Epäsuora viestintä

 

Kierkegaard

Filosofiakahvila 4.4../5.4. Fuengirolassa ei ole 6.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). Fuengirolassa ei ole 6.4.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard teki erottelun suoran kommunikoinnin ja epäsuoran kommunikoinnin välillä (suomenkieliset kommentaattorit puhuvat ainakin joskus epäsuorasta viestinnästä tai epäsuoran viestinnän taktiikasta). Suora kommunikointi järjestää kuulijalle tai lukijalle järjestyksessä esitetyn, enemmän tai vähemmän loogisen ja yhtenäisen esityksen. Sen viesti on tavoitettavissa järjestetyistä lauseissa; se on puheessa. Epäsuoran kommunikoinnin tarkoitus on pistää kuulija tai lukija katsomaan itseään. Voisi sanoa, että Sokrateen kuuluisa ironia oli esimerkillinen esimerkki epäsuorasta kommunikoinnista. Hän ei yrittänyt välittää jotain oppia tai viisauskokoelmaa, vaan pistää kuulijat tutkimaan itseään.

Ei ole ihme, että Kierkegaard, Sokrateen ironian tutkija, teki erottelun, sillä hän ilmaisi itseään usein epäsuoraan kirjallisten pseudonyymien kautta, esimmäisen kerran 1834, jolloin hän esíintyi kuvitteellisena kustantajana, Victor Eremitana, joka oli löytänyt anonyymien kirjoittajien käsikirjoituksia (Enten eller/Joko… tai muuten). Kierkegaardin  tapauksessa epäsuora kommunikointi ilmenee näin. Hän luo hahmoja, henkilöitä, jotka ruumiillistavat jotain eksistentaalisia ongelmia, onnistumisia ja epäonnistumisia.

Epäsuoran kommunikointi välittää olemassaolon kannalta olennaisia totuuksia, ei vain informoi lukijaa, tuo esiin teoriaa tai oppia. Epäsuora kommunikointi ei paljasta suoraan, mitä kirjailija ajattelee; se auttaa lukijaa näkemään ongelmakentän, jossa ajattelija on.

Kierkegaardin erottelu ja käytäntö houkuttelee ja tulee houkuttelemaan erilaisten teoreettisten kysymysten äärelle. Se nostaa esiin esimerkiksi vanhan ja vaikea suhteen kirjallisuuden ja filosofian välillä. Epäilemättä se panee myös pohtimaan, millainen viestintä sopii parhaiten jonkin tietyn viestin välittämiseen. Minä teen vain yhden vaatimattoman huomautuksen epäsuoran kommunikoinnin potentiaalista.

Suora viestintä tekee viestistä abstraktin. Lauseet ovat lauseita, joiden totuusarvoa arvioimme. Epäsuora viestintä synnyttää tilanteen, näyttämön, jonne meidät vedetään. Tämä voi olla erityisen tärkeää ja hyödyllistä, jos tavoitteena ei ole vain jonkun vakuuttaminen. Olemme Abrahamin ja hänen poikansa kanssa vuorelle Jumalan käskystä. Me olemme itsemme edessä, kysymme itseltämme: Uskonko minä? Mitä tekisin?

Parhaassa tapauksessa epäsuora viestintä ja sen mahdollistama tilanne on suoranaista itsekidutusta. Epäsuoran viestinnän kautta pääsee kuvittelemaan itsensä johonkin tilanteeseen, katsomaan miten reagoisi siinä.  Sen avulla voi kirjoittaja tai lukija käydä keskustelua kuvitteellisen hahmon, esimerkiksi vapaan hengen, kanssa. Tällainen keskustelu saattaa ruokkia uneksintaa, joka ei välttämättä ole niin huono asia kuin miksi se on maalattu. Näemme toisenalaisen olemisen mahdollisuuksia.

Epäsuorassa viestinnässä on sellainen suuri etu, että lukijalle ei sanota, mitä hänen pitää ajatella, vaan hänet houkutellaan tai pistetään ajattelemaan. Toinen etu on siinä, että suora viestintä muuttuu helposti paatokseksi, huonoksi vakavuudeksi, ja viestin sisältö oikeaksi, viralliseksi opiksi.

Vaikka me näin puolustamme Kierkegaardin ajatusta ja käytäntöä, se ei poista sitä, että on hyvä puhua suoraan, sanoa mitä ajattelee…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sokrateen puolustuspuheesta

Olen joskus käsitellyt Sokrateen puolustuspuhetta tai ainakin käyttänyt sitä. Minun on vielä palattava siihen, jos minulla on siihen vielä tilaisuus. En usko tekeväni siitä erityisen oppineita kommentteja. Siinä on vain sattuu olemaan läsnä pari kysymystä, joiden perässä kuljen. Tajusin sen, kun löysin seuraavanlaisen muistiinpanon arkistoistani:

"Sokrateen ironia oli julkeimmillaan hänen puolustautuessa ateenalaisten edessä. Puolustuspuheen alussa hän toteaa syyttäjiensä puhuneen niin hienosti, että melkein vakuuttivat hänet itsensäkin syytteiden oikeellisuudesta. Sokrates sanoo olevana huono puhuja, joka ei pysty samaan kuin nämä taitavat puhujat. Sanat ovat salaivaisia. Emme kai voi ajatella, että Sokrates oli huono puhuja. Tiettyllä tasolla Sokrates oli kuitenkin tosissaan. Hän teki pesäeroa retoorikkoihin samalla tavalla kuin kiertäessän Ateenan kaduilla keskustelemassa ihmisten kanssa.

Sokrateen mukaan hänen vastustajansa ovat deinoi legein, taitavia puhujia. Hän itse puhuu suoraan, ilman taitoa ja koristeita. Taitamattomuuden korostaminen ei merkitse, että hän ei välittäisi siitä, puhuuko hyvin vai huonosti. Platonin Faidroksessa Sokrateen keskustelukumppanit esittävät halveksivia huomioita henkilöstä, joka on puheiden kirjoittaja. Sokrateen varoittaa halveksimisesta. Se millä on väliä, puhuuko hyvin tai huonosti. Ei ole häpeällistä kirjoittaa. Häpeällistä on kirjoittaa huonosti. Tehdessään pesäeroa vastustajiinsa Sokrates puhuu taidokkuudesta ja taitamattomuudesta, mutta liittää taitaviin puhujiin epäsuoruuden ja koristeet, omaan puheeseensa suoruuden."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ironia

Kierkegaard

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Raija Säkkisen muistolle

Ironian filosofiset tulkitsijat Kierkegaardista Rortyyn ovat nähneet, että ironian ilmaantuminen liittyy jonkinlaiseen kriisiin tai ainakin uudenlaiseen tietoisuuteen säröstä maailman ja ihmisen välillä. Jokin naiivius katoaa, harmonia rikkoontuu. Tämä selittää, miksi esimerkiksi Kierkegaardilla, jolle ironia oli keskeinen teema koko filosofisen elämänsä ajan, ironia kiinnittyy kysymykseen subjektiviteetista. Kun kirjallisuuden ja retoriikan tutkijat ovat puhuneet ironiasta, he ovat usein verranneet sitä muihin trooppeihin, kuvainnollisen ilmaisun muotoihin tai toisiin huumorin lajeihin. Filosofit puolestaan ovat puolestaan tutkineet sitä käytäntönä ja tehneet siitä usein käytännön itselleen. He eivät ole vain tutkineet ironiaa. He ovat tarvinneet sitä.

Jaakko Hintikka oli viisas. Hän tiesi – päinvastoin kuin monet muut filosofit – että käsitteilläkin on historia. Hintikka puhui sokraattisesta ironiasta ja huomautti, että ironia merkitsi alkuperäisesti teeskentelemistä. Muistettakoon, ettei sanalla antiikin maailmassa ollut samanlaista moraalista merkitystä. Esimerkiksi latinan sanan fingere (teeskennellä) etymologia viittaa muuhun: se on muotoilemista, jonkin asian esittämistä jossakin muodossa. Samasta sanasta juontuvat mm. fiktio ja figuuri. Sokrateen ironisuus ei merkinnyt sitä, että hän olisi ollut erityisen hauska mies. Se merkitsi enemmän oveluutta. Hän teeskenteli olevansa tietämätön ja auttoi näin keskustelijoita voittamaan ylpeytensä, paljastamaan oman tietämättömyytensä.

Ironia oli peliä, joka mahdollisti tutkimuksen. Kierkegaard epäilemättä näki tämän aspektin. Ironiassa sisäinen ja ulkoinen asettuvat toisiaan vastaan ja se muistuttaa siinä mielessä tekopyhyyttä. Tekopyhä ponnistelee vaikuttaakseen hyvältä, vaikka on paha. Ironistin rekisteri on toinen, vähemmän moraalinen – Kierkegaardin mukaan metafyysinen. Ironian harjoittaja naamioi ivan vakavuuteen ja vakavuuden ivaan.

Hyväksykäämme hypoteesi, että ironia ilmaantuu, kun maailma tapahtuu toisella tavalla sen kokijalle. Olisi syytä kiinnittää huomiota, millaisista olosuhteista on kyse. Voimme myös kysyä, mitä ironia merkitsee subjektiviteetille.

Ironian olosuhteet. Subjektin ja maailman välille on tullut repeämä. Maailma on pirstaleinen, epävarma, sattumanvarainen. Ironia kehkeytyy ja kasvaa ihmisen vaikeassa suhteessa todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ironikkoa voisi verrata ulkopuoliseen, vieraaseen, jonka vastaus maailmalle voi olla muutakin kuin ironia. Albert Camus'n l'étranger, ulkopuolinen, on joku, joka on pakotettu elämään tietyllä tavalla, enemmän tai vähemmän kristillisellä tavalla, vaikkei hän tahdo olla kristitty. Ottakaamme Sokrates. Hän sanoi puolustuspuheessaan, ettei puuttunut suoraan politiikkaan, koska tiesi, ettei hänen annettaisi toimia ja puhua; hän olisi ollut hengenvaarassa. Hän ei edennyt suoraan vihollista kohti, vaan eteni sivusuunnasta. Näin hänestä tuli ironikko.

Ironia ja subjektiviteetti. Kierkegaard oli kuin Antonin Artaud. Eletty elämä oli elämää ensimmäisessä persoonassa: elämä joka on minun elämä. Subjektiviteetti on kierkegaardilaisessa ajattelussa sitä mitä yksilöä on ihmisenä; se kytkeytyy eksistenssiin, olemassaoloon. Kierkegaardilla siihen liittyy aina ambivalenssi. Minussa on samanaikaisesti ääretön ja äärellinen, ruumis ja sielu. Subjektiviteetti on ongelma, tuhat eri vaikeutta: Miten olla uskollinen itselleen? Mitä malleja pitäisi seurata? Kuka päättää oikeasta ja väärästä? Ironikko Kierkegaardin subjektiviteetti on sellainen, että se on sisäistänyt, tuonut itseen, maailman ja itsen välisen repeämän.

Ironiakin voi rapistua, tulla ohjelmalliseksi. Sen synnyssä on epätoivoisuutta ja se johtaa epätoivoon: ironiaa ei ymmärretä. Silti se voi olla vastavoima juhlallisuudelle, pateettiselle vakavuudelle. Siinä voi olla kriittistä voimaa. Meksikolainen kirjailija ja journalisti Carlos Monsiváis oli esimerkki kirjoittajasta ja ajattelijasta, jolle ironia oli olennaista. Se oli ase auktoriteetteja vastaan, meksikolaisen vallankäytön rituaalien paljastaja. Monta kertaa näkee, että ironia, joka on asenne ja väline, paljastaa jotain maailmasta. Se paljastaa, että ironia on maailmassa, ei vain ajattelijan ivallisessa hymyssä. Elämä on valmiiksi parodiaa. Ironia on retorinen keino, joka näyttää virkamiesten ja piispojen retoriikan luonteen. Ironia on tapa elää valppaana.

Epäilemättä Monsiváisin ironiasta löytyy samanlainen repeämän ja epätoivon elementti kuin Kierkegaardin ironiasta, mutta siitä löytyy myös eräänlaista  sankarillisuutta:  ”Todellinen todiste korkeammasta älystä on on kyky säilyttää päässään kaksi vastakkaista ajatusta ja toimia silti. Myöntää esimerkiksi että asioille ei ole hoitokeinoa ja pysyä silti päättäväisenä muuttaakseen ne.”

Olen suhtautunut ironiaan ambivalentisti, ehkä ironisesti. Olen jopa ajatellut, että jos filosofia alkoi ironiana, sen pitäisi kehittyä joksikin jalommaksi – huumoriksi. Silti sanon: Jos tarvitsette ironiaa, viljelkää sitä. Ironiakin voi olla varustus. Se on kevyt kantaa. Siihenkään ei tarvitse systeemiä. Varmasti se on tehokas lääke ehdottomuuksia ja ideologioita, kaikkea painavaa, vastaan.   

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 4. Onko filosofia vain argumentointia tai demonstroimista? Jos ja kun filosofoiminen on jotain muuta, sanotaan: Tässä puhuu intuitio, ei järki. Tällainen filosofia assosioidaan monesti myös rationaalisuuden kritiikkiin. Kun joku kritisoi rationaalisuutta, ajatellaan helposti, että filosofia johtaa irrationalismiin. Tähän on  epäilemättä historiallisia syitä, mutta ajatuksen voi nähdä myös virhepäätelmän seurauksena: pidetään lähtökohtana, että on vain kaksi mahdollisuutta, ei useampia. Voimme siis leikkiä ajatuksella, että kaikki filosofia ei olisi tavanomaista argumentointia tai vasta-argumentointia ja ei silti lankeaisi irrationalismiin. Kuvitelmaamme filosofi, joka kritisoi metafysiikan käsitteitä ja niihin liittyvää argumentointia. Yleensä filosofi etenisi ”sisältä käsin”, kritisoisi systeemin argumentteja. Hän voi jopa hyväksyä teorian lähtökohdat, olla arvostelematta toisen teorian lähtökohdista käsin (immanentti kritiikki). Tyypillisesti huomion kohteena ovat kritiikin kohteena olevan systeemin argumentaatiovirheet. Meidän kuvittelemamme filosofi toimii kuitenkin toisin. Hänen huomio kiinnittyy muuhun: argumenttien vaikutukseen. Hän astuu systeemin ulkopuolelle, muttei arvostele sitä toisen systeemin tai minkään transendentaalisen järjestyksen avulla. Tällaisen filosofoimisen siemeniä on nähtävissä jopa argumentointivirheistä puhuvassa ajattelussa. Argumentum ad metum, pelottelu: Joko A tai B ja koska B on paha, A on tosi. Tässä kiinnitetään huomiota vaikutuksiin. Toisaalta voisi esittää vasta-argumentin. Jos argumentteja arvostelee niiden vaikutuksen takia, kyseessä saattaisi olla esim. argumentum ad consequentiam, seuraamuksiin vetoaminen, jossa argumentin oikeellisuutta perustellaan vetoamalla sen seurauksiin tai slippery slope, kaltevan pinnan argumentti (jos hyväksymme että A ja A:sta seuraa B ja B on paha, emme voi hyväksyä A:ta). Asian ei tarvitse olla näin yksinkertainen. Argumentoinnin vaikutuksien arvostelijan ei tarvitse ajatella niin kuin kaltevan pinnan argumenttiin lankeava, että A:sta välttämättä (tai todennäköisesti) seuraa B. Hänen näkökulmansa ei ole puhtaan argumentativiinen; hän ei puhu ainakaan pelkästään argumentaation ristiriitaisuudesta, vaan jostain muusta. Hän huomioi systeemin vaikutuksen esim. yhteiskunnassa (diskriminointi, kansanmurhat jne.) ajattelematta, että nämä vaikutukset ovat välttämättömiä. Meidän uuden (kuvitellun) filosofian tähtäimessä voi olla jokin rationaalisuuden muoto, mutta seuraus ei välttämättä ole irrationalismi. Hän voi arvostella argumentointia toisella tavalla, kiinnittää huomiota eri asiaan. Tästä ei vielä seuraa, että hänen filosofiansa ei olisi argumentoivaa; hän vain pelaa erilaista peliä, astuu ulos. (Niin kuin loogikko  Alfredo Deaño, joka sanoi: ”Jos P niin Q, mutta entä minä?”) Meidän ei silti vieläkään tarvitse tyytyä ajatukseen, että filosofia on aina argumentointia ja demonstrointia.  Filosofoiminen on nimittäin myös kysymistä, ja kysymys ei ole argumentti. On toinenkin syy, miksi voi puolustaa ajatusta siitä, että filosofia ei ole vain demonstroimista. Jos palautamme kaiken filosofian argumentointiin ja demonstrointiin, väitämme (helposti), että filosofian totuus on demonstroinnin totuus. Monesti se on jotain muuta ja siihen päästään toisella tavalla – harjoittamalla itseä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2018

Tässä tulee filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2018. Pidätän oikeuden mahdollisiin muutoksiin...

Mainitsen jo nyt, että tiistain kahvilapaikka ja aika saattavat muuttua. Muuten paikat ja ajat tulevat olemaan samat, ainakin luultavasti.

Torre del Marin ylimääräiset aiheet syyskuussa ovat: 1. Todellisuus tieteessä 2. Miksi lukea tieteenfilosofiaa? 3. Selkeydestä

Varsinainen ohjelma Fuengirolassa ja Torre del Marissa (lokakuusta lähtien): 

1.Kannettava filosofia 

2.Merkintöjä todellisuudesta 

3.Todellisuus filosofiassa 

4.Kun ei ole päätetty etukäteen... 

5.Keinot ja päämäärät 

6.Caliban ja minä 

7.Kategoria, yleinen syytös 

8.Älyllisen promiskuiteetin tarve 

9.Ironia 

10.Ero ja etäisyys  

11.Miten elää ilman filosofiaa? 

Filosofiakahvila Helsingissä, aihe Alibin etsijät
Helsinki 16.kesäkuuta klo 14.00. 
Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuva opettaja: Juan de Mairena

(Antonio Machado)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Antonio Machado (1875-1939), runoilija ja filosofi, julkaisi vuonna 1936 teoksen Juan de Mairena. Kirja on kokoelma katkelmia, dialogeja ja anekdootteja, joiden keskeinen hahmo on Juan de Mairena, liikunnanopettaja joka ei opeta liikuntaa, vaan jotain mitä hän sanoo retoriikaksi. Todellisuudessa hän opettaa filosofiaa, ei vain nimitä sitä niin – joko vaatimattomuuttaan tai oveluuttaan. Juan de Mairena on yksi Machadon heteronyymeistä, hahmoista jotka puuttuivat maailmasta. Machado loi hahmon, koska se puuttui.

Miksi Juan de Mairena puuttui, miksi oli välttämätöntä keksiä hänet? Kirjailija ja filosofian professori Alejandro Rossi (1932-2009) kirjoittaa Juan de Mairenasta esseessään El profesor apócrifo (Manual del distraido). Rossi kiinnittää huomiota kirjassa luotuun näyttämöön, tilanteeseen jossa joku puhuu ja toiset, usein näkymättömät ja kuulumattomat hahmot kuuntelevat. Kyse on opetuksesta, kasvatuksesta. Rossin mukaan Juan de Mairenan pyrkimyksenä on hämärä ja sanoinkuvaamaton asia: sielun kasvattaminen.

Tämä saattaa auttaa puhumaan siitä, miksi Juan de Mairena oli välttämätön, puuttuva. Filosofia on oppiaine, jota opetetaan kouluissa ja korkeakouluissa niin kuin mitä tahansa oppiainetta. Kenenkään ei tarvitse muuttua, kenenkään sielua ei kasvateta. Vaikka se oli alunperin filosofian lähtökohta ja tavoite - elämän muuttaminen, kuulijan modifioiminen.

Kasvatusteema on kieltämättä keskeinen Machadon kirjassa. Juan de Mairena tekee selväksi, ettei häntä kiinnosta ”massojen opettaminen”. Hän kehottaa kuulijoitaan kuvittelemaan mitä se ylipäätään olisi. Juan de Mairenan mukaan se olisi Herodoksen pedagogiaa, jotain hirviömäistä. Tämä ei merkitse silti mitä tahansa elitismiä; hän ottaa etäisyyttä koko eliitin käsitteeseen. Se mitä hänen ”koulunsa” tarvitsee, on erikoiset, harvinaiset ihmiset (Juan de Mairena käyttää sanaa extraordinario). Apogryyfinen opettaja, opettaja joka puuttui, puhuu siitä mitä puuttuu: harvinaiset, erikoiset ihmiset, ne jotka kuuntelevat.

Vaikka Juan de Mairena on fiktiivinen hahmo, Machadon hengen tuote, hän tuntuu elävän hyvin todellisissa olosuhteissa, samanlaisessa maailmassa kuin Machado; hän tarvitsee keinoja, taktiikkaa, kestääkseen maailman, sen luonteen, henkisen köyhyyden. Rossi tuntuu huomioivan saman, sillä hän puhuu Juan de Mairenan ironiasta juuri tällaisena, monella tavalla tärkeänä piirteenä, eräänlaisena taktiikkana. Ironia on naamio ja se on ase, joka auttaa hyökkäämään sivusuunnasta. Se on seurausta skeptisyydestä, mutta enemmänkin; keino selviytyä imbesillien keskellä. Ironia on tarpeellista myös varmuuden, mukavien uskomusten murskaamiseksi. Tavoite on sielun kasvattaminen, ja se vaatii leikkimielen, vaatimattomuuden, sisäisen vapauden omaksumista – siksikin ironia on tärkeää. Juan de Mairena itse sanoo: ”Meidän ei koskaan pidä erehtyä ottamaan itseämme vakavasti.”

Machadon Juan de Mairena dramatisoi siis jotain meidän maailmastamme, tilanteesta jossa olemme. Ei ole sielun kasvatusta, ei ole filosofiaa, sillä ei ole kasvattajaa. Ei ole ehkä myöskään kuulijaa, harvinaista ihmistä joka osaisi nähdä tämän puutteen. Juan de Mairena tuo esiin myös tiettyjä laatuja, ominaisuuksia, hyveitä, joita tarvittaisiin, jotta tilanne muuttuisi.

Juan de Mairenalla on jopa eräänlainen metodi, ironia. Tämän olen sanonut aikaisemminkin: Juan de Mairena on yksi hauskimmista filosofian kirjoista. Ehkä keskustelun ja ajattelun aiheeksi riiittävä paradoksi on, että maailmasta puuttuva opettaja ja opettajan vakavuus tarvitsevat seurakseen huumoria. Ehkä kysymys on, miksi meiltä puuttuu opettaja...

ESPANJA NYT -luento 24.1. Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti, aika klo 14.00.11
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ironiasta

(Voima-lehden vastamainos)

Se irrottaa meidät paikaltamme, siirtää meidät itsemme viereen. Ironia on asenne, joka mahdollistaa etäisyyden asioihin. Se on tarpeellinen varustus monia tilanteita varten. Monet ovat pelastaneet itsensä liialliselta vakavuudelta, kun ovat oppineet viljelemään ironiaa tai itseironiaa.

Salaivan harjoittamisessa on vaaransa. Ironikko voi muuttua ylimieliseksi. Ironia voi muodostua miekaksi, johon hukkuu. Siinä saattaa olla mukana kyvyttömyyttä ryhtyä rohkeaan kamppailuun ja se voi olla vastuun välttämistä, päätöksen lykkäämistä. Silloin se ei ole enää käytettävissä oleva väline, vaan ihmisen käyttäjä, hänen orjuuttajansa.

Itselläni on ollut sitäkin vaarallisempi tapa välttää ironian vaaroja: olen ollut pahempi -sarkastinen.

Kaikessa meidän on kehitettävä kuuloamme. Usein emme kuule puheensävyn nauravaisuutta ja se tekee tulkinnoistamme tahattoman koomisia. Harvat kuulevat esimerkiksi Jeesuksen sanojen ironisuutta. Tähän kiinnitti huomiota harvinainen ja salakavalan terävä ajattelija Cristóbal Serra. Hän antoi esimerkin Jeesuksen ironiasta: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on.”

Emme voi siis hylätä ironiaa, vaikka siinä vaaransa olisikin. Emme enää kuulisi ja olisimme yksisilmäisiä. Kuulisimme vain yhden äänen siellä, missä on kaksi ääntä. Näkisimme esineet latteina, ilman syvyysulottuvuutta.

Filosofiaa ei osaa kuvitella ilman ironiaa. Sokrates oli ennen kaikkea ironikko. On silti muitakin huumorin lajeja, joita filosofia voisi kokeilla ja yrittää ymmärtää. Eräs oppilaani kysyi kerran: ”Miksi näitä huumorin lajeja on niin monta?” Mykistyttävä, epäilemättä hauska kysymys, johon tahdon nyt vastata: ”Koska meitä on niin monta.”

Lisää vastamainoksia osoitteessa

http://fifi.voima.fi/blogit/Vastamainokset/5