Pettymys

 

Claudio Magris

Filosofiakahvilan aihe 14.11./15.11./16.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Claudio Magrisilla on esseekokelma Utopia e discanto (1999), joka puhuu länsimaisen kulttuurin kriisistä, toiveiden ja arvojen romahtamisesta, pettymyksestä. Ranskalainen Gilles Lipovetsky puhuu pettymyksen yhteiskunnasta (la société de deception). Hän puhuu vähän eri asiasta kuin Magris: Me elämme kulutusyhteiskunnassa, meillä on kaikkea, mutta samalla olemme yhä tyytymättömämpiä, pettyneitä. Erilaiset visiot pettymyksestä, sen kasvavasta merkityksestä, pistävät minut kysymään, mihin pettymys meidät vie.

On ehkä turha kysyä, miksi olemme pettyneitä. Odotamme jotain, uskomme satuun ja todellisuus lyö kasvoille. Olemme pettyneitä, koska emme saaneet luvattua pullaa. Yksi aikamme tapahtumista on epäilemättä se, että erilaiset poliittiset ohjelmat ovat tuottaneet meille pettymyksen.

Pettymys on vaarallinen, koska se voi lannistaa, tehdä toivottomaksi, johtaa jopa nihilismiin tai merkityksettömyyden tunteeseen. Poliittiseen ideologiaan ihan hyvästä syystä pettynyt tulee kyyniseksi ja hänestä tulee moraalittoman reaalipolitiikan kannattaja tai harjoittaja.

Pettymys voi kuitenkin johtaa uusien mahdollisuuksien näkemiseen. Pettymisen voi ottaa asiaan kuuluvana, oppimisprosessin osana. Kun hylkään poliittisen ohjelman pettyneenä, poistan samalla silmälaput, näen sivuille, voin kysyä uusia kysymyksiä.

Mihin pettymys meidät vie, saattaa riippua itsestämme, kyvystämme oppia. Saattaa silti olla erilaista oppia ja toipua erilaisisista pettymyksistä. Vuosituhansien ajan meille puhuttiin Jumalasta, tuonpuoleisesta, sattumanvaraisen takaisesta järjestyksestä, toisin sanoen meille kerrottiin metafyysisiä satuja.

Heräytyminen, Jumalan kuolema, on saattanut johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, haluun kostaa pettymys, mutta myös vapautumiseen. Jos olemme pettyneitä, koska emme saa karamelliä, toipuminen merkitsee vieroituskuuria.  Koska tämä pettymys ei mene koskaan pois; se palaa aina, kyse on addiktiosta.

Rakkauteen pettynyt sanoo: “Ei enää koskaan.” Huokaisemme, jos kuulemme tällaista. Suurimmassa osassa tapauksia ajattelemme, että sanoja on väärässä. Tai ajattelemme, ettei hän voi vaikuttaa itse asiaan. Jos olemme elokuvissa ja kuulemme henkilöhahmon sanovan tämän lauseen, tiedämme, että hän löytää uuden, mahdollisesti toimivan,  rakkauden. Emme ajattele, vaikka olisi ehkä syytä: “Tässä on mahdollisuus löytää jotain muuta, ei vain tuota iänikuista, valmiiksi kirjoitettua.”

Pienet pettymykset voivat olla vaikeampia kuin isot. Utopioiden romahtaminen on kollektiivinen. Siitä kirjoitetaan kirjoja, sitä käsitellään yhdessä. Pienten pettymysten kanssa saatamme jäädä yksin. Pienet pettymykset saattavat – jos niitä ajatellaan, niihin liittyviä kysymyksiä esitettäisiin ääneen, muodostua yhteisiksi kysymyksiksi, asioiksi. Toisin sanoen nekin saattaisi olla syytä politisoida. Myös niistä voisi muodostua kokemuksia, jotka muuttaisivat kulttuuria.

Ehdotukseni on siis kolmeosainen. 1) Voisimme yrittää hyväksyä sen, että pettymys kuuluu elämään. 2) Voisimme ajatella, että se on mahdollisuus keksiä uusia asioita, ei vain jatketa saman kaavan mukaan, automaattisesti ja ilman ajatusta. 3) Lakatkaamme uskomasta valmiisiin luokituksiin siitä, mikä on tärkeää ja vähemmän tärkeää, mikä pientä ja mikä suurta pettymystä.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana on Medusan katse

Caravaggio: Medusan pää

Filosofiakahvila 4.10./5.10./6.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Hugo von Hoffmansthalin (1874-1929) pieni mestariteos Lordi  Chandosin kirje (1902) on monen eurooppalaisen ajattelijan silmissä merkki kriisistä. Joidenkin arvioiden mukaan se oli merkki itävaltalaisen kirjailijan henkilökohtaisesta kriisistä, mutta Claudio Magris ja monet muut ovat nähneet siinä murroksen länsimaisessa ajattelussa. Eurooppalainen ei enää nähnyt ja kokenut asioiden ja sanojen harmoniaa, niiden yhteensopimista. Länsimainen ihminen ei ollut enää naiivi. Kielestä tuli ongelma. Vaikka tulkinnat olisivat liioittelua, teoksen jälkeen filosofiassa nähtiin käänne, niin sanottu lingvistinen käänne.

Fiktiivisen kirje on osoitettu Francis Baconille. Se selittää filosofille, miksei kirjoittaja enää kirjoita eikä julkaise. Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Claudio Magris huomauttaa teosta käsittelevässä esseessään, että, sana on Medusan katse.  Medusa oli kreikkalaisen mytologian hirviömäinen gorgo (naispuolien hirviö, jonka hampaat ovat terävät ja hiukset käärmeitä), joka saattoi muuttaa ihmisen kiveksi katseellaan. On yksi asia menettää luottamus sanoihin ja toinen asia pelätä sen hirviömäistä, tappavaa voimaa.

Jokapäiväisessä elämässä ja filosofiakahvilassa kohtaamme kielen ja sanojen ongelmallisuuden monella tasolla. 1)Huomaamme, että sanat ovat monimerkityksisiä, liukkaita, manipulatiivisia ja manipulaatiolle alttiita. 2)Tästä seuraa tarve määritellä keskustelussa käytettyjä sanoja, mutta huomaamme, ettei kaikkea voi määritellä, varsinkaan tyydyttävällä tavalla. 3)Huomaamme usein myös, että sanoilla on kauhistuttavaa voimaa. Kun olemme sanoneet ääneen sanan, se soi kaikkien päässä, ja se ohjaa, määrittelee, määrää, myös jähmettää.

Olemme menettäneet luottamuksen kieleen, mutta siitä on tullut tuskallinen aihe toisellakin tavalla. Emme ole kaukana George Orwellin romaanissa 1984 visioimasta maailmasta. Emme ole kaukana uuskielestä, puhdistetusta kielestä, jolla on mahdotonta ajatella systeeminvastaisesti, koska siitä on poistettu tarvittavat sanat. Sanoja ei vain poisteta. Ne pistetään tarkoittamaan toisenlaisia asioita tai ne eivät merkitse enää mitään. Orwellin romaanin päähenkilöitä kidutetaan Rakkausministeriössä.

Kieli pettää meidät, muuttaa meidät kiveksi. Siinä ei ole kuitenkaan koko kuva kriisin seurauksista. Lordi Chandos aikoo vaieta, mutta hänen kokemuksessaan on mukana mystiikan mahdollisuus. Hän on oppinut kokemaan ilman sanojen ja symbolien välitystä. Tämä sama mystiikan teema on läsnä joidenkin loogisten ja käytännöllisten ajattelijoiden kielifilosofiassa, muun muassa Wittgensteinin Tractatuksessa.  Jos sanojen ja asioiden välillä ei ole yksiviivaista suhdetta ja jos kieltä voidaan muokata yhteiskuntajärjestelmän tarpeiden mukaiseksi, sitä voidaan käyttää luovasti ja sitä voidaan muokata toisenlaisten tarpeiden mukaiseksi.

Sana voi olla Medusan katse, mutta on voitettava pelko. Perseus onnistui surmaamaan Medusan käyttäen kilpeään peilinä, jonka avulla vältti suoran katsekontaktin. Sanoja ei pidä pelätä. Niillä voi leikkiä. Määritelkäämme sanoja, jos tarve vaatii. Vielä parempi, jos onnistumme luomaan käsitteitä, sitä on filosofointi. Älkäämme hermostuko, jos sana tuntuu isolta ja kummalliselta. Ottakaamme siihen etäisyyttä. Olkaamme viileitä. Ehkä voimme silloin olla myös joviaaleja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ote vanhasta luennosta 2

Toinen ote kirjallisuutta käsittelevästä luentomuistiinpanosta vuodelta 2014:

Barcelonalainen Enrique Vila-Matas on yksi merkittävimmistä nykyään elävistä espanjalaisista kirjailijoista. Hän on proosakirjailija, joka on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja esseitä. Viimeaikainen tuotanto sekoittaa lajeja toisiinsa. Hänen tekstinsä ovat sekoitus kerrontaa ja esseetä; hänen lajia voisi sanoa esseeromaaniksi. Tyyli on yksinkertaista ja keveää ja sen kautta hän tavoittaa omanlaisen, huumoria ja melankolisuutta yhdistävän vision maailmasta. Vuonna 2000 ilmestynyt Bartleby y compañia, Bartleby ja kumppanit, on julkaistu suomeksi 2007, suomennos on Anu Partasen. Kustantaja Basam Books. Kirjan julkaisemin Suomessa oli Vila-Matasin syy matkustaa Suomeen ja niin hän kirjoittaa asiasta päiväkirjamaisessa, ei-fiktiivisessä, esseistisessä teoksessaan Dietario voluble.

Vila-Matas kertoo, että hänelle oli kerrottu etteivät suomalaiset häiriinny jos keskustelussa on taukoja, koska hiljaisuus on osa kommunikaatiota. Hänelle oli kerrottu myös, että uutistenlukijoiden rytmi on hämmästyttävä hidas. Ja että suomalaiset suivaantuvat, jos heidät keskeyttää. Että Helsingin elämä on niin harmaata ja masentavaa kuin se mitä elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kuvaa oudoissa elokuvissaan tai Arto Paasilinna kirjassaan Hurmaava joukkoitsemurha – kirja, jota Vila-Matas siteeraa: Paasilinna sanoo siinä suomalaisten suureksi viholliseksi pimeyttä, joka on loputonta apatiaa.

Vila-Matas valmistautuu matkaansa: lukee Ganivetin Suomalaiskirjeet, joista oli juuri otettu uusi painos ja katsoo kaksi Aki Kaurismäen elokuvaa. Kirjailija kommentoi elokuvia todeten niiden olevan ihailtavia, mutta erittäin masentavia. Niinpä Vila-Matas epäilee, että hänen matkansa Suomeen tulee olemaan kova ja outo. Hän yritti lohduttaa itseään ajatelleen, että hän löytää materiaalia mahdolliseen kirjaan outoudesta. Eikä Vila-Matas löytänyt materiaalia. Hän matkusti Helsinkiin elokuussa. Kaksi päivää myöhemmin hän luki El País –lehdestä uutisen rauhallisessa Suomessa tapahtuneesta kauheasta rikoksesta. Mutta muuten kaikki sujui normaalisti ja rauhallisesti. (En tiedä mistä rikoksesta on kyse, koska Jokelan koulusurmat tehtiin vasta marraskuussa samana vuonna.) 

Suomalaiset – Anu Partanen ja kumppanit – olivat Vila-Matasin mielestä miellyttäviä eivätkä he olleet ollenkaan synkkiä ja raskaita. Jos heidät keskeytti, he vain hymyilivät ystävällisesti. Suomalaiset olivat hänen mielestään ystävällisiä, teräviä ja kommunikatiivisia, ei outoja. Niinpä hän kirjoitti muistiinpanoihinsa hotelli Kämpin terassilla: ”Kaurismäki on outo, Suomi ei.”

Vila-Matas sanoo, että Suomi on vertailuissa yksi maailman vähiten korruptoitunut maa. Hän puhuu kulttuuritarjonnasta, siitä että tämänkokoisessa maassa on 20 sinfoniaorkesteria. Mainitsee Nokian ja teknologisen kehityksen jne. Hän myöntää, että suomalaiset ovat vähäsanaisia, mutta väittää heidän ilmaisevan itseään sillä tavalla älykkäästi ja järkevästi, joka hänen mielestään on harvinaista latinalaisessa maailmassa.

Vila-Matas tapaa myöhemmin saman vuoden syksyllä Roomassa italialaisen kirjailijan, Claudio Magrisin, joka (niin kuin Vila-Mataskin) on yksi tämänhetken tunnetuimpia eurooppalaisia kirjailijoita. Magris on juuri tullut Suomesta. Vila-Matas sanoo, että ”Suomi yhdistää” ja se herättää tietynlaista addiktiivisuutta ja innostusta. Magris on alle 24 tuntia aikaisemmin ollut samoamassa suomalaisessa metsässä – etsimässä sieniä sienikirja kädessään. Vila-Matasiin tämä tekee suuren vaikutuksen: tässä ilmenee hänen mukaansa uskomaton, suuri luottamus kirjallisuuteen. Magris ja Vila-Matas puhuvat Sibeliuksesta ja kommentoivat (J.M) Coetzeen Diary of Bad Year –teoksen kommenttia Sibeliuksen viidennen sinfonian viimeisistä sävelistä.

Vila-Matas palaa Suomi-teemaan viimeisessä romaanissaan Kassel no invita a la lógica, joka on kertomus eräänlaisesta kävelyretkestä – tai harhailusta – Kasselin joka viides vuosi järjestettävässä suuressa nykytaiteen tapahtumassa (tapahtuman nimi on DOCUMENTA). Kertoja sukeltaa avant garden maailmaan ja erilaisiin näyttelyihin ja tulee matkallaan osallistumaan merkilliseen performance-esitykseen. Esiintyjä on M.A.Numminen. Vila-Matas kirjoittaa:

”Tuntia myöhemmin hämmennyin Orangerien teatterissa nähdessäni miten suomalainen laulaja M.A.Numminen esitti version Ludwig Wittgensteinin Tractatus-Logico-Philosophicuksesta ja hajotti sen jazzin, punkin, rockin ja popin avulla. Oli melkein vaikea uskoa mitä näin. Tractactuksen tuho lyhyesti ja tehokkaasti. Kun näin, että Numminen oli hukuttanut tuon kirjan, minuun iski hermostunut naurukohtaus, melkein naurettava, ja Boston joutui jopa rauhoittelemaan minua. Olen nukkunut vähän, muistutin häntä niin kuin sanani olisivat antaneet jonkun tekosyyn.” 

Vila-Matas pohtii, että anglosaksisen tai latinalaisen maailman ihmiset tuskin voivat ymmärtää Nummisen leikillisyyttä. Vila-Matas käyttää sanaa ”jocosa”, joka merkitsee leikillistä, iloista, hilpeää, hyväntuulista. Barcelonalainen kirjailija on varma, että Numminen on loistava koomikko, mutta häntä hiukan häiritsee, ettei osaa perustella ajatustaan.

Vila-Matas ja hänen kumppaninsa teatterissa – Boston – nauravat, kun he lukevat esitteessä olevia tietoja Nummisesta, joka on mahdollisesti google-käännöksen takia omituinen. Sen lisäksi että tiedoissa sanotaan Nummisen syntyneen Somerossa vuonna -40 ja opiskelleen Helsingin yliopistossa filosofiaa, sosiologiaa ja kielitiedettä kerrotaan hänen tehneen tai luoneen muun muassa runoja ja ”kirjoitettuja elokuvia” (mitä ne sitten olisivatkin) ja jotain, jota on mahdotonta kääntää ja josta käytetään ilmaisua ”intimados filosóficos” – joka olisi jos suoraan kääntäisi ”filosofisia peloteltuja”. Viitataanko tässä nyt näihin provokaatioihin tai esimerkiksi siihen, että Numminen on tehnyt musiikkia Wittgensteinin teksteihin, siitä ei saa selvää...

Numminen on ainoa tietämäni todellinen henkilö, josta on tullut henkilöhahmo espanjalaiseen romaaniin.

Filosofiakahvila vierailee Suomessa!

Aihe: Philip Rothin kapinallinen vanhus (jos aihe ei muutu)

Aika:  lauantaina 3. elokuuta klo 14.00

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

(Ohje: Bussi nro 55 lähtee Rautatientorilta. Jäädään pois Intiakadun pysäkillä, maauimalan kohdalla.)

Linkki karttaan:

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Älyllisen promiskuiteetin tarve

Michelangelo Meriso da Caravaggio: Nuori sairas Bacchus

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Palaan yhteen tekstikatkelmaan, jossa Claudio Magris kirjoittaa Hannah Arendtin surkeasta suhteesta opettajaansa. Käsittelin aihetta vuonna 2009. Otsikko oli Kahden filosofin surullinen rakkaustarina. Magris, joka itsekin on professori, puhui ilkeästi rakkaustarinan näyttämöstä, yliopistosta.  Se oli Magrisin sanoin sisäsiittoinen niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Sen sisässä olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Magris kirjoitti: 

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Palaan katkelmaan, koska siinä voi olla totuus, jota käyttää. On hyvä, että on yliopistoja, joissa voi oppia asioita. Poliittiset ryhmät voivat olla tarpeellisia asioiden muuttamiseksi. Silti on tärkeää, että on ystäviä, jotka ovat pääsy ulos klaanista.

Magrisin mukaan polyteismi, monijumalaisuus, on vapauttavaa. Tämä muistuttaa Nietzschen kauniista polyteismin apologiasta Iloisessa tieteessä. Nietzsche samastaa monijumalaisuuden yksilöllisyyden mahdollisuuksiin ja vapauteen. Ihmiset luovat jumaluuksia, puolijumalia, demoneita, jotta erilaisilla näkemyksillä, toiveilla, arvoilla olisi oikeus, tunnustettu oikeus toisten lakien ja normien edessä. Monoteismi näyttäytyy köyhdyttävänä; se luo opin ainoasta normaalista ihmisestä, yhdestä ainoasta normista. Polyteismissa puolestaan on ajatuksen vapauden ja moninaisuuden siemen. Siinä on ”voima luoda uudet ja omat silmät, aina vaan uudet  ja joka kerta enemmän omat – niin että ihminen kaikkien eläinten joukossa on ainoa, jolla ei ole jähmettyneitä näkökulmia ja lopullisia horisontteja”.

Magrisin huomio älyllisen moniavioisuuden terveellisyydestä on yhtä mielenkiintoinen. Uskoakseni Magris ei valitse termiä ollakseen provosoiva tai siksi, että hän on epäilyttävä italialainen mies. Hän kertoo eroottisesta ja älyllisestä rakkaudesta kahden filosofin, opettajan ja oppilaan välillä. Viittaus avioliittoon ei ole sattumanvarainen. Yksiavioisuus on samalla tavalla köyhdyttävä kuin yksijumalaisuus, ainakin älyllisessä ja henkisessä mielessä. Ihmisen näköala kapenee, maailma muuttuu yksiäänisemmäksi. 

Jos Magrisin huomio on käyttökelpoinen, se voisi olla opastava kuva. Se olisi opiskelijalle kehotus lähteä vaihtoon, haistella toisenlaista ilmaa, edes toisenlaisia seiniä. Se olisi kehotus päästää irti mielipiteistään. Jo Platonin aikalaisilla oli kokemusta mielipiteiden tukahduttavasta vaikutuksesta. Mielipide on varma itsestään. Kun se kohtaa toisen mielipiteen, ei synny dialogia: se on kahden monologin vuorottelua. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle.

Platonin vastaus mielipiteiden vankilaa vastaan oli filosofia. Se vaati valmistautumista ja valmentautumista. Se on valmistautumista ajattelemaan toisella tavalla ihmisen suhde maailmaan ja itseensä. Filosofia on myös valmentautumista, jotta voi ohjata itseään toisella tavalla. Platonille se oli sielun hidasta kasvattamista, irrottautumista aistillisista asioista ja vapautumista mielihaluista. Meidän mielessämme oleva  opastava kuva panee kysymään, eikö älyllinen promiskuiteetti voisi olla toisenlainen tapa valmistautua ja valmentautua.

Sanalla promiskuiteetti on ainakin vanhastaan vielä vahvempi leima kuin sanalla moniavioisuus. Latinan sana promiscuus merkitsi sekalaista, sekoittunutta. Sivityssanakirja kertoo, että promiskuiteetti on sukupuolten välistä vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää ja myös valikoivuuden puuttumista sukupuolisuhteissa. Älyllinen elämä ja älyllinen ponnistus saattaa vaatia keskittymistä ja valikoimista, mutta jonkin tieteenalan opiskelijan syrjähyppy, sivuaine, voi antaa sekä uusia välineitä että näkökulmia. Jos älyllinen promiskuiteetti olisi eri alojen, eri tieteiden, taiteiden, filosofian vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää, niin voisimme toivottaa sen tervetulleeksi. Ehkä saisimme ainakin jotain sulamaan noissa jähmettyneissä hahmoissa ympärillämme: idoleissa, organisaatioissa, akatemioissa...

P.S.

En ole filosofi. Olen opiskelija, lukija. Luen samanaikaisesti monia kirjoja. Rakennan päässäni monipäistä hirviötä. Olkoon sen nimi Pro Miscere. (Sekoittamisen Puolesta)

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 3. Virheelliset päätelmät. Premissi 1: Jos Pasi on filosofi, hän on ihminen. Premissi 2: Pasi ei ole filosofi. 3. Johtopäätös: Pasi ei ole ihminen. Molemmat premissit voivat olla tosia, jopa johtopäätöksen sisältö voi olla tosi, mutta se ei ole johdettu oikein; siinä on muodollinen virhepäätelmä. Argumentaatiovirheitä – niiden tyyppejä – on lukuisia. Niiden opiskeleminen voi olla hauskaa. Tai sitten ei. Otetaan yksinkertainen esimerkki.: non sequitur. 1. Jos A niin B. 2. B 3. Siispä A. Muodollisesti tämä saattaa näyttää olevan korrekti. Virhe saattaa tulla helpommin näkyväksi näin: 1. Jos olen ihminen, olen nisäkäs. 2. Olen nisäkäs 3. Olen siis ihminen. Kiinnittäessämme huomiota tällaisiin muodollisiin argumentaatiovirheisiin, on huomattava, että niiden esiintuomisen ja arvostelun voima on rajallista; huomaamme virheen, mutta emme voi silti tehdä uutta tietoa sisältävää johdonmukaista väitettä. On huomattava myös, että keskustelussa esiintyvä argumentointi on usein paljon mutkikkaampi (kierompi) operaatio kuin aikaisemmassa esityksessä. Ihmiset puhuvat asian vierestä (ignoratio elenchi), he hyökkäävät toisen argumenttia vastaan tehden siitä heikon karikatyyrimaisen kuvan eli toisen suuhun pistetään sanoja tai ei edes yritetä ymmärtää mitä toinen sanoo (straw man, olkiukko) jne. Voimmeko tästä päätellä, että ihmiset ovat pahoja? Ennen kuin annamme myöntävää vastausta, antakaamme itsellemme kaksi tehtävää: 1. Perustellaan väite. 2. Yritetään osoittaa todeksi esitetty väite.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Opettajat ja oppilaat

Claudio Magrisilla on kirjoitus, jonka otsikon voisi kääntää ”Opettajat ja oppilaat”. Teema liittyy aikaisemmin käsiteltyyn kysymykseen kasvattamisesta, mutta nyt huomion kohteena on tietty suhde, opettajan ja oppilaan suhde, ei kasvattaminen yleensä ja yleisesti.

Magrisin kirjoitus keskittyy paljon otsikosta huolimatta opettajan hahmoon ja se hahmottelee kuvaa todellisesta opettajasta voisi sanoa hyvin laaja-alaisessa, avarakatseisessa hengessä. Magrisille todellinen opettaja on sellainen, joka omista vakaumuksistaan huolimatta ei niitä syötä oppilaalleen; hän ei halua kopioita itsestään, vaan sitä, että oppilas olisi itsenäinen, löytäisi oman tiensä, kykenisi kulkemaan omalla tiellään.

Tämä ongelma, kysymys todellisesta opettajasta, on ollut elävä kysymys filosofiassa alusta, Sokrateesta lähtien. Sokrates oli suuri opettaja, joka ei opettanut mitään, kysyi vain kysymyksiä, auttoi kuulijoitaan näkemään, etteivät he tiedä mitään. Mutta Magrisin opettaja, todellinen opettaja, ei ole Sokrates, pieni Sokrates, joku joka luulee olevansa Sokrates, päinvastoin. Opettaja on vain sellainen henkilö, joka ei ole tarkoitettu opettajaksi tai ohjelmoitu opettajaksi. Jos hän yrittäisi olla Sokrates, hän olisi pateettinen.

Magris sanoo, että todellinen opettaja on pikemminkin yksi Sokrateen kuulijoista, oppilaista, jotka lopulta tuntevat, kokevat, että he ovat olleet väärässä, mutta samalla lähtevät rikastuneina. Magris kirjoittaa: ”Osata olla oppilas ja jatkaa oppilaana ei ole vähäinen asia; se on melkein kuin olisi jo opettaja, maestro.”

Kaunis kirjoitus ja arvokkaita ajatuksia. Siinä on jotain, jonka helposti tuntee kadotetuksi maailmaksi, kadotetuiksi arvoiksi. Tällainen tunne syntyy usein Magrisia lukiessa. Hän on tässä ajassa kiinni, mutta hänessä on sellaista humanismia, avaruutta, lempeyttä, jotka eivät sovi tähän aikaan.

Mutta oli miten oli, minä tartun nyt näihin hahmoihin, opettajaan ja oppilaaseen. Jos opettaja ajattelee, että oppilaan tulee kulkea omalla tiellään, hän ei edes halua, että oppilas olisi aina, ikuisesti, oppilas, vaan lähtisi tälle tielleen, pettäisi opettajan. Näin suunnilleen kirjoitti Nietzsche, joka ei ollut yhtä lempeä luonne kuin Magris tai ainakin ilmaisi itseään kovemmin, rajummin, väkivaltaisemmin.

”Osata olla oppilas.” Mitä se tosiaan merkitsee? Kuuntelemista, kykyä kuunnella, vastaanottaa, mutta myös rohkeutta ajatella itse, etsintää, halua ottaa esimerkki vastaan, mutta ei sitä, että hän matkisi, vaan menisi omalle tielleen. Nähdäkseni siis todellisen opettajan ja hyvän oppilaan hahmot – sellaisina kuin ne tässä piirtyvät esiin – todistavat sen puolesta, että yksilöllisyyttä pitäisi kunnioittaa, ettei ole olemassa tietä, koska ei ole yhtä ainoaa tietä.

Mutta katsomalla muualle kuin näihin hahmoihin, voimme yrittää kaivaa esiin mielenkiintoisia asioita. Katsoisin nimittäin tätä paria ”suhteena” eli tutkisin yhteyttä, niitä lankoja, joita opettaja ja oppilas luovat välilleen. Jotakin liikkuu heidän välissään. Syntyy erilaisia sähkömagneettisia kenttiä, heidän välillään liikkuu signaaleja, merkkejä, mitä tahansa. Taito luoda näitä yhteyksiä, taito luoda tämä suhde on mielenkiintoinen asia. En tiedä (en ole varma), opetetaanko tätä taitoa missään.

Jokatapauksessa olen varma (omien kokemusteni takia), että nämä opettaja-oppilas-suhteet ovat joskus paljon merkityksellisempiä kuin itse opetettu asia. Opettajat, jotka ovat minua yllyttäneet ja minuun ovat uskoneet, näyttäneet miten maailmasta ja asioista voi löytää vivahteita, opettajat jotka ovat menneet omalla tiellään, antaneet minun olla oma itseni, kulkea omalla tielläni – kaikki he ovat olleet minulle merkityksellisiä. Olen saattanut olla huono oppilas, olen unohtanut monet opetukset, mutta osaan silti arvostaa joitakin näistä ”maestroista”. Sekin on kai jotain.

Luoda hedelmällinen suhde, se on päämäärä tässä. Millaisia taitoja se vaatii? Mitä se vaatii ihmiseltä, millaista olemisen tapaa eli eetosta, millaista harjoitusta, millaisia hyveitä? Tämäntapaisista asioista haluaisin keskustella, esimerkiksi.