Hämmennys ja epävarmuus I: Aporia

François Châtelet

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta.

Jo varhaisilla filosofeilla oli kokemus filosofian hämmentävyydestä, vaikka se pyrkikin asioiden selvittämiseen  ja selkeyttämiseen. Haluttiin selvyyttä kaikkiin mahdollisiin hämmentyneisiin ja sekaviin käsityksiin, jotka olivat kasvualustana ennakkoluuloille ja taikauskolle. Keskustelijat, selvyyten pyrkijät, ajautuivat silti umpikujaan, neuvottomuuteen. Kreikkalaiset käyttivät tästä sanaa aporia. Sanan etuliitteenä  on kieltävä  a. Jälkimmäinen osa, poria, tulee sanasta poros, polku, tie. Aporia on siis umpikuja. Se merkitsee neuvottomuutta ja vaikeutta.

Kreikkalaiset eivät nähneet tätä neuvottomuutta pelkästään kielteisenä asiana. Dialogissa nimeltään Theaitetos Sokrates sanoo: ”Olen täydellisen hämmentävä (aporos) enkä usko muuhun kuin hämmennykseen (aporia). ” Vaikka Sokrateen hahmoa on usein verrattu Jeesukseen, hän ei sanonut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän sanoi: ”Olen hämmentävä.” Sokrates sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Oli toisaalta kokemus neuvottomuudesta, joka pakotti aloittamaan alusta, ajattelemaan uudelleen ja toisaalta huono kokemus varmuudesta tai varmuuksista. He huomasivat, että mielipide on kovin varma itsestään. Kun varma mielipide kohtaa toisen samanlaisen, niiden välillä ei ole dialogia: on kaksi monologia. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle. Kreikkalaiset ajattelivat, kokivat, että tämä täytyy jotenkin särkeä.

François Châtelet sanoi tästä pyrkimyksestä särkeä mielipiteen varmuus, sulkeutuminen itseensä: ”Täytyi psykoanalysoida mielipide.” Sanoja kirjoitti 1900-luvun merkittävimpiä filosofian historiaa käsitteleviä tekstejä ja käytti anakronistista sanaa ”psykonanalysoida”. Vekkuleita nuo filosofit. Châtelet tarkoitti, että mielipiteeltä kysyttiin sen perustaa, sitä miten se perustelee itsensä. Kyseessä oli vastaus, jopa hyökkäys, jonka tavoitteena oli, ettei varmana esiintyvä mielipide voisi tehdä sitä enää niin helposti. Filosofia ilmaantui maailmaan tehden asioista vaikeampia.  Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Filosofian ja hämmennyksen ja filosofian ja epävarmuuden suhde ei ole katkennut, ainakaan kokonaan, vaikka toisina aikoina filosofia on melkein samastunut varmuuden etsintään. En osaa paljon muuta kuin arvailla syytä tähän varmuuden tahtomiseen. Yksi syy on se, että filosofian keskustelukumppani, filosofisen puheen konteksti 1600-luvulla ei ollut enää polis, kaupunki, poliittinen maailma. Maailma, josta ongelmat nousivat esiin ja jolle filosofia esitti kysymyksiä, oli toinen: se oli tiede. Erityisesti uusi, nouseva tiede: Kopernikuksen tähtitiede  ja Galileon fysiikka olivat Descartesin ajattelun sydämessä. Varmuus, jota etsittiin, ei ollut turvallisuutta; sen etsiminen ei ollut turvattomuuden, pelon aiheuttamaa. Se oli pikemminkin tarpeellinen, melkein välttämätön seuralainen jatkuvalle ja systemaattiselle epäilylle.

Filosofia ja epävarmuus ovat silti jatkaneet yhdessä. Niiden väliseen suhteeseen on tullut oma lisäväri nimenomaan uuden ajan uusien kysymysten kautta. Tiedon rooli ja järjen paikka maailmassa vaikuttavat tähän suhteeseen, ovat mukana siinä. Espanjalainen filosofi, Coinissa (Malagassa) syntynyt (1936)  Javier Muguerza puhui hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta teoksessaan Desde la perplejidad (1990).  Hän sanoi, ettei hänen kirjaltaan voi odottaa paljon vastauksia ja vielä vähemmän odottaa, että ne olisivat systemaattisesti artikuloituja, koska tekijän ainoa systeemi on hämmennyksen (perplejidad) systeemi.  Luulen että hän siteeraa Gilbert Keith Chestertonia tai Jorge Luis Borgesia – tai molempia.

Filosofille tämä hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Mutta kyse on muustakin: ajattelijasta mausta ja taipumuksesta, valmiudesta olla sulkematta systeemin sisään. Murguerzan omien sanojen mukaan on mausta, sellaisesta joka ei ole vielä menettänyt halua dilemmojen epävarmuuteen. Kyse ei ole edes pelkästään skeptisyydestä. Skeptisyys johtaa rauhaan; hämmennys pysyy jännityksessä, jännittyneessä suhteessa asioihin. Hän ymmärtää ja määrittelee hämmennyksen näin; se on estado de tensión.

Eri paikoista otettujen esimerkkien avulla näemme, että epävarmuus filosofiassa ei merkitse samaa asiaa kuin epävarmuus ja turvattomuus yhteiskunnallisessa ajattelussa, joka valmistelee strategiaa mahdollisten vaarojen edessä. Turvattomuus ja epävarmuus eivät silti ole täysin eri asioita. Hallitsijan strategian turvattomuus on enemmän ulkoinen asia, filosofin epävarmuus enemmän sisäinen. Niillä on yhteinen tekijä: molemmat ovat tapahtumia ajatuksissa. Molemmissa tapauksissa maailman hämmentävyys kääntyy ihmisen päässä tarpeeksi vastata sille. Se voi muodostua yritykseksi kehittää strategiaa turvallisuuden lisäämiseksi. Se voi muodostua yritykseksi luoda varmuutta.

Filosofia on ainakin osittain vastannut täysin toisenlaisella tavalla; se on rikkonut varman mielipiteen varmuutta.   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin puolustuspuhe

(Sokrates)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksy. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen.

Filosofit ovat syyllisiä, koska he eivät luo ohjelmaa, positiivista moraalista teesiä. He ovat syyllisiä myös, jos he luovat sellaisen. Kun he eivät onnistu vakuuttamaan väkijoukkoja, onnistuvat tulemaan kuulluksi vain muutamien harvojen keskuudessa, se on todiste siitä, ettei heillä ole mielenkiintoista sanottavaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut alunperin saada muita ajattelemaan samalla tavalla kuin puhuja; tarkoitus oli saada ajattelemaan, siis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kuka on hyvä puhuja? Se joka vakuuttaa väkijoukot vai se joka sanoo totuuden?

Hyvät filosofit eivät ole koskaan olleet dogmaattisia. Karl Marx sanoi, että filosofia on vain tarkkaillut maailmaa, ei muuttanut sitä. François Châtelet, Marxin tuntija ja arvostaja, totesi tylysti: ”Uskon hänen sanoneen typeryyden.” Châtelet oli ennen kaikkea filosofian ja rationaalisuuden historioitsija; hän tiesi, että filosofia oli vaikuttanut, filosofiset ideat yhdistyneet ja liittyneet todellisuuteen. Epädogmaattisuus on hämmentävä piirre. Filosofi on atopos, outo.

Tämän piirteen samastaminen vaarallisuuteen, vahingollisuuteen ja vastuuttomuuteen on käsitys, josta meitä yritetään vakuuttaa. Aina tulee silti jostain filosofi, kaikesta huolimatta. Hän sanoo: ”Uskaltakaa ajatella.” Jos joku etsii tietä, kysyy mitä pitäisi tehdä, filosofin tehtävä ei ole tehdä heitä liikkumattomiksi selittämällä mitä pitää tehdä. Jotkut ovat tämän tajunneet.

Sokrates kysyi, jotta keskustelukumppanit asettuisivat keskusteluun itsensä kanssa. Hän ehdotti sitä, että kuulija tekisi itselleen tien hänen kysymyksestään, ei hänen vastauksestaan – ajattelisi itse, oppisi elämään ilman maestroa. Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Koska tätä ei ymmärretä, filosofi on tänäänkin oikeudessa. Eikä hän puolustaudu.

Päätöksenteosta, päätöksien ja filosofian suhteesta

Ihminen tekee päätöksiä neuvottomuuden tilassa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos hän tietäisi, ei olisi mitään päätöksentekoa, sillä se olisi jo tehty. Filosofoiminen, joka murentaa perustelujamme ja oletuksiamme, hämmentää, tekee neuvottomaksi. Tästä tilasta ja tilanteesta käyttivät kreikkalaiset sanaa aporia, jonka voisi kääntää umpikujaksi, tarkemmin tiettömyydeksi. Filosofia synnyttää aporioita ja koska päätöksiä tehdään vain tässä tilassa, se mahdollistaa päätöksenteon.

Filosofoiminen, filosofoiva kysyminen kohtaa mahdottomuuden, asettuu kasvokkain mahdottoman kanssa. Joihinkin kysymyksiin ei voi vastata eikä joitakin päätöksiä voi tehdä. Silti on vastattava ja päätettävä. Kysymys joka koskee sitä mistä ei voi päättää ja josta täytyy päättää – tällaisen kysymyksen kanssa olemme tekemisissä filosofisen kysymyksen kanssa.

On oltava tie ulos aporiasta. Tie ulos ei ole tieto siitä mitä pitäisi tehdä, vaan päätöksenteko. Monta kertaa ihminen painii jonkun tuskanaiheen, esimerkiksi aviomiehen, kanssa. Paini jatkuu niin kauan kunnes tekee päätöksen. Kun esimerkiksi päättää jättää tuskaa aiheuttavan miehen, kaikki selkenee: heti tietää mikä on parasta, ja eteen avautuu uusi elämä. Monilla on tällaisia kokemuksia. Päätös tuntuu odottavan itseään, mutta kun uskaltautuu sen tekemään, asiat selkenevät. Tämä on yksinkertainen lähtökohtani: Ihminen tekee päätöksiä, hän tarvitsee päätöksiä.

Filosofia kysyi aikanaan, mitä on viisaus ja miten se saavutetaan. Myöhemmin on haluttu puhua enemmän järjestä, viime aikoina rationaalisuudesta ja sen muodoista. Viisaus, järki ja rationaalisuus liittyvät kaikki samaan ongelmaan, päätöksenteon ongelmaan. Miten tehdä viisas päätös? Miten tehdä päätös järkeen perustaen?

Voimme asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden puhtaasta järjestä, mahdollisuudesta päättää pelkästään järjen avulla. Järki toimii selvästikin usein lähinnä arvostustemme ja tunteidemme apuvälineenä; se etsii oikeita keinoja, toimivia strategioita halujemme toteuttamiseen. Tämä ei vähennä järjen, rationaalisuuden tärkeyttä, sen eri muotojen vaikuttavuutta.

Yksi aikamme vaikuttavimmista rationaalisuuden muodoista on lääketiede. Terveys on korvannut pelastuksen. Ajattelemme sitä päivittäin ja se ohjaa järkeilyämme. Filosofia kritiikin muotona, kyseenalaistamisena, tarttuu tai voi tarttua tällaiseen järkeilyyn, kaivaa esiin siihen liittyvät oletukset. Idea ei ole se, että filosofia paljastaisi salaisen irrationaalisuuden, vaan etsii mahdollisuuksia mennä muualle, ajatella muuta.

Joskus oikeutamme päätökset – rationalisoimme ne – sanoen, että ne perustuvat lakiin tai yhteisön tapoihin. Halutaan antaa vaikutelma, että valinta tai päätös on rationaalinen, koska se perustuu siihen mikä on normaalia. Se mitä pidetään normaalina ei kuitenkaan perustu mihinkään, paitsi tyhjän päällä tehtyyn päätökseen.

Tärkeää eivät ole vain yhteisö ja lait. Tämän tulivat filosofit ilmoittamaan ja ilmaisemaan eri tavoin: Tärkeää on myös se miten päättää elää elämänsä, päättää ohjata elämäänsä. Tällaiseen hurjaan työhön ryhtynyt ei vain yksinkertaisesti halua elää paremmin, vaan elää luoden itseensä parhaan mahdollisen suhteen. Siksi filosofian lähtökohtia olivat itsestä huolehtiminen, itseluottamus ja itsekunnioitus.

Ihminen tekee päätöksiä, hänen on tehtävä päätöksiä. Filosofia vie pohjan päätöksiltä, tekee niistä vaikeita, sillä se irrottaa meitä typeryydestä, jota vakaumuksiksi sanotaan. On oltava päättäväinen, määrätietoinen ja luja, mutta ilman vakaumuksia. On osattava ja uskallettava kysyä, kuka tekee minua koskevat päätökset ja miten ne tehdään.

Jokaisen on päätettävä puolestaan ja siksi on yritettävä luoda mahdollisuuksia sille, että ihmiset voivat päättää omasta puolestaan.