Opettajat ovat sikoja

"Opettajat ovat sikoja", sanoi Adolf Hitler. Hän päätti, että saksalaiset tulevat olemaan koulussa kehdosta hautaan.

Hitler, jatkuvan koulutuksen keksijä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymysmerkki

Kuvitellaan, että joku opettaa filosofiaa. Sitä ei tarvitse edes kuvitella. Jotkut uskovat opettavansa sitä.

Leikitään opettajan sanovan: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Oppilaille tulee kokeiden aika. Filosofian kokeen ensimmäinen kysymys on: "Mitä Platon opetti?"

Mikä on oikea vastaus? Oikea vastaus on: "Platon opetti kysymään  kysymyksiä." Mutta onko oppilas oppinut filosofiaa? Voiko sitä sanoa oppimiseksi, jos toistaa sen mitä opettaja on sanonut? Parempi vastaus olisi: "Opettiko Platon kysymään kysymyksiä?"

Olen lukenut filosofian opettajasta, joka opetti tämän: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Kun tuli kokeiden aika, oppilaiden tehtävä oli esittää opettajalle kysymyksiä. Ehdottomasti parempi järjestely. Oppilaat kysyivät: "Miten korjaat kokeet?"

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuva opettaja: Juan de Mairena

(Antonio Machado)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Antonio Machado (1875-1939), runoilija ja filosofi, julkaisi vuonna 1936 teoksen Juan de Mairena. Kirja on kokoelma katkelmia, dialogeja ja anekdootteja, joiden keskeinen hahmo on Juan de Mairena, liikunnanopettaja joka ei opeta liikuntaa, vaan jotain mitä hän sanoo retoriikaksi. Todellisuudessa hän opettaa filosofiaa, ei vain nimitä sitä niin – joko vaatimattomuuttaan tai oveluuttaan. Juan de Mairena on yksi Machadon heteronyymeistä, hahmoista jotka puuttuivat maailmasta. Machado loi hahmon, koska se puuttui.

Miksi Juan de Mairena puuttui, miksi oli välttämätöntä keksiä hänet? Kirjailija ja filosofian professori Alejandro Rossi (1932-2009) kirjoittaa Juan de Mairenasta esseessään El profesor apócrifo (Manual del distraido). Rossi kiinnittää huomiota kirjassa luotuun näyttämöön, tilanteeseen jossa joku puhuu ja toiset, usein näkymättömät ja kuulumattomat hahmot kuuntelevat. Kyse on opetuksesta, kasvatuksesta. Rossin mukaan Juan de Mairenan pyrkimyksenä on hämärä ja sanoinkuvaamaton asia: sielun kasvattaminen.

Tämä saattaa auttaa puhumaan siitä, miksi Juan de Mairena oli välttämätön, puuttuva. Filosofia on oppiaine, jota opetetaan kouluissa ja korkeakouluissa niin kuin mitä tahansa oppiainetta. Kenenkään ei tarvitse muuttua, kenenkään sielua ei kasvateta. Vaikka se oli alunperin filosofian lähtökohta ja tavoite - elämän muuttaminen, kuulijan modifioiminen.

Kasvatusteema on kieltämättä keskeinen Machadon kirjassa. Juan de Mairena tekee selväksi, ettei häntä kiinnosta ”massojen opettaminen”. Hän kehottaa kuulijoitaan kuvittelemaan mitä se ylipäätään olisi. Juan de Mairenan mukaan se olisi Herodoksen pedagogiaa, jotain hirviömäistä. Tämä ei merkitse silti mitä tahansa elitismiä; hän ottaa etäisyyttä koko eliitin käsitteeseen. Se mitä hänen ”koulunsa” tarvitsee, on erikoiset, harvinaiset ihmiset (Juan de Mairena käyttää sanaa extraordinario). Apogryyfinen opettaja, opettaja joka puuttui, puhuu siitä mitä puuttuu: harvinaiset, erikoiset ihmiset, ne jotka kuuntelevat.

Vaikka Juan de Mairena on fiktiivinen hahmo, Machadon hengen tuote, hän tuntuu elävän hyvin todellisissa olosuhteissa, samanlaisessa maailmassa kuin Machado; hän tarvitsee keinoja, taktiikkaa, kestääkseen maailman, sen luonteen, henkisen köyhyyden. Rossi tuntuu huomioivan saman, sillä hän puhuu Juan de Mairenan ironiasta juuri tällaisena, monella tavalla tärkeänä piirteenä, eräänlaisena taktiikkana. Ironia on naamio ja se on ase, joka auttaa hyökkäämään sivusuunnasta. Se on seurausta skeptisyydestä, mutta enemmänkin; keino selviytyä imbesillien keskellä. Ironia on tarpeellista myös varmuuden, mukavien uskomusten murskaamiseksi. Tavoite on sielun kasvattaminen, ja se vaatii leikkimielen, vaatimattomuuden, sisäisen vapauden omaksumista – siksikin ironia on tärkeää. Juan de Mairena itse sanoo: ”Meidän ei koskaan pidä erehtyä ottamaan itseämme vakavasti.”

Machadon Juan de Mairena dramatisoi siis jotain meidän maailmastamme, tilanteesta jossa olemme. Ei ole sielun kasvatusta, ei ole filosofiaa, sillä ei ole kasvattajaa. Ei ole ehkä myöskään kuulijaa, harvinaista ihmistä joka osaisi nähdä tämän puutteen. Juan de Mairena tuo esiin myös tiettyjä laatuja, ominaisuuksia, hyveitä, joita tarvittaisiin, jotta tilanne muuttuisi.

Juan de Mairenalla on jopa eräänlainen metodi, ironia. Tämän olen sanonut aikaisemminkin: Juan de Mairena on yksi hauskimmista filosofian kirjoista. Ehkä keskustelun ja ajattelun aiheeksi riiittävä paradoksi on, että maailmasta puuttuva opettaja ja opettajan vakavuus tarvitsevat seurakseen huumoria. Ehkä kysymys on, miksi meiltä puuttuu opettaja...

ESPANJA NYT -luento 24.1. Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti, aika klo 14.00.11
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Norppa pieraisi

Minulla oli tänä keväänä, maaliskuussa, kunnia saada erikoinen vieras filosofiakahvilaan Fuengirolassa. Vierailijaa en voi nimittää oppilaaksi, koska hän oli opettajani, todellinen opettajani, Kai Kallas. Hän tietysti kertoi minusta asioita, ehkä tosiasioitakin.

Olin päässyt puhumasta siitä, voiko filosofiaa opettaa. Sitten hän istui Sofia-opiston aulassa. En ensin nähnyt. Kaikessa kiireessä. Tunsin tutun, vaikutusvaltaisen äänen: ”Pasi Färm.” Kohta tunsin itseni tyhmäksi. Mitä olin päästänyt suustani monena päivänä, koko viikon ajan? Olin epäillyt, voiko filosofiaa opettaa. Sitä voi – jos ei muuten, niin esimerkin avulla. Hän seisoi edessäni taas, kaiken vaivansa ja tuskansa kanssa ja oli esimerkki. Muistin kuka Kai oli ollut minulle: joku joka antanut vapauden eikä ollut päästänyt helpolla.

Vaikeaa nuoruutta en jaksanut muistella; se oli ihan liikaa epäkiinnostavia välähdyksiä päässä. Mutta näin ja koin osan siitä mikä minut oli tehnyt, mikä antanut minulle voimia ja aineksia koota jotain itsestäni, omista raunioistani – sillä on sanottava, että jo lapsena olin vain murtunut muuri...

Meillä oli filosofiakahvilassa aiheena nautinto. Osallistujat keksivät monia nautinnon aiheita, paikkoja ja hetkiä: tietysti aitoon suomalaiseen tyyliin alettiin puhua rannoista, istumisesta ilta-auringossa järven rannalla tai laiturilla. Kaikki tunnistivat eteen maalautuneen maiseman, pehmenivät. Joku antoi tälle nautinnolle nimen sininen hetki.

Opettajani, joka oli ja on hyvä tarinankertoja, kertoi oman versionsa. Kai oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa mökillä. Naiset menivät levolle, ja hän asettui istumaan rantakivelle. Vedestä kuului molsketta, ja hän ihmetteli, oliko se hauki tai joku muu iso kala. Vedestä ilmestyi utelias norpan pää. 

Tarinankertoja näytti miten norppa ui kohti rantaa, hänen luokseen. Norppa kiipesi viereiselle kivelle, kaveriksi aurinkoa ottamaan. Kuuntelijat olivat tässä vaiheessa lumoissaan, kukaan ei välittänyt oliko tarina totta. Sitten norppa pieraisi. ”Ja kuulkaa se oli kauhea haju”, hän kertoi.

Siinä tarinassa oli kaikki, elämä oli siinä. Kahden olennon kohtaaminen, maisema ja valo, elämä – ja hajukin mukana. Myöhemmin ajattelin, että tarina norpasta oli kuin Don Quijote: parodia, mutta jotakin joka kasvaa parodian ohi ja yli, on samalla ylistyslaulu.

Elän naurussa, elän naurusta. Luultavasti siksi, että näen rauniot. Silloin pentuna kuuntelin Pink Floydia. Kuvittelen, että kaikki kuuntelivat, lauloivat: ”We don´t need no education.” Laulussa lauletaan: “All in all you're just another brick in the wall.” Ajattelin silloin, ajattelen tänään: “Not the brick, but the break, the crack.” Tämän ajatuksen synnyssä, sen kestämisessä, on ollut tärkeä tämä opettaja, joka antoi vapauden olla mikä on. Näin haluan kiittää ja osoittaa kunniaa: kauniisti ja norpan pierun säestämänä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Opettajat ja oppilaat

Claudio Magrisilla on kirjoitus, jonka otsikon voisi kääntää ”Opettajat ja oppilaat”. Teema liittyy aikaisemmin käsiteltyyn kysymykseen kasvattamisesta, mutta nyt huomion kohteena on tietty suhde, opettajan ja oppilaan suhde, ei kasvattaminen yleensä ja yleisesti.

Magrisin kirjoitus keskittyy paljon otsikosta huolimatta opettajan hahmoon ja se hahmottelee kuvaa todellisesta opettajasta voisi sanoa hyvin laaja-alaisessa, avarakatseisessa hengessä. Magrisille todellinen opettaja on sellainen, joka omista vakaumuksistaan huolimatta ei niitä syötä oppilaalleen; hän ei halua kopioita itsestään, vaan sitä, että oppilas olisi itsenäinen, löytäisi oman tiensä, kykenisi kulkemaan omalla tiellään.

Tämä ongelma, kysymys todellisesta opettajasta, on ollut elävä kysymys filosofiassa alusta, Sokrateesta lähtien. Sokrates oli suuri opettaja, joka ei opettanut mitään, kysyi vain kysymyksiä, auttoi kuulijoitaan näkemään, etteivät he tiedä mitään. Mutta Magrisin opettaja, todellinen opettaja, ei ole Sokrates, pieni Sokrates, joku joka luulee olevansa Sokrates, päinvastoin. Opettaja on vain sellainen henkilö, joka ei ole tarkoitettu opettajaksi tai ohjelmoitu opettajaksi. Jos hän yrittäisi olla Sokrates, hän olisi pateettinen.

Magris sanoo, että todellinen opettaja on pikemminkin yksi Sokrateen kuulijoista, oppilaista, jotka lopulta tuntevat, kokevat, että he ovat olleet väärässä, mutta samalla lähtevät rikastuneina. Magris kirjoittaa: ”Osata olla oppilas ja jatkaa oppilaana ei ole vähäinen asia; se on melkein kuin olisi jo opettaja, maestro.”

Kaunis kirjoitus ja arvokkaita ajatuksia. Siinä on jotain, jonka helposti tuntee kadotetuksi maailmaksi, kadotetuiksi arvoiksi. Tällainen tunne syntyy usein Magrisia lukiessa. Hän on tässä ajassa kiinni, mutta hänessä on sellaista humanismia, avaruutta, lempeyttä, jotka eivät sovi tähän aikaan.

Mutta oli miten oli, minä tartun nyt näihin hahmoihin, opettajaan ja oppilaaseen. Jos opettaja ajattelee, että oppilaan tulee kulkea omalla tiellään, hän ei edes halua, että oppilas olisi aina, ikuisesti, oppilas, vaan lähtisi tälle tielleen, pettäisi opettajan. Näin suunnilleen kirjoitti Nietzsche, joka ei ollut yhtä lempeä luonne kuin Magris tai ainakin ilmaisi itseään kovemmin, rajummin, väkivaltaisemmin.

”Osata olla oppilas.” Mitä se tosiaan merkitsee? Kuuntelemista, kykyä kuunnella, vastaanottaa, mutta myös rohkeutta ajatella itse, etsintää, halua ottaa esimerkki vastaan, mutta ei sitä, että hän matkisi, vaan menisi omalle tielleen. Nähdäkseni siis todellisen opettajan ja hyvän oppilaan hahmot – sellaisina kuin ne tässä piirtyvät esiin – todistavat sen puolesta, että yksilöllisyyttä pitäisi kunnioittaa, ettei ole olemassa tietä, koska ei ole yhtä ainoaa tietä.

Mutta katsomalla muualle kuin näihin hahmoihin, voimme yrittää kaivaa esiin mielenkiintoisia asioita. Katsoisin nimittäin tätä paria ”suhteena” eli tutkisin yhteyttä, niitä lankoja, joita opettaja ja oppilas luovat välilleen. Jotakin liikkuu heidän välissään. Syntyy erilaisia sähkömagneettisia kenttiä, heidän välillään liikkuu signaaleja, merkkejä, mitä tahansa. Taito luoda näitä yhteyksiä, taito luoda tämä suhde on mielenkiintoinen asia. En tiedä (en ole varma), opetetaanko tätä taitoa missään.

Jokatapauksessa olen varma (omien kokemusteni takia), että nämä opettaja-oppilas-suhteet ovat joskus paljon merkityksellisempiä kuin itse opetettu asia. Opettajat, jotka ovat minua yllyttäneet ja minuun ovat uskoneet, näyttäneet miten maailmasta ja asioista voi löytää vivahteita, opettajat jotka ovat menneet omalla tiellään, antaneet minun olla oma itseni, kulkea omalla tielläni – kaikki he ovat olleet minulle merkityksellisiä. Olen saattanut olla huono oppilas, olen unohtanut monet opetukset, mutta osaan silti arvostaa joitakin näistä ”maestroista”. Sekin on kai jotain.

Luoda hedelmällinen suhde, se on päämäärä tässä. Millaisia taitoja se vaatii? Mitä se vaatii ihmiseltä, millaista olemisen tapaa eli eetosta, millaista harjoitusta, millaisia hyveitä? Tämäntapaisista asioista haluaisin keskustella, esimerkiksi.