttänyt laumavaistoa niin kuin sankarillisen individualismin puolustaja toteaa). Ihminen on menettänyt hyvän omantunnon etsiä itsestään onnellisuuden lähteitä. Toteamus on mielenkiintoinen: Nietzsche sanoo, että saarnaaminen on vaikuttanut.

Nietzsche vertaa tätä tilannetta tai kulttuuria antiikin maailmaan, jossa Sokrates ja muut sanoivat jotain hyvin erilaista. He sanoivat, että ihmisten tyhmyys, ajattelemattomuus ja naapurien mielipiteiden kuunteleminen on syy heidän onnettomuuteensa. Saksalaisfilosofi toteaa jättävänsä sivuun kysymyksen siitä, olivatko antiikin filosofit enemmän oikeassa kuin myöhempien aikojen saarnaajat. Hän toteaa vain, että filosofia otti tyhmyydeltä hyvän omantunnon, teki vahinkoa tyhmyydelle.

Katkelma todellakin sanoo, että yhdellä ja toisella puheella, saarnaamisella tai filosofien sanomisilla,  on vaikutuksia. On huomionarvoista, ehkä ironista, että Nietzsche käyttää myös toisen esimerkin yhteydessä sanaa ”omatunto”. Sana on ihan hyvä, jos ajattelemme vaikka 1700-luvun filosofien ja oppineiden, ns. valistuksen levittäjien, puheita. Ne häiritsivät ihmisiä, poistivat heidän rauhallisuuttaan ja uinuvaa omaatuntoa.

Nietzsche ei sano, mitä hän tarkoittaa tyhmyydellä, mutta käyttää sanaa ajattelemattomuuden yhteydessä. Hän viittaa hyvin tuntemaansa antiikin maailmaan. Tyhmyys oli muuta kuin älyn puutetta. Olen itse käyttänyt esimerkkinä stoalaisia, jotka halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn puutetta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. 

Hannah Arendt tahtoi, että ihmiset ajattelisivat. Hän totesi kuulijoilleen pahuuden asuvan muussakin kuin pahojen ihmisten pahoissa teoissa; ihmiset hyväksyvät sen kaikessa hiljaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mitä voimme tehdä, hän vastasi:”Täytyy ajatella.” Kriittiinen ajattelu oli hänelle vastarintaa. Voisi kuvitella Arendtin samastaneen tyhmyyden ajattelemattomuuteen ja sillä oli moraalisia seurauksia. Joidenkin Arendtin tekstien valossa tulee sellainen kuva, että hänelle tyhmyys oli kyvyttömyyttä kuvitella itsensä toisen saappaisiin.

Ranskalaiset, esimerkiksi Gustave Flaubert ja Gilles Deleuze, käyttävät joskus sanaa bête, joka merkitsee tyhmää, mutta myös petoa tai elukkaa. Flaubert ja Deleuze  eivät nähdäkseni yrittäneet sanoa, että eläimet ovat tyhmiä, ihmiset älykkäitä. Deleuze sanoi (nimenomaan kirjassaan Nietzschestä), ettei tyhmyys ole erehtymistä, vaan pikemminkin ajattelun alhaisuutta. Tässäkin näkemyksessä tyhmyys on jotain muuta kuin älyn puutetta ja sillä on moraalisia konnotaatioita.

Myöskään Flaubertin visioissa tyhmyys ja ajattelu eivät poissulje toisiaan. Hänen romaaninsa Bouvard ja Pécuchet (1881) satirisoi tyhmyyttä ja vulgaarisuutta. Kirjan päähenkilöiden älyllinen uutteruus ja uteliaisuus ei tunne rajoja, mutta kirjailijan vision ytimessä on ajatus, että tyhmyys on olennainen osa inhimillistä olemassaoloa...

Jos näemme tyhmyyden ajattelun toisina kasvoina, Nietzschen filosofialle antama tehtävä on vaikea; ei riitä, että sanoo toisen sanovan jotain hassua ja ajattelematonta. Filosofin pitäisi ehkä oppia myös omista virheistään, kehittää itsessään valmiutta tähän oppimiseen. Pitäisi voittaa ylimielisyys...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten maailma muuttuu?

 

Patočka 

 Filosofiakahvila 6.1./7.1./8.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jan Patočka (1907-1977) kommentoi keskustelussa Martin Heideggerin 60-luvulla Der Spiegelille antamaa haastattelua (1966), jossa saksalaisajattelija toteaa, että vain Jumala voi meidät pelastaa. Patočka puhuu aikamme ongelmista Heideggerin ajattelun valossa ja viittaa tässä yhteydessä kristinuskon tuloon. Stanislav Dousedík kysyi, onko kyseessä mentaliteetin muutos. En ymmärrä kysymystä, mutta vastaaja ilmeisesti ymmärsi, koska hän teki tarkennuksen: ”Kyse on maailman muuttumisesta.”

Ottaen huomioon, että Heidegger ja Patočka olivat filosofeja ja kaiken lisäksi fenomenologeja, maailma ei todennäköisesti ole meidän maailmamme.  Fenomenologia tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle. Eli ei ole varmaa, että Patočka käytti sanaa ”maailma” samalla tavalla kuin kuolevaiset eli viitaten kaiken olemassaolevan kokonaisuuteen. Hänellä on ainakin jokin teksti, jossa todetaan, että eläimellä on ympäristö, ihmisellä maailma; se sisältää enemmän; se menee näköhorisontin ulkopuolelle, siinä on muita mahdollisuuksia kuin ne, jotka välittömästi toteutuvat. Tällaisen erottelun  teki alunperin saksalainen fenomenologi Max Scheler (1874-1928),  Oppineet kommentoivat, ettei Patočka pitänyt myöhemmin kiinni tästä erottelusta tai ei nähnyt eläimen ja ihmisen ”maailmoja” niin erilaisina. 

Patočka jatkoi vastaustaan kysyen, miten maailma muuttuu. Hän antoi luonnosmaisia esimerkkejä. Ensimmäinen esimerkki: myyttisestä maailmasta siirryttiin filosofiseen maailmaan. Tämän siirtymän myötä maailma, joka ei ollut problemaattinen, muuttui problemaattiseksi. Toinen esimerkki: kristinusko problematisoi filosofisen maailman. Paavali sanoi, että helleeninen viisaus, filosofia ja metafysiikka ovat typeryyttä. Patočka päätyi sanomaan, että maailma muuttuu problematisoimalla.  

Väite on vähintäänkin mielenkiintoinen, varsinkin kun se muuttuu tehtäväksi. Olemme hätää kärsimässä, olemme kriisissä. Meidän on tehtävä muutos. Heidegger sanoi, että voimme vain valmistella muutosta. Patočka totesi, että voimme valmistella sitä problematisoimalla, toisin sanoen kiinnittämällä huomio itsestään selvyyden syntyyn, sen muotoutumiseen. Sanoessaan näin Patočka ei ole enää fenomenologi, vaan historioitsija, ehkä genealogi.

Yleisemmällä tasolla väite muutoksen valmistelusta ja problematisoinnista on mielenkiintoinen siksi, että se näyttää ajattelun merkityksellisyyden, jopa sen voiman. Hannah Arendt sanoi, ettei pahuutta ole vain siksi, että jotkut pahat ihmiset tekevät pahoja asioita, vaan myös siksi, että monet tavalliset ihmiset sallivat sen tapahtuvan. Kun opiskelijat kysyivät, mitä sitten voi tehdä, Arendt vastasi: ”Täytyy ajatella. Se on vastarintaa.”

Tämä muutoksen valmisteleminen, problematisointi, ei ole vain filosofien tehtävä; se on jotakin kollektiivisempaa. Ehkä ajattelemista ei ole syytä jättää vain filosofeille. Jos katson tehtävän suuruutta, minua väsyttää, turhaudun. Yritän heti keksiä oikoteitä. Yritän myös keksiä, missä problematisointi olisi kiireellisintä, ettei aikaa menisi hukkaan. Yhtenä kriteerinä pidän ajankohtaisuutta. Kysyn, mitä meille tapahtuu ja lähden liikkeelle siitä. Jotkut ovat tietysti eri mieltä. Nämä jotkut ajattelevat, että ajankohtaista on se, mistä puhutaan. Olen kuitenkin huomannut, että ajankohtaisia asioita ovat monet sellaiset asiat, joista ei puhuta.

Minulle filosofoinnin lähtökohta ei ole ihminen, joka katsoo puuta ikkunasta. En ole fenomenologi. Minua kiinnostavat toisenlaiset kokemukset. Minua kiinnostaa myös problematisoida kokija. Haluan luoda näkökulmia, jotta voisimme ajatella muutakin kuin mitä olemme aina ajatelleet ja mitä meidän ehkä halutaan ajattelevan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totalitarismin tutkimisesta

Hannah Arendt

Filosofiakahvila 4.3./5.3./6.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yksi totalitarismin määritelmä on, että se on järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. Stalinin Neuvostoliittoa, Mussolinin fasismia ja Hitlerin natsi-Saksaa pidetään esimerkkeinä totalitarimista.  Määritelmä on epämääräinen, mutta suuntaa-antava. Yksi totalitarimia tutkinut ajattelija, jonka vaikutus näkyy useissa nykyfilosofeissa, on Hannah Arendt (1906-1974). Hän julkaisi teoksen The Origins of Totalitarism vuonna 1951.

Ihmiset arvaavat, että kun puhutaan totalitarismista, puhutaan äärimmäisestä autoritarismista. Yhtenä totalitaristisen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että keinoja oikeutetaan viittaamalla  ihanneyhteiskuntaan, johon tähdätään. Tähän piirteeseen on kiinnittänyt huomiota myös Arendt. Tyrannimaista valtaa määrittää Arendtin mukaan laittomuus, ei-tyrannimaista laillisuus. Totalitaristisen vallankäytön erottaa tavanomaisesta tyranniasta erityinen piirre: terrori. Sana tulee ranskan kielen sanasta terreur, joka juontuu latinan suurta pelkoa merkitsevästä sanasta terror. Terrorilla tarkoitetaan poliittista tukahduttamista ja väkivaltaa, joka yleensä kohdistuu poliittiseen oppositioon. Poliittista opposiota ei ole vain vallassaolevien poliittiset vastustajat, vaan kaikki ihanneyhteiskunnan toteutumisen kannalta ”epäterveelliset” ainekset.

Emme voi pitää totalitarismin yleistä määrielmää riittävänä, koska samantapaisia tavoitteita (vallan ulottaminen kaikkialle) voi olla hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Neuvostoliitto tai natsi-Saksa. Äärimmäisestä autoritarismista puhuminen implikoi, että autoritarismia voi olla muissakin yhteiskunnissa; se ei vain ole yhtä äärimmäistä. Silloin herää kysymys, ymmärrämmekö (tai haluammeko edes ymmärtää) mitään, kun hyväksymme jonkin piirteen osaksi potentiaalisesti kaikkien yhteiskuntien piirteeksi, mutta käytämme sitä pejoratiivisesti kuvaamaan yhdenlaisia yhteiskuntia.

Myös terroria, yhteiskunnallista väkivaltaa ja tukahduttamista on käytetty hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Neuvostoliitto ja Kolmas Valtakunta (Das Dritte Reich). Tutkiessamme vallankäytön muotoja erilaissa yhteiskunnissa pitäisi kiinnittää ehkä huomiota vallankäytön kanaviin ja mekanismeihin. Esim. Arendt aivan oikein kiinnittää huomiota puolueiden funktioon ns. totalitaristisissa maissa. Tietenkin myös tässä tapauksessa on se vaara, että huomaamme, että puolueilla on samantapaisia funktioita ja strategioita myös sellaisissa maissa, joissa on sallittu enemmän kuin yksi puolue.

Ymmärrettävää ja oikeutettua, että Arendt, hänen sukupolvensa ja hänen jälkeensä tulleet tutkivat valtaa ja sen väärinkäyttöä. Sitä on varmasti tarpeellista (mahdollisesti hyvinkin kiireisesti) tutkia ja vastustaa nykyisinkin. Epäilemättä totalitarismin piirteiksi sanotut asiat kuten autoritarismi ja terrori toimivat indikaattoreina, varoitusmerkkeinä.

Kaikkialle ulottuva valta ei ole aina valtion valtaa (esimerkiksi ainoan hyväksytyn ajatuksen tai ideologian levittämistä). Ilman loistavan tulevaisuuden ja ihanneyhteiskunnan kuvaa silmissä maailmassa syrjäytetään ja hävitetään ihmisiä. Oikeutus on maallisempi kuin Neuvostoliitossa. Jonkun sanotaan uhkaavan olemassaoloa.

Kun tutkimme valtaa, voitaisiin pitää lähtökohtana ajatusta, ettei mikään valta ole välttämätöntä. On ehkä  väistämätöntä ja jopa toivottavaa, että yhteiskunnassa on valtasuhteita. Ei kuitenkaan ole hyvä hyväksyä ajatusta, ettei niitä voi muuttaa. Kun kuninkaiden valta oli keskiajalla absoluuttisempaa, ajateltiin, että se on välttämätöntä...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mies joka ei ajatellut

 Eichmann

(Tavallaan jatkoa edelliseen muistiinpanoon.)

Puolustan ajattelua, mutta välillä olen voimaton, sillä maailmassa on yllättävän paljon ajattelun vastaisuutta. Joskus yritän kuvitella, mitä merkitsi, jos ihminen ei ajattelisi. Joskus muistan Hannah Arendtin, joka aiheutti skandaalin, koska ei kuvannut Otto Adolf Eichmannia hirviönä, vaan byrokraattina. Arendtin mukaan Eichmann ei ajatellut eikä kyennyt ajattelemaan.

Arendt

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

He sanovat minulle...

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. maaliskuuta:

Ben Salomo (Jonathan Kalmanovich) on Israelin syntynyt juutalainen rap-artisti, joka asuu Berliinissä. Hänellä on kappale He sanovat minulle (Sie sagen mir), jossa hän rappaa näin: ”He sanovat, totu siihen että natsit jälleen marssivat.”

Laulu tarttuu johonkin mitä nyt tapahtuu, onnistuu tuomaan esiin mielettömyyttä näennäisen järkevissä, realistisina esiintyvissä sanoissa. Ongelma ei ole pelkästään se, että natsit marssivat, vaan se, että me totumme siihen ja jopa käskemme tottua siihen. Näistä marsseista ei tule vain yleisempiä, vaan myös hyväksytympiä. Vaikka mikään ei toistu, tässä on jotain samanlaista kuin siinä, mihin Hannah Arendt viittasi haastattelussa -60-luvun alussa: ”Ongelma ei ollut se, mitä viholliset tekevät, vaan se mitä ystävät tekevät.”

Ben Salomon laulu herättää myös toisen kysymyksen ja huolenaiheen. Se nousee tästä ilmaisusta ”he sanovat”. Kyse ei ole yksittäisestä heitosta tai yhden ihmisen ohimennen tehdystä kommentista. Puhujia on monta. Se on puhetta, joka tulee joka paikasta. Ajatus on ilmassa, se leijailee päidemme päällä, ei lähde minnekään. Ongelma ei ole vain marssit. Ongelma on puheet. Natseja voidaan osoittaa sormella, mutta kukaan ei kuuntele, mitä itse sanoo.

Kolmas vakava kysymys, jonka laulu herättää, koskee tottumista. Entä jos Ben Salomo ja me kaikki todella tottuisimme? Mitä se merkitsee? Olisiko se toivottavaa? Eikö yksi vaarallisimpia asioita maailmassa ole tottuminen siihen, että asiat ovat vinossa tai siihen että olemme menossa rotkoon?

Ben Salomonin laulu herättää myös toivoa tai ainakin jonkinlaisen tyytyväisyyden siitä, että epämukavat kysymykset saavat ilmauksen. Toisenlaisissa olosuhteissa, kun edes lahjakkaat eivät osaa ilmaista tuskan tai epämukavan olon syytä, tilanne on toinen. On myös mahdollista, ettei ole mitään kanavaa, lehteä tai musiikkigenreä, jonka kautta tuska saisi ilmauksensa tai kysymys pääsisi ilmoille.

Toisen maailmansodan jälkeen monet ajattelevat nuoret, niin sanotut intellektuellit, tunsivat tuskallisesti, ettei maailma voisi palata entiselleen. Sota todisti, että länsimaisessa kulttuurissa oli pimeä puoli. Lupaukset ja haaveet, joihin se oli tukeutunut, johtivat hirviömäisyyksiin. Ylpeyden aihe, rationaalisuus ja kehitys, näyttivät toisenlaisilta Hiroshiman jälkeen. Erityisen vaikea ja epämukava olo oli ranskalaisilla nuorilla. Maa oli ollut miehitetty ja pääsy ulos, vapautuminen, ei tapahtunut täydellisellä tavalla. Se mihin päästiin oli pettymys ja nuorten edessä oli kasvot, jotka muistuttivat siitä koko ajan: De Gaullen kasvot.

He eivät halunneet samaa eikä paluuta porvarilliseen elämänmuotoon. He halusivat muuttaa itseään, karata uralta ja muuttaa maailman. Siksi monet liittyivät kommunistiseen puolueeseen. Ei ollut muuta tai he eivät löytäneet muuta. Puolue osoittautui pettymykseksi, toisille hyvin nopeasti. Koronakriisin loppua odotellessa monet ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi. He olivat ehkä odottaneet maailman muuttuvan paremmaksi. Toiset olisivat halunneet uskoa, ettei maailma olisi sama kuin ennen. Se ei ole sama, mutta meidät valtaa epämääräinen pettymyksen tunne, epämukava olo ilman ilmaisua, ilman sanastoa.

Puhetta silti riittää. He sanovat, he sanovat. Jos emme pidä varaamme, meidän kehotetaan tottuvan johonkin, hyväksyvän jotain. Koska elämme ilman sanoja, ilman kirkasta kuvaa pahan olomme luonteesta, meille tarjotaan varmasti myös ratkaisua. Oltava valpas ja nähtävä Ben Salomon sanojen arvo. Se ei ole poliittisessa ohjelmassa, moraalisessa auktoriteetissa, ei edes aseissa. Arvo on asenteessa, eleessä, jota kuvastaa sana (le) refus. Ranskan sana merkitsee hylkäämistä, torjumista, kieltäytymistä. Maurice Blanchot käytti sanaa ilmaistaakseen olennaisen poliittisen ajatuksensa tai pikemminkin teki sanan avulla poliittisen eleen. Algerian sodan aikana, vuonna 1958, juuri Charles de Gaullen valtaannousun jälkeen, julkaistu kirjoitus (Le Refus) alkaa: ”Tietyllä hetkellä julkisten tapahtumien edessä tiedämme, että meidän täytyy kieltäytyä (refuser)...”  

À un certain moment, face aux événements publics, nous savons que nous devons refuser. Le refus est absolu, catégorique. - M.Blanchot

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Paaria poliittisena figuurina

 

Hannah Arendt

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. helmikuuta:

Kun Hannah Arendt puhui paariasta, hän ei viitannut intialaiseen kastiin. Hän puhui eri lajin figuureista, jotka ovat ulkopuolisia, suljettu tavalla tai toisella yhteiskunnan ulkopuolelle. 1) Yksi paarian laji oli hänelle schlemihl tai Unien Herra, kansan runoilija. 2) Toinen laji on tiedostava paaria niin kuin Bernard Lazare. 3) Kolmas on aina epäilty hahmo niin kuin  Chaplinin kulkuri. 4) Neljäs on Kafkan sankari.

On ilmiselvää, miten toinen paariafiguuri, tiedostava paaria on poliittinen hahmo; hän on niin kuin intellektuelli. Tietenkin – jos katsomme tarkemmin – näemme Chaplinin kulkurissakin poliittisesta merkitystä, vaikka hahmo ei ole poliittinen toimija, aktivisti. Hän on trickster. Neljäs hahmo, Kafkan sankari, tuli muille selväksi ja näkyväksi vasta Kafkan kuoleman ja toisen maailmansodan jälkeen. Kafkan Linnan sankarille sanotaan: ”Sinä et ole Linnasta etkä kylästä, sinä et ole mitään.” Häneltä kielletetään kaikki, koko olemassaolo.

Kaikissa näissä kiehtovissa hahmoissa on jotain surullista, jotain merkityksetöntä. He eivät ole voimakkaita ja kykeneväisiä muuttamaan mitään. En seuraa Arendtin ajatuksia enkä pistä häntä vastuuseen. Haluan tuoda esiin vain kaksi näkökulmaa, jotka tuovat näiden ylimääräisten ihmisten, ulkopuolisten ja turhien hahmojen, positiivisen merkityksen – niiden potentiaalisen arvon.

1.Ulkopuoliset, syrjään työnnetyt, mitätöidyt antavat ajattelun aihetta. Heidän pelkkä olemassaolonsa nostaa esiin kysymyksen siitä, mistä heidät on työnnetty pois. Jos jaksamme ja kestämme kiinnittää asiaan huomiota, huomaamme myös meitä sisällä pitävien lankojen haurauden. Sairaus tai työttömyys voi muuttaa kaiken.

Sairaus ja työttömyys ovat olleet tarpeeksi yleisiä ongelmia, jotta ne ovat voineet tulla politiikan aiheiksi. On varmasti marginaalisempia ulkopuolisuuden muotoja, harvinaisempia syitä tulla eristetyksi tai työnnetyksi pois. Ulkopuolisuuden eri muodot olisivat hyvä tutkimuksen ja ajattelun aihe, koska ne voisivat opettaa paljon siitä, miten ajattelemme ja miten järjestäneet asiat.

Etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Adela Cortina (1947) loi 1990-luvulla aporofobian käsitten. Aporofobia on köyhiin kohdistuvaa torjuntaa, pelkoa ja vihaa (sana hyväksyttiin Espanjan Kuninkaallisen Akatemian sanakirjaan 2017). Cortina yrittää tuoda esiin, miten erilaiset erilaiset sosiaaliset ja poliittiset käytännöt syrjivät köyhää ja tai miten media deshumanisoi köyhiä luoden etäisyyttä ”meidän” ja ”heidän” välille. Käsite on hyvä. Sen avulla voi tuoda sävyeroja myös muukalaisvihaan (ksenofobia); monta kertaa maahanmuuttaja ei ole torjunnan eikä vihan kohde, jos hän on rikas. Tuskailun aihe ei olekaan aina ihonväri tai uskonto, vaan se, että tulija on köyhä.

2.Ulkopuolelta ei aina näe paremmin ja tarkemmin, mutta ulkopuolelta voi sanoa, lausua, asioita, jotka ovat sisällä ryhmässä mahdottomia tai kiellettyjä; sisällä pelätään enemmän ja sisällä olevalla on jotain menetettävää.

Jos meillä olisi tarpeeksi herkät korvat ja terävä katse, huomaisimme ulkopuolisten sanovan meille asioita, vaikka he eivät puhu. Ulkopuolinen on angelos, viestintuoja. Hän muistuttaa meitä siitä, että olemme sisällä jossain. Osaamme ehkä katsoa ympärillemme, ajatella sitä missä olemme. Meidät on liitetty johonkin, integroitu. Se on osa kärsimystämme. Meillä on sata väsyttävää velvollisuutta vain siksi, että olemme suostuneet mukaan.

Ulkopuolinen, joka sanoo asioita, joita muut eivät sano, tarvitsee rohkeutta ja valmiutta yksinäisyyteen. Hän sanoo asioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Mihail Bahtin kirjoitti paljon ulkopuolisen merkityksestä ajattelussa, kulttuurissa ja taiteessa. Hän mainitsee kolme erityisen merkityksellistä kodittoman vaeltajan hahmoa: klovnin, narrin ja veijarin. Näiden hahmojen erottuva piirre ja näiden hahmojen etuoikeus oli oikeus oli oikeus olla toinen tässä maailmassa. Klovni, narri ja veijari eivät osallistu tavanomaiseen sosiaaliseen elämään; he eivät tee mistään kategoriasta tai asemasta omaa asiaansa. He ovat haastavassa suhteessa kaikkiin niihin ja näkevät niiden pimeän puolen, kaiken valheellisuuden.

Ei ole tärkeää, ovatko klovnit, narrit ja veijarit todellisia hahmoja, todellisia ihmisiä tai ryhmiä. Ne ovat jotain meissä ja ne mahdollistavat toisen näkökulman, paon tavanomaisesta kaavasta. Heissä on toisen tien, uuden mahdollisuuden, toisenlaisen olemisen siemen ja siksi he ovat syvästi poliittisia hahmoja. Politiikkaa ei ole ilman veijaria.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Älyllisen promiskuiteetin tarve

Michelangelo Meriso da Caravaggio: Nuori sairas Bacchus

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Palaan yhteen tekstikatkelmaan, jossa Claudio Magris kirjoittaa Hannah Arendtin surkeasta suhteesta opettajaansa. Käsittelin aihetta vuonna 2009. Otsikko oli Kahden filosofin surullinen rakkaustarina. Magris, joka itsekin on professori, puhui ilkeästi rakkaustarinan näyttämöstä, yliopistosta.  Se oli Magrisin sanoin sisäsiittoinen niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Sen sisässä olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Magris kirjoitti: 

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Palaan katkelmaan, koska siinä voi olla totuus, jota käyttää. On hyvä, että on yliopistoja, joissa voi oppia asioita. Poliittiset ryhmät voivat olla tarpeellisia asioiden muuttamiseksi. Silti on tärkeää, että on ystäviä, jotka ovat pääsy ulos klaanista.

Magrisin mukaan polyteismi, monijumalaisuus, on vapauttavaa. Tämä muistuttaa Nietzschen kauniista polyteismin apologiasta Iloisessa tieteessä. Nietzsche samastaa monijumalaisuuden yksilöllisyyden mahdollisuuksiin ja vapauteen. Ihmiset luovat jumaluuksia, puolijumalia, demoneita, jotta erilaisilla näkemyksillä, toiveilla, arvoilla olisi oikeus, tunnustettu oikeus toisten lakien ja normien edessä. Monoteismi näyttäytyy köyhdyttävänä; se luo opin ainoasta normaalista ihmisestä, yhdestä ainoasta normista. Polyteismissa puolestaan on ajatuksen vapauden ja moninaisuuden siemen. Siinä on ”voima luoda uudet ja omat silmät, aina vaan uudet  ja joka kerta enemmän omat – niin että ihminen kaikkien eläinten joukossa on ainoa, jolla ei ole jähmettyneitä näkökulmia ja lopullisia horisontteja”.

Magrisin huomio älyllisen moniavioisuuden terveellisyydestä on yhtä mielenkiintoinen. Uskoakseni Magris ei valitse termiä ollakseen provosoiva tai siksi, että hän on epäilyttävä italialainen mies. Hän kertoo eroottisesta ja älyllisestä rakkaudesta kahden filosofin, opettajan ja oppilaan välillä. Viittaus avioliittoon ei ole sattumanvarainen. Yksiavioisuus on samalla tavalla köyhdyttävä kuin yksijumalaisuus, ainakin älyllisessä ja henkisessä mielessä. Ihmisen näköala kapenee, maailma muuttuu yksiäänisemmäksi. 

Jos Magrisin huomio on käyttökelpoinen, se voisi olla opastava kuva. Se olisi opiskelijalle kehotus lähteä vaihtoon, haistella toisenlaista ilmaa, edes toisenlaisia seiniä. Se olisi kehotus päästää irti mielipiteistään. Jo Platonin aikalaisilla oli kokemusta mielipiteiden tukahduttavasta vaikutuksesta. Mielipide on varma itsestään. Kun se kohtaa toisen mielipiteen, ei synny dialogia: se on kahden monologin vuorottelua. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle.

Platonin vastaus mielipiteiden vankilaa vastaan oli filosofia. Se vaati valmistautumista ja valmentautumista. Se on valmistautumista ajattelemaan toisella tavalla ihmisen suhde maailmaan ja itseensä. Filosofia on myös valmentautumista, jotta voi ohjata itseään toisella tavalla. Platonille se oli sielun hidasta kasvattamista, irrottautumista aistillisista asioista ja vapautumista mielihaluista. Meidän mielessämme oleva  opastava kuva panee kysymään, eikö älyllinen promiskuiteetti voisi olla toisenlainen tapa valmistautua ja valmentautua.

Sanalla promiskuiteetti on ainakin vanhastaan vielä vahvempi leima kuin sanalla moniavioisuus. Latinan sana promiscuus merkitsi sekalaista, sekoittunutta. Sivityssanakirja kertoo, että promiskuiteetti on sukupuolten välistä vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää ja myös valikoivuuden puuttumista sukupuolisuhteissa. Älyllinen elämä ja älyllinen ponnistus saattaa vaatia keskittymistä ja valikoimista, mutta jonkin tieteenalan opiskelijan syrjähyppy, sivuaine, voi antaa sekä uusia välineitä että näkökulmia. Jos älyllinen promiskuiteetti olisi eri alojen, eri tieteiden, taiteiden, filosofian vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää, niin voisimme toivottaa sen tervetulleeksi. Ehkä saisimme ainakin jotain sulamaan noissa jähmettyneissä hahmoissa ympärillämme: idoleissa, organisaatioissa, akatemioissa...

P.S.

En ole filosofi. Olen opiskelija, lukija. Luen samanaikaisesti monia kirjoja. Rakennan päässäni monipäistä hirviötä. Olkoon sen nimi Pro Miscere. (Sekoittamisen Puolesta)

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 3. Virheelliset päätelmät. Premissi 1: Jos Pasi on filosofi, hän on ihminen. Premissi 2: Pasi ei ole filosofi. 3. Johtopäätös: Pasi ei ole ihminen. Molemmat premissit voivat olla tosia, jopa johtopäätöksen sisältö voi olla tosi, mutta se ei ole johdettu oikein; siinä on muodollinen virhepäätelmä. Argumentaatiovirheitä – niiden tyyppejä – on lukuisia. Niiden opiskeleminen voi olla hauskaa. Tai sitten ei. Otetaan yksinkertainen esimerkki.: non sequitur. 1. Jos A niin B. 2. B 3. Siispä A. Muodollisesti tämä saattaa näyttää olevan korrekti. Virhe saattaa tulla helpommin näkyväksi näin: 1. Jos olen ihminen, olen nisäkäs. 2. Olen nisäkäs 3. Olen siis ihminen. Kiinnittäessämme huomiota tällaisiin muodollisiin argumentaatiovirheisiin, on huomattava, että niiden esiintuomisen ja arvostelun voima on rajallista; huomaamme virheen, mutta emme voi silti tehdä uutta tietoa sisältävää johdonmukaista väitettä. On huomattava myös, että keskustelussa esiintyvä argumentointi on usein paljon mutkikkaampi (kierompi) operaatio kuin aikaisemmassa esityksessä. Ihmiset puhuvat asian vierestä (ignoratio elenchi), he hyökkäävät toisen argumenttia vastaan tehden siitä heikon karikatyyrimaisen kuvan eli toisen suuhun pistetään sanoja tai ei edes yritetä ymmärtää mitä toinen sanoo (straw man, olkiukko) jne. Voimmeko tästä päätellä, että ihmiset ovat pahoja? Ennen kuin annamme myöntävää vastausta, antakaamme itsellemme kaksi tehtävää: 1. Perustellaan väite. 2. Yritetään osoittaa todeksi esitetty väite.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolaiset

(Hannah Arendt)

1.Aristoteles, pakolainen
2.Diogenes Sinopelainen, pakolainen
3.Seneca, pakolainen
4.Demetrios (kyynikko), pakolainen
5.Epiktetos, pakolainen
6.Voltaire, pakolainen
7. Hannah Arendt, pakolainen
8.María Zambrano, pakolainen
9.José Gaos, pakolainen
10.Theodor Adorno, pakolainen
11.Martin Buber, pakolainen
11.Ludwig Wittgenstein, pakolainen

Ja niin edelleen, ja niin edelleen...

(Voltaire)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus tässä maailmassa

(Hannah Arendt)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista. Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että 1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.

Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat, oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen itseensä.

Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.

Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.

Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä, arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä – ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti. Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä, jos itseään ei saisi rakastaa?

Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa? Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan, suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan: Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.

Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin, juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi. Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi, vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”) osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että kestämme epämukavuutta?

Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan (Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”

(Hannah Arendt)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolainen ja ajatus

(Hannah Arendt, pakolainen)
Fuengirolassa 4.10. ja 6.10./Torre del Marissa 5.10. 

1.Paossa

Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

2.Ihmiset tietävät mitä he tekevät

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, hän sanoi, tapansa mukaisesti epäloogisesti. Mitä anteeksiannettavaa on siinä, jos tietämättä ja ymmärtämättä tekee? Lause on järjetön myös siksi, että ihmiset yleensä tietävät mitä he tekevät. Loihtui lausumaan Michel Foucault:

Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tietävät usein miksi he tekevät, mutta he eivät tiedä mitä se tekee mitä he tekevät.

Tämä on jo ajattelulle annettu tehtävä, vaatimus, ei mikään pyyntö korkeimmille voimille, vaan haaste ihmisille. Foucault´n sanoja voisi käyttää ”avaimena” hänen omien tekstiensä ja teostensa ymmärtämiseen. Tämä selittää, miksi hän valikoi niin outoja aiheita – hulluuden historian, seksuaalisuuden historian, vankilan – ja tarkasteli niitä erikoisesta, oudontavasta näkökulmasta. Länsimainen ihminen tiesi mitä hän teki, kun hän alkoi rankaisemaan rikoksentekijöitä sulkemalla heitä vankilaan. Hän myös tiesi, miksi hän tekee niin; perustelut ovat tuttuja, usein toistettuja. Näkymättömäksi ja tuntemattomaksi jää vaikutus, uuden järjestelmän synnyttämä uusi ekonomia, se mitä vankila tuottaa ja miten se tekee mielikuvasta kontrollimekanismin.

Kun puhutaan pakolaisista, siitä miten monta pitäisi vastaanottaa ja millaisia huonoja vaikutuksia sillä on omaan kulttuuriin, puhujat tietävät mitä he tekevät. He tietävät myös, miksi he niin tekevät: he haluavat suojella omaansa. Joissakin tapauksissa heille on epäselvää, miten rasistisia vaikutuksia, heijastuksia, heidän puheillaan on.

Se ettei ojenna kättään hukkuvalle poistaa ihmisestä ihmisyyden; se ei pelasta meidän ns. kulttuuriamme, ns. sivilisaatiotamme eikä anna työtä työttömille. Tällä teolla (tekemättäjättämisellä) samoin kuin rasistisisilla tai ekonomistisilla pakolaispuheilla on silti vaikutuksensa; ne eivät ole tehottomia. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ole se, että meidän oma, se mikä on isän, pelastuisi.

Tänään, tässä maailmassa, kun niin paljon mielipiteitä ja käsityksiä levitetään, tarvitaan paljon tutkimusta ja ajattelua, jota ohjaa uteliaisuus, ei pelko. On myös uskallettava myöntää: He tietävät mitä he tekevät.

3.Ulkomaalaisuus

Giorgio Agamben puhui jo vuosia sitten (1993) pakolaisen statuksen aiheuttamasta ristiriidasta. Luulisi, että nimenomaan pakolainen olisi se, joka aktivoisi vastaukseksi ihmisoikeudet. Maaton, koditon, ojentaa kättään, ja me kuvittelemme tarttuvamme siihen käteen. Vastauksemme on silti toinen. Pakolaisia ohjataan, hallitaan ja asiaa säädellään sellaisella tasolla, että elämästä tulee ”alastonta elämää”, elämää pelkästään biologisella tasolla. Pakolainen on joku, joka nimenomaan on menettänyt oikeutensa. Hän ei ole poliittinen eläin, pelkästään eläin.

Itse asiassa jo Hannah Arendt, maanopakolainen, kiinnitti huomiota samaan asiaan 1943 (We Refugees): Kansallisvaltioissa on vaikea taata väliakaisuuden tilaan joutuneiden ihmisten oikeuksia, koska kansallivaltiot on järjestetty takaamaan oikeudet niille, jotka kuuluvat siihen, ovat kansalaisia.

Pakolainen paljastaa meidät, näyttää mikä systeemi on; hänestä tulee arvojemme koetinkivi.  Pakolaisuus on massailmiö. Se vaatii erilaisia teknisiä, taloudellisia ja humanitaarisia ratkaisuja. Se vaatii myös, että jonkin on muututtava meissä.  Olisi ajateltava toisin. Ehkä meidän pitäisi tehdä samanlainen hyppäys, joka tehtiin Kreikassa, kun ajattelija ei enää kaivannut kotia, ja exodus oli hänen elämäntapansa.

Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.

Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vieras karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi en ole filosofi?

Kun avaan jonkun filosofisen kirjan, minulla on usein tunne, ettei sillä ole mitään tekemistä kanssani. En edes vaivaudu kysymään ja tutkimaan, onko käsitellyt kysymykset pseudo-ongelmia. Ajattelen vain: Ne eivät ole minun ongelmiani. Kun joku nimittää minua filosofiksi, minulla on hämmentynyt olo. Nimitys tuntuu ansaitsemattomalta arvonimeltä ja myös jonkinlaiselta loukkaukselta.

Jos filosofiksi nimitetään ihmistä, joka on väitellyt alalta tohtoriksi, en ole filosofi. Jos nimityksen ansaitsee joku muu suuruus, ajattelija joka on liikauttanut jotain maailmassa, katson painivani eri sarjassa. Jotta voisi sanoa itseään filosofiksi, pitäisi varmaan tietää sitä ennen mitä filosofia on. Jos se on käsitteiden luomista (G.Deleuze), niin olen luonut aika vähän käsitteitä. Yritin luoda, melkein esimerkin omaisesti, yhden käsitteen: pinnallinen omistaminen. Lopulta se sai hyvin vähän vastakaikua ja se todellakin tuntuu toimimattomalta, hyödyttömältä tässä maailmassa, josta pitäisi selkoa tehdä. Jos filosofia on elämäntapa, valinta, jotain sellaista kuin se muun muassa Hadot´n mukaan oli antiikin maailmassa, niin en voi kehua itseäni filosofiksi: minua taitaa määritellä enemmän se, että ajan Mercedes Benz –merkkisellä autolla kuin ajattelu tai mielen tyyneys.

Monet 1900-luvun suuret filosofit – Heidegger, Arendt, Foucault – ovat kieltäneet olevansa filosofeja. Vaikka esimerkiksi Arendt tunnusti, kaikesta huolimatta, että Heidegger on aikamme suurimpia filosofeja. Fernando Savater on kieltänyt olevansa filosofi, sillä hän sanoo olevansa vain filosofian professori. Miten minä voisin siis nimittää itseäni filosofiksi, hyväksyä nimikkeen?

Hiljaa, kaikessa hiljaisuudessa, olen alkanut ajatella, että jos filosofialla on jotain merkitystä, se liittyy johonkin hyvin yksinkertaiseen, mutta vaikeasti harjoitettavaan asiaan: tarkkanäköisyyteen. Se on muutakin kuin että näkee selvästi; tarkkanäköisyys merkitsee sitä, että kykenee erottamaan, erottelemaan; se on erottamiskykyä. Jos ajattelen, että filosofian merkitys on tarkkanäköisyyden kehittymisessä, se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian harjoittamisen olevan kontemplaatiota, katselemista. En ajattele, että filosofi on joku, joka kykenee erottamaan hyvän pahasta. Tarkkanäköisyys merkitsee filosofiassa sen muuttumista elämäksi. Filosofin elämä: huomiokyvyn elämää, joka kykenee koettelemaan, testaamaan, erottamaan.

Huomiokyvyn muuttuminen elämäntavaksi ei näy ja kuulu niinkään siinä, että ihminen istuisi kallion laella katselemassa eikä se ilmene puhumisessa, siinä tosiasiassa että puhuu niin sanotusti filosofisia. Se ilmenee ennen kaikkea kuuntelemisessa, tahdossa kuunnella. Miksi en ole filosofi? Se että puhun filosofisia, ei vielä todista, että olisin filosofi. Se ei vielä todista, että tahtoisin filosofiaa, suostuisin ajattelemaan. Jos ajattelen, että filosofia on huomiokyvyn, tarkkanäköisyyden, muuttumista elämäntavaksi, kysymys muuttuu. Kysymykseni on: Miksi en ole filosofi? Nyt se ei merkitse vain sitä, miksei nimitys sovi minulle käsitteellisistä, sosiaalisista tai psykologisista syistä. Nyt se merkitsee sitä, että etsin esteitä, omia esteitäni, omia rajoituksiani, syytä siihen etten kykene olemaan filosofi. Kun kysymys muuttuu tällaiseksi, olen kai jo ottanut ensimmäisen askeleen, liikahtanut kohti filosofiaa.

Kautta aikojen ollaan ajateltu, että filosofia vaatii harjaantumista. Se ei vaadi vain opintopisteitä; se vaatii, että todella lukee valtavan määrän kirjoja, omaksuu käsitteitä, oppii käyttämään niitä, kykenee perustelemaan johdonmukaisesti jne. Tämän seurauksena filosofiasta on tullut hyvin harvojen laji. Se ole vain elitistinen laji; se on oma maailmansa. Monet, joskus ihan hyvästä syystä, pitävät lajia turhana, samalla tavalla kuin golfia harrastamattomat pitävät golfia turhana ja turhan kalliina. Voi silti katsoa toisin, toisesta kulmasta. Lähes kaikki filosofoivat, ainakin joskus. Voisi jopa sanoa, että kaikki ovat filosofeja tai ainakin, että kaikki syntyvät filosofeiksi. Filosofia ei kuulu vain asiantuntijoille, tohtoreille. Siksi on olemassa filosofiakahvia. Se maksaa vain viisi euroa kerta.

Jos filosofia kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään. Joku voi tulla ja sanoa: ”Olen filosofi.” Mutta silloin ainakin minussa herää pieni epäilys, toisin sanoen filosofi. Harjoittakaamme havaintokykyämme, kysykäämme, miten filosofin erottaa toisesta, joka ei ole filosofi. Missään tapauksessa eroa ei voi tehdä älyn tai oppineisuuden määrän mittaamisella. Pitäisi osata nähdä tahdon suunta, innostuksen määrä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinäisyys

(Hannah Arendt)

On monenlaista yksinäisyyttä, haettua ja paettua. Myös tarpeellinen, kaikkein välttämättömin yksinäisyys voi olla kärsimyksen aihe. On tarpeellista olla yksin itsensä kanssa, mutta se on  vaikeaa, tuskallista. On myös yksinäisyyttä, missä emme ole itsemme kanssa, yhdessä itsemme kanssa, monena, vaan olemme yksi; olemme menettäneet jotain. Olla yksin ja olla yksinäinen ovat eri asioita. Yksinäisyys on tunne ja se on epäilemättä luonteeltaan refleksiivinen: tunnen itseni yksinäiseksi.

Kysymys yksinäisyydestä liittyy toiseen ongelmaan, yhdessäoloon, ja nämä molemmat teemat ovat yhteydessä kysymykseen hallitsemisesta, ohjauksesta. Erakot – tai filosofit – vetäytyvät yksinäisyyteen harjoittaakseen itseään, irrottaakseen itsensä ihmisyhteisön vaikutuksista. Monesti heidät on haluttu yhteen, yhteisöön, saman lain alle. Kun Hannah Arendt, joka ystäviensä todistusten mukaan varjeli yksinäisyyttään (solitude), puhui yksinäisyyttä (loneliness) vastaan, hänen ajattelunsa oli poliittista: yksinäisyys, eristyneisyys, oli hänelle totalitaristisen hallitsemisen olemus.

Yksinäisyys (loneliness) oli Aredtille ”aikamme sairaus”, joka kehittyy siellä missä ihminen menettää yhteisesti asutetun maailman, jaetun kokemuksen. Sen äärimmäisessä muodossa ihminen ei enää tunne kuuluvansa maailmaan. Jos käytämme tätä huomiota näkökulmana omaan aikaamme, joudumme toteamaan: Meidän ei anneta olla yksin, meidän ei anneta olla yhdessä. Ihmiset ovat entistä eristäytyneempiä, yhä enemmän kotona, suojassa, elämässä yksityistä elämäänsä. He eivät silti löydä paikkaa, jossa he eivät olisi kytköksissä yhteisöön. Jaamme koko ajan, mutta maailma muuttuu yhä etäisemmäksi, vähemmän yhteiseksi.

Tämä on tietenkin paradoksaalista; me sekä eristymme että kytkeydymme yhä enemmän muihin. Mutta paradoksaalisuus oli mukana jo Arendtin kuvaamassa yksinäisyydessä. Ollakseen yksin on oltava yksilö, jotakin erillistä. Silti totalitaristinen hallitus pyrkii johonkin päinvastaiseen kuin yksilöllisyyteen; yksilöstä tehdään osa kokonaisuutta. Joka tapauksessa ajattelu, joka pyrkii tekemään diagnoosia, joutuu kysymään, mitkä ovat tämän nykyisen yksinäisyyden ja kollektiiviin kytketyn eristäytyneisyyden vaikutukset ja vaarat. Kyse on tuskin totalitarismista; siitä puhuminen saattaisi olla epätarkkaa, vähintäänkin liioittelevaa.

Diagnoosin, filosofian, pitäisi tarttua kysymykseen yksinäisyydestä poliittisena kysymyksenä. Mitä tulee olemaan politiikka, jos yhteinen maailma katoaa, jos katoaa yhteinen kokemus, jaettu kokemus? Filosofia on aina opettanut yksinäisyyttä. Monet filosofit ovat sitä etsineet tai he ovat korostaneet yksinäisyyden kokemuksen olennaisuutta inhimillisessä elämässä. Se on opettanut – minulle ainakin – että vaikka olen yksin, koen yksin ja elän itselleni, niin sanat, puhe, ääneen sanominen, voivat tehdä yksin koetusta tuskasta yhteisen kysymyksen, yhteistä maailmaa koskevan kysymyksen.

Mutta voisiko filosofia opettaa olemaan yksin, välttämään huonon yksinäisyyden? Voisiko filosofia lohduttaa niin kuin se lohdutti Boëthiusta hänen yksinäisyydessään, vankilan eristyneisyydessä? Voisiko se opettaa olemaan yhdessä? Ehkä filosofia ainakin voisi tuoda esiin sen, että yksinäisyys ja ystävyys, yhdessäolo, ovat samaa tehtävää: monen filosofin päämäärä oli kerran olla itsensä ystävä, ja kyky olla itsensä ystävä on ehkä aina ollut yksi tärkeimpiä ehtoja yhdessäololle; se on taitoa ystävyyteen myös muiden kanssa.

Yksinäisyyden filosofia on siis poliittista filosofiaa, mutta myös ajattelua, joka nostaa esiin kysymyksen siitä miten elämme ja olemme suhteessa itseemme ja muihin. Yksinäisyys voi olla tuskallista. Siksikin sitä on syytä ajatella. Mutta se on hyvä aihe myös siksi, että se kytkeytyy niin moneen muuhun asiaan, tuo esiin maailmassa olemisen vaikeuden.

(Edward Hopper: Nighthawks)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila