Sokrateen puolustuspuheesta

Olen joskus käsitellyt Sokrateen puolustuspuhetta tai ainakin käyttänyt sitä. Minun on vielä palattava siihen, jos minulla on siihen vielä tilaisuus. En usko tekeväni siitä erityisen oppineita kommentteja. Siinä on vain sattuu olemaan läsnä pari kysymystä, joiden perässä kuljen. Tajusin sen, kun löysin seuraavanlaisen muistiinpanon arkistoistani:

"Sokrateen ironia oli julkeimmillaan hänen puolustautuessa ateenalaisten edessä. Puolustuspuheen alussa hän toteaa syyttäjiensä puhuneen niin hienosti, että melkein vakuuttivat hänet itsensäkin syytteiden oikeellisuudesta. Sokrates sanoo olevana huono puhuja, joka ei pysty samaan kuin nämä taitavat puhujat. Sanat ovat salaivaisia. Emme kai voi ajatella, että Sokrates oli huono puhuja. Tiettyllä tasolla Sokrates oli kuitenkin tosissaan. Hän teki pesäeroa retoorikkoihin samalla tavalla kuin kiertäessän Ateenan kaduilla keskustelemassa ihmisten kanssa.

Sokrateen mukaan hänen vastustajansa ovat deinoi legein, taitavia puhujia. Hän itse puhuu suoraan, ilman taitoa ja koristeita. Taitamattomuuden korostaminen ei merkitse, että hän ei välittäisi siitä, puhuuko hyvin vai huonosti. Platonin Faidroksessa Sokrateen keskustelukumppanit esittävät halveksivia huomioita henkilöstä, joka on puheiden kirjoittaja. Sokrateen varoittaa halveksimisesta. Se millä on väliä, puhuuko hyvin tai huonosti. Ei ole häpeällistä kirjoittaa. Häpeällistä on kirjoittaa huonosti. Tehdessään pesäeroa vastustajiinsa Sokrates puhuu taidokkuudesta ja taitamattomuudesta, mutta liittää taitaviin puhujiin epäsuoruuden ja koristeet, omaan puheeseensa suoruuden."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin puolustuspuhe

(Sokrates)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksy. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen.

Filosofit ovat syyllisiä, koska he eivät luo ohjelmaa, positiivista moraalista teesiä. He ovat syyllisiä myös, jos he luovat sellaisen. Kun he eivät onnistu vakuuttamaan väkijoukkoja, onnistuvat tulemaan kuulluksi vain muutamien harvojen keskuudessa, se on todiste siitä, ettei heillä ole mielenkiintoista sanottavaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut alunperin saada muita ajattelemaan samalla tavalla kuin puhuja; tarkoitus oli saada ajattelemaan, siis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kuka on hyvä puhuja? Se joka vakuuttaa väkijoukot vai se joka sanoo totuuden?

Hyvät filosofit eivät ole koskaan olleet dogmaattisia. Karl Marx sanoi, että filosofia on vain tarkkaillut maailmaa, ei muuttanut sitä. François Châtelet, Marxin tuntija ja arvostaja, totesi tylysti: ”Uskon hänen sanoneen typeryyden.” Châtelet oli ennen kaikkea filosofian ja rationaalisuuden historioitsija; hän tiesi, että filosofia oli vaikuttanut, filosofiset ideat yhdistyneet ja liittyneet todellisuuteen. Epädogmaattisuus on hämmentävä piirre. Filosofi on atopos, outo.

Tämän piirteen samastaminen vaarallisuuteen, vahingollisuuteen ja vastuuttomuuteen on käsitys, josta meitä yritetään vakuuttaa. Aina tulee silti jostain filosofi, kaikesta huolimatta. Hän sanoo: ”Uskaltakaa ajatella.” Jos joku etsii tietä, kysyy mitä pitäisi tehdä, filosofin tehtävä ei ole tehdä heitä liikkumattomiksi selittämällä mitä pitää tehdä. Jotkut ovat tämän tajunneet.

Sokrates kysyi, jotta keskustelukumppanit asettuisivat keskusteluun itsensä kanssa. Hän ehdotti sitä, että kuulija tekisi itselleen tien hänen kysymyksestään, ei hänen vastauksestaan – ajattelisi itse, oppisi elämään ilman maestroa. Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Koska tätä ei ymmärretä, filosofi on tänäänkin oikeudessa. Eikä hän puolustaudu.