Silmät ja jalat

Alfred Döblinin romaanin Berlin Alexanderlplatzin (1929) ensimmäisillä sivuilla punapartainen juutalainen yrittää auttaa Franz Biberkopfia. Hän kertoo tarinaa ja suodattaa siitä opetuksen. Hän toteaa, etteivät tarinan päähenkilöt menestyneet järkensä tai viisautensa ansiosta. Punapartainen toteaa: "Mutta tärkeintä ihmisesssä ovat hänen silmänsä ja jalkansa. Täytyy pystyä näkemään maailma ja mennä sen tykö."

Olennaista ei ole arvioida, kuinka universaali totuus tämä on. On hyvä nähdä huomioon sisältyvän näkökulman mahdollisuudet. Länsimainen ajattelu - myös filosofia - on korostanut aina järkeä, puhunut viisaudesta (varsinkin aikaisemmin, kun ei oltu niin ujoja). Punapartaisen mielestä silmät ja jalat ovat tärkeämpiä. Millaista olisi filosofia, joka yrittää nähdä maailman ja mennä sen luokse? 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kansanmurhista

Sattuneesta syystä toisen maailmansodan jälkeen luotiin termi kansanmurha. Sen isä on puolalainen juristi Raphael Lemkin. Genocide tulee latinan sanoista genos (rotu, heimo) ja cide (tappaa). Aikaisemminkin oli ollut vastaavanlaista toimintaa, mutta Amerikan alkuperäisväestön tuhoaminen tai armenialaisten systemaattinen murhaaminen eivät ilmeisesti antaneet syytä termin käyttöönottoon.

Monesti kysyn, eikö olisi tarpeellista tutkia ns. kansanmurhan järkeä tai logiikkaa. Tiedän, että monet sanovat minun olevan järjetön, kun etsin järkeä siitä, mitä monet sanovat järjettömyydeksi. Mutta minulle järki ei samastu absoluuttiseen hyvään. Kun tutkailen järkeä, mielessäni on Francisco Goyan lause: "Järjen uni synnyttää hirviöitä." 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunnustuksista 2

 

Michel Foucault oli filosofi, joka tutki tunnustusta rituaalina ja käytäntönä, jolla on pitkä historia ja suuri merkitys länsimaisessa kulttuurissa. Mal fair, dire vrai -luennoilla Leveunin katolisessa yliopistossa vuonna 1981 hän käytti seuraavanlaista esimerkkiä 1830-luvulta.

Tohtori Leuret pisti selvästi mielenvikaisen potilaan kylmään suihkuun ja sanoi:

“Puhutte hulluuksia.”

Potilaan mielestä hän tiesi, mitä oli nähnyt ja kuullut. Lääkäri totesi, että jos potilas tahtoo hänen olevan tyytyväinen, olisi parempi totella ja olla järkevä. Hän pyytää potilasta olemaan ajattelematta enää järjettömiä ja olemaan puhumatta niistä. Potilas suostuu vastahakoisesti. Tohtori ei ole vakuuttunut ja sanoo antavansa kylmän suihkun kunnes potilas tunnustaa kaikkien puheidensa olevan hulluutta.

Potilas saa taas kylmän suihkun ja hän sanoo kaikkien kuvitelmiensa olevan hulluutta, koska tohtori pakottaa sanomaan niin.

Tohtori sanoo:

“Tuo ei riitä minulle. Annan taas kylmän suihkun jotta myöntäisitte vapaasta tahdosta, että olette hullu.”

Lopulta potilas tunnustaa olevansa hullu (naiset eivät herjaa häntä eivätkä miehet vainoa häntä) ja hän paranee.

Kieltämättä mielenkiintoinen esimerkki järjen ja järjettömyyden dialogista ja tunnustuksen yhdestä, terapeuttisesta, funktiosta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Järki

   

Goya: Järjen uni synnyttää hirviöitä

Filosofiakahvila 22.11./23.11./24.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Aluksi on sanottava: Minulla ei ole mitään järkeä vastaan. Kunhan se ei muistuta Jumalaa. Sana järki (ratio, raison, reason, razón)  on ollut suosittu filosofiassa ja sitä on käytettty melkein yhtä laaja-alaisesti kuin arkikielessä. Joskus se on ihmisen kyky, toisinaan toiminnan perusta ja aika ajoin se vaikuttaa olevan järjestys – Jumalan luoma tai maailmassa muuten sisäisesti oleva. Järki kykynä on keskimäärin nostettu jalustalle. Sen avulla on hillitty intohimoja tai viettejä. Onneksi oli David Hume, joka epäili tätä, näytti että se on intohimo tai tunne, joka meissä järkeilee.

Kun maailmassa on nähty järkeä, jumalaista tai vähemmän jumalaista, ihminen tai  filosofi sijoittaa sen maailmaan ilman mitään empiirisiä todisteita. Kun lukee esimerkiksi Hegeliä, järki ei ole mitä tahansa järkeä; se on jotain absoluuttista, jota kohti ihmiskunta etenee. Nyt ehkä ymmärrämme, miten tärkeä Hegel on ollut Suomelle. J.V.Snellman oli Hegel-tutkija.

Järki ei ylipäätään tunnu tarvitsevan kokemuksellista tietoa. Tieto-opillisesti rationaalisuus merkitsee sitä, että tietoon voidaan päästä pelkän järjen avulla päättelyä noudattaen. Jos tutkailemme moderneja tieteitä, huomaamme, ettei niiden sisällä ole kiistaa empirismin ja rationalismin välillä; ne ovat epistemologiselta pohjalta rationalismin ja empirismin sekoituksia.

Elämme järjen aikakautta tai elimme sitä 1600-luvulta lähtien kunnes järki loppui. Ihminen alkoi uskoa järkeen – ei vain omaansa, vaan myös sen kaikkivoipaan hyvyyteen. Tästä uskosta maksettiin hinta. Järki määrittelee itsensä suhteessa toiseuteen, järjettömyyteen, jota myös hulluudeksi sanottiin. Niin kuin on sanottu, keskiaika ja renessanssi olivat vielä ihmeellisen vieraanvaraisia hulluuden suhteen eikä hulluus ollut totuuden vastakohta; se pikemminkin ilmaisi tietynlaisen totuuden. Työttömät, laiskat, kuulovammaiset, itsekseen juttelevat siivottiin kadulta. Siivouksen jälkeen huomattiin, ettei tämä välttämättä ole ekonomisesti rationaalista, ja asiaa alettiin rationalisoida, hulluudesta alettiin  tehdä sairautta, alettiin kehittää hoitoja, kylmiä suihkuja ja muuta.

Ajan myötä, kun järki oli jatkanut voitokasta marssiaan, järkevyydestä tuli entistä enemmän arkipäiväinen velvollisuus. Tässä velvollisuudessa sekoittui kristinusko, uusi ekonominen rationaalisuus ja siihen kytkeytyvä intressin käsite, epäilemättä myös medikaalinen rationaalisuus. Ei pidä haaveilla ja laiskotella, täytyy tehdä töitä (työ on terveyttä ja järkevyyttä), ei pidä innostua (intohimot ovat vaarallisia), täytyy suunnitella.

Sélestat, Ranska, vuosi 1817. Talvi on kova. Kotirouva käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun hänen miehensä ei ole kotona. Nainen tappaa tyttärensä, leikkaa hänen jalkansa irti ja heittää sen kattilaan kiehumaan.

Oikeudessa kiisteltiin siitä, oliko nainen mielenvikainen. Syyttäjä todisteli. että jos nainen olisi ollut rikas, tällainen teko olisi ollut mielenvikainen. Koska syytetty oli köyhä, hänellä oli todella nälkä ja teko oli siis hänen etujensa (intressi) mukainen. Jalan keittäminen kaalien kanssa oli järkevää, joten nainen piti tuomita.

Tapaus on mielenkiintoinen monesta syystä, mutta myös siksi, että samaan aikaan filosofiassa niin olennaiset sanat (järki, intressi) saavat lisävalaistusta ja selvyyttä.

Mitä on siis järkevyys? Mitä on järkevästi eläminen? Mikä järki piilee tässä vaatimuksessa? Voimmeko keskustella tästä järkiperäisesti? On selvää, että tiettyjä ihmisiä ja puheita marginalisoidaan ja niitä työnnetään syrjään nimenomaan perustaen väitteeseen, etteivät ne ole järkeviä. Mielisairaalan potilas voi esittää näkemyksen tai vaatimuksen, joka koskee laitosta. Se voisi esimerkiksi filosofin mielestä olla järkevä näkemys tai oikeutettu, ymmärrettävä, vaatimus. Mutta hallitseva rationaalisuus sanoo muuta. Potilaan puhe on oire, merkki mielenterveydellistä ongelmista, tyypillistä tällaisen diagnoosin saaneelle.

Ei ole olemassa Järkeä, on vain  erilaisia rationaalisuuden ja rationalisoinin muotoja. Eläminen järkevästi merkitsee sitä, että elät niin kuin muut haluavat sinun  elävän. Jos Järjen uni synnyttää hirviöitä, niin mitä meidän pitää tehdä? Herättää Järki?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis

Filosofiakahvila menee kesätauolle. Kiitos kaikille kahvilaan osallistuneille. Tulen pistämään irrallisia heittoja blogiin samalla kun suunnittelen tulevan syksyn ohjelmaa. Aiheina tulee olemaan ainakin kyseenalaistaminen, etiikan mahdollisuus, Montaigne ja kannibaalit, järki ja Timon Ateenalainen...

Siteeraan edellisen muistiinpanon loppua: 

Kiitän kaikkia filosofiakahvilaan osallistuneita. Kiitän niin monista syistä, ettei niitä voi kaikkia ilmaista. En opeta mitään. Haluan herättää keskustelua. Keskustelu opettaa. Ainakin minua. Aika ajoin se muistuttaa minua siitä, että ehkä minun pitäisi olla hiljaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Lukeeko hätä lakia?

 

Sélestat, Ranska, vuosi 1817. Talvi on kova. Kotirouva käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun hänen miehensä ei ole kotona. Nainen tappaa tyttärensä, leikkaa hänen jalkansa irti ja heittää sen kattilaan kiehumaan.

Oikeudessa kiisteltiin siitä, oliko nainen mielenvikainen. Syyttäjä todisteli. että jos nainen olisi ollut rikas, tällainen teko olisi ollut mielenvikainen. Koska syytetty oli köyhä, hänellä oli todella nälkä ja teko oli siis hänen etujensa (intressi) mukainen. Jalan keittäminen kaalien kanssa oli järkevää, joten nainen piti tuomita.

Tapaus on mielenkiintoinen monesta syystä, mutta myös siksi, että samaan aikaan filosofiassa niin olennaiset sanat (järki, intressi) saavat lisävalaistusta ja selvyyttä... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Olenko aasi?

Epiktetos (55-135) sanoi: "Aasin hakkaaminen ei ole ihmisten hallitsemista. Hallitse meitä rationaalisina olentoina osoittaen mikä on hyödyllistä, ja me seuraamme sinua. Osoita mikä on haitallista, ja vältämme sitä."

Epiktetos sanoo nämä sanat roomalaiselle virkamiehelle, kaupunkitarkastajalle. Se mitä filosofi sanoo, koskee hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta. Sanoihin liittyy selvää kritiikkiä: liian usein hallitsija luulee hallitsevansa, kun lyö tai pakottaa. Epiktetoksen sanat voi lukea myös ehdotuksena; hän ehdottaa eräänlaista sopimusta hallitsijoiden ja hallittujen välille. Lähtökohdaksi pitää tässä sopimuksessa ottaa se, että hallittuja pidetään rationaalisina, järkeä käyttävinä olentoina. Lähtökohdan vaatimus hallitsijalle ei pysähdy tähän. Hänen täytyy myös selittää päätöksensä, se mihin ihmisiä ja kaupunkia ohjataan.

Epiktetoksen sanoihin liittyvä hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen ongelma on usein mielessäni, kun seuraan meitä ympäröiviä tapahtumia. Nämä tapahtumat eivät tarkalleen ottaen "ympäröi" meitä; ne tapahtuvat meille, ne tunkeutuvat meihin. Meitä ei lyödä niin kuin aasia, mutta syntyy vaikutelma, ettei meitä pidetä rationaalisina olentoina, täysikasvuisina ihmisinä jotka voivat itse ajatella. Meille puhutaan sellaisia asioita ja sellaisella tavalla, että kysyn itseltäni: "Olenko aasi?"

Kun Immanuel Kant puhui järjen julkisesta käytöstä kirjoituksessaan valistuksesta (Mitä on valistus?), hän teki hallitsijalle (Fredrik II Suuri, valistunut itsevaltias) samantapaisen ehdotuksen "sopimuksesta" kuin Epiktetos. Idea oli, että mahdollistettaisiin itsenäisen järjen vapaa käyttö. Kant ajatteli, että tämä olisi tae tottelemiselle edellyttäen tietysti noudattettavien määräysten olevan sopusoinnussa tämän järjen kanssa.

En mainitse Epiktetosta ja Kantia pelkästään näyttääkseni ironian, että entisinä aikoina (keisarillisessa Roomassa ja keisarillisessa Preussissa) oli yrityksiä asettaa kysymys, jota ei enää esitetä, vaikka siihen olisi hyvät syyt. Mainitsen Epiktetoksen ja Kantin muistuttaakseni siitä, että kysymys voidaan esittää - se on voitu esittää vaikeammissa olosuhteissa kuin nykyisin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sota, rationaalisuus ja vastavoima

(Espanjan sisällissota. Lapset leikkimässä teloitusta.)

Keskiajalla ei ollut vakituisia armeijoita ja sodat olivat lähinnä kesäistä puuhastelua. Kampanja käynnistettiin keväällä ja päätettiin, kun kausi päättyi, ja miehet palasivat – jos palasivat – koteihinsa tavallisiin askareisiinsa. Edes Euroopan yhteinen uhka, islam ja islamilaisten valtakuntien valloitus, ei luonut pysyviä armeijoita. Se mitä keksittiin oli ristiretket.

Pysyvä armeija oli ennen kaikkea kolonialismin väline niin kuin se oli Rooman valtakunnassa, jossa oli todellinen militaarinen instrumentti, legioona. Eurooppalaiset keksivät pysyvän armeijan uudestaan eräänlaista sisäistä kolonialismia varten. Pysyviä armeijoita alettiin muodostaa 1600-luvulla. Kyseessä ei ollut toisten valtakuntien valloittaminen, ainakaan pelkästään, vaan erityisenlaisen valtion kehittyminen: militaarisen valtion muodostuminen. Armeija toimi mallina yhteiskunnalle. Ihan konkreettisesti, sillä pysyvä armeija loi kahdenlaista tilallista järjestelyä. Se piti sijoittaa eri paikkoihin maan eri osiin ja toisaalta piti järjestää sen siirtyminen paikasta toiseen. 

Pysyvä armeija sijoitettiin, järjestettiin neliönmuotoisiin leireihin, ja tästä kaaviosta tuli kaupunkisuunnittelun malli Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa.

Sota sai tässä vaiheessa uuden rationaalisen ulottuvuuden; kyse ei ollut vain ryöstämisestä tai valloittamisesta, vaan sotakone ja myös sota olivat malli koko yhteiskunnalle, tärkeä osa sen järjestystä.

Kun yhteiskunta alkoi yhä enemmän huolehtia väestön hyvinvoinnista, se tapahtui sotaisia termejä käyttäen; huolehdittiin turvallisuudesta. Myöhemmin turvallisuuden takaaminen on merkinnyt paljon muutakin kuin tappavan vihollisen lyömistä. Se on ollut sotaa huumeita vastaan, esimerkiksi. Sota alettiin ymmärtää strategiseksi malliksi.

Sota voi olla siis kannattavaa valloittamista, se voi olla myös malli, muotti, jonka avulla edetään kohti parempaa, siis turvallisempaa yhteiskuntaa. Turvallisuus, väestön hyvinvointi, voidaan joskus taata myös tappamalla tappava vihollinen, oli se sitten bakteeri, viirus, huumausaine tai ihminen. On sota, jotta laji tai jokin väestön osa, rotu tai kansa selviäisi hengissä. Turvallisuus ja joissakin tapauksissa elinehtojen säilyttäminen, takaaminen, elämän säilyttäminen on uusi syy sotaan, uusi sodan järki.

Teknologinen kehitys muuttaa sotaa ja tapaa hahmottaa taistelukenttää. On tuotu uusi suunta mistä hyökätä, ilmatila. Se on tehnyt sodasta enemmän totaalisen. Kun sota on väestön hengissäselviämisen takaamiseksi, se mielenkiintoisesti myös kohdistuu yhä enemmän väestöön. Nykyisin on sateliitteja, miehittämättömiä pommikoneita, kemiallisia aseita, ydinaseita. Toisenlainen viestintä ja erilainen nopeus muuttavat sotaa; se muutti sitä jo Tsingis-kaanin aikana. Mongolivalloittajan suuri salaisuus oli hevonen.

Ei siis ole järkeä sanoa, että sodassa ei ole järkeä. Kaikki nämä kolme syytä – valloitus, malli, turvallisuus – ovat yhä olemassa, synnyttämässä sotia, vaikuttamassa rationaaliseen suunnitteluun. Lisäksi rationaalisuus on mukana teknisessä kehityksessä. Tämä kehitys on on varmasti tärkeä sotien tuoma ”hyöty”.

Jotkut ajattelijat ovat silti arvostelleet ja ajatelleet tätä rationaalisuutta, ei vain puhuneet sodan mielettömyydestä. Otan vain yhden esimerkin: Simone Weil. Weil on siinä mielessä etuoikeutettu esimerkki, että Weil näki sodan ensin Espanjan sisällisodassa ja eli suuren eurooppalaisen sodan uhan alla. Hän kuoli maanpaossa 1943. Hän pohti sodan kysymystä monissa kirjoituksissaan, esimerkiksi tutkielmassa L´ lliade, ou le poéme de la force (1939) ja artikkelissa Reflexions sur la guerre (1933).

Yksi hänen ajatuksistaan oli, että sota modernina aikana jatkaa ja lisää sortoa. Ranskan vallankumouksen ja Venäjän vallankumouksen synnyttämät sodat eivät ole hänen mukaansa tehneet muuta kuin ottaneet vallan ihmisiltä. Venäjän esimerkki on tietenkin hyvin poleeminen; Weil kirjoittaa sosialistista uskomusta vastaan ja sanoo, että vallankumouksellinen sota johti raskaimman byrokraattisen ja militaarisen taakan syntymiseen.

Analysoimatta enempää tätä tai muita esimerkkejä, ryhtymättä ehdottomaksi pasifistiksi totean vain, että ajattelun aiheeksi pitäisi ottaa tämä sodan raskaus. On olemassa raskaita, vahingollisia rationaalisuuden muotoja. Ajattelusta on tehtävä vastavoima. On oltava suostumatta kiristykseen, näihin sanoihin: ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.” Vaikka ajattelisikin jotain rationaalisuuden muotoa vastaan, se ei merkitse, että olisi irrationaalinen... https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sota ja järki

(Almerian tie 1937, kuva: Norman Bethune)

Jokaisen sodan jälkeen kirjoitetaan kirjoja sodan mielettömyydestä. Kovin ovat turhia kirjat selvästikin, koska aina ryhdytään samaan mielettömyyteen. Tai sitten kirjoissa ja niiden logiikassa on jokin vika. Voihan nimittäin olla, ettei sota ole ollenkaan mieletön – siinä voi olla syvä mieli ja järki.

Kun keskiaikaiset feodaaliherrat sotivat keskenään, idea oli yleensä hyvin yksinkertaisesti se, että käydään ryöstämässä. Aikanaan oikeuslaitoskin kehittyi tätä tarkoitusta varten; kyse oli siitä, että ryöstösaalista jaetaan. Kuningas soti samalla tavalla, mutta ennen kaikkea pyrkien monopolisoimaan sodan. Lain tarkoitus oli estää yksityiset sodat.

Joku kyyninen voisi ajatella ja väittää, että näin on vieläkin. Tilanne on silti hiukan monimutkaisempi. Toisella tavalla sanottuna aikamme ekonominen rationaalisuus on mutkikkaampaa ja sisältää kompleksisempia käsitteitä. Jo aikaisemmin olen viitannut kolmekymmenvuotisen sodan ratkaisevaan merkitykseen eurooppalaisessa historiassa (Mikä on Eurooppa http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/05/mika-on-eurooppa.html )

Tappamista ei aikaisemmin tarvinnut perustella, koska se oli kuninkaan päätös. Nyt sodalla oli järki ja mieli; tarkoitus oli pelastaa kansakunta, taata sen selviäminen. Aihe ei ollut enää suoraan maa tai alue, vaan bios, elämä. Kääntöpuolena, logiikan toisena premissinä oli, että vihollinen oli väestö tai väestön osa. Jo ennen nykyaikaista sotateknologiaa sota kohdistettiin myös väestöön. Siihen sisältyi ikivanha ryöstämisen teema; sotilaiden palkinto oli mahdollisuus viedä sotasaalista. Saalis ei ollut aina rahaa tai ruokaa. Monesti sellaiset saaliit olivat vähäisiä. Oli oikeus raiskata naisia ja lapsia. Kun sodan aihe oli bios tämä ikivanha oikeus sai uuden mielen; siinä oli yhä enemmän järkeä. Se oli nyt psykologista sodankäyntiä ja myös väestön systemaattista tuhoamista, joka nähtiin tarpeelliseksi, koska vihollinen on jokin rotu, kansa, koko väestö, ei vain armeija.

Turha siis olla hämmästynyt siitä mitä tapahtuu ja mitä kirjoitti Israelin siirtokuntaliikkeen johtaja Uri Elitzuri yli kymmenen vuotta sitten. Hän kirjoitti artikkelin, jossa totesi kaikkien palestiinalaisten olevan vihollistaistelijoita. Koko kansa, koko väestö on vihollinen, ja koska palestiinalaisäiti synnyttää taistelijoita, hänetkin on tapettava. Myös heidän kotinsa pitää hävittää, koska siellä he kasvattavat ”käärmeitä”.

Nuori israelilainen poliitikko Ayelet Shaked siteerasi tätä kirjoitusta heinäkuun alussa herättäen suuren kansainvälisen huomion. Shakedin mukaan hänen kommenttinsa on väärinymmärretty, mutta tosiasia on, että hän siteerasi tätä erityistä kohtaa. Poliitikon puolue on Juutalainen kotimme.

Jos Shakedin tai Elitzurin sanat tuntuvat pahoilta, on huomattava, etteivät he ole millään tavalla omaperäisiä. Samanlainen puhe on jatkunut kaikkialla ja kauan, joskus se on kohdistunut myös juutalaisiin. Näitä mahdollisesti pahalta tuntuvia sanoja ei siteerannut mustanpuhuva, kyyristelevä ja limainen olio (katsokaa vaikka kuvia Shakedista). Hänen sanansa eivät ole mielettömiä; ne ovat sodan mieli ja järki. Otettava huomioon kuitenkin, että myös toisella puolella, vihollisellakin on järki päässä.

Niin kuin olen todennut, haluaisin joskus ottaa sodan aiheeksi filosofiakahvilassa. Se ei ole helppo tehtävä. Se, että väitän nyt keksineeni järjen sodassa, ei ehkä auta minua paljon eteenpäin. Sitäpaitsi työmaa on laaja. Olisi tutkittava sodan historiaa, luettava edes pintapuolisesti Kantin tekstit ikuisesta rauhasta jne. Kaikkea tätä työtä epäilemättä ohjaa kysymys: Miten on mahdollista? Mutta kysymys ei pidä sisällään oletusta mielettömyydestä. Se ei ole enää mahdollista.

Päätöksenteosta, päätöksien ja filosofian suhteesta

Ihminen tekee päätöksiä neuvottomuuden tilassa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos hän tietäisi, ei olisi mitään päätöksentekoa, sillä se olisi jo tehty. Filosofoiminen, joka murentaa perustelujamme ja oletuksiamme, hämmentää, tekee neuvottomaksi. Tästä tilasta ja tilanteesta käyttivät kreikkalaiset sanaa aporia, jonka voisi kääntää umpikujaksi, tarkemmin tiettömyydeksi. Filosofia synnyttää aporioita ja koska päätöksiä tehdään vain tässä tilassa, se mahdollistaa päätöksenteon.

Filosofoiminen, filosofoiva kysyminen kohtaa mahdottomuuden, asettuu kasvokkain mahdottoman kanssa. Joihinkin kysymyksiin ei voi vastata eikä joitakin päätöksiä voi tehdä. Silti on vastattava ja päätettävä. Kysymys joka koskee sitä mistä ei voi päättää ja josta täytyy päättää – tällaisen kysymyksen kanssa olemme tekemisissä filosofisen kysymyksen kanssa.

On oltava tie ulos aporiasta. Tie ulos ei ole tieto siitä mitä pitäisi tehdä, vaan päätöksenteko. Monta kertaa ihminen painii jonkun tuskanaiheen, esimerkiksi aviomiehen, kanssa. Paini jatkuu niin kauan kunnes tekee päätöksen. Kun esimerkiksi päättää jättää tuskaa aiheuttavan miehen, kaikki selkenee: heti tietää mikä on parasta, ja eteen avautuu uusi elämä. Monilla on tällaisia kokemuksia. Päätös tuntuu odottavan itseään, mutta kun uskaltautuu sen tekemään, asiat selkenevät. Tämä on yksinkertainen lähtökohtani: Ihminen tekee päätöksiä, hän tarvitsee päätöksiä.

Filosofia kysyi aikanaan, mitä on viisaus ja miten se saavutetaan. Myöhemmin on haluttu puhua enemmän järjestä, viime aikoina rationaalisuudesta ja sen muodoista. Viisaus, järki ja rationaalisuus liittyvät kaikki samaan ongelmaan, päätöksenteon ongelmaan. Miten tehdä viisas päätös? Miten tehdä päätös järkeen perustaen?

Voimme asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden puhtaasta järjestä, mahdollisuudesta päättää pelkästään järjen avulla. Järki toimii selvästikin usein lähinnä arvostustemme ja tunteidemme apuvälineenä; se etsii oikeita keinoja, toimivia strategioita halujemme toteuttamiseen. Tämä ei vähennä järjen, rationaalisuuden tärkeyttä, sen eri muotojen vaikuttavuutta.

Yksi aikamme vaikuttavimmista rationaalisuuden muodoista on lääketiede. Terveys on korvannut pelastuksen. Ajattelemme sitä päivittäin ja se ohjaa järkeilyämme. Filosofia kritiikin muotona, kyseenalaistamisena, tarttuu tai voi tarttua tällaiseen järkeilyyn, kaivaa esiin siihen liittyvät oletukset. Idea ei ole se, että filosofia paljastaisi salaisen irrationaalisuuden, vaan etsii mahdollisuuksia mennä muualle, ajatella muuta.

Joskus oikeutamme päätökset – rationalisoimme ne – sanoen, että ne perustuvat lakiin tai yhteisön tapoihin. Halutaan antaa vaikutelma, että valinta tai päätös on rationaalinen, koska se perustuu siihen mikä on normaalia. Se mitä pidetään normaalina ei kuitenkaan perustu mihinkään, paitsi tyhjän päällä tehtyyn päätökseen.

Tärkeää eivät ole vain yhteisö ja lait. Tämän tulivat filosofit ilmoittamaan ja ilmaisemaan eri tavoin: Tärkeää on myös se miten päättää elää elämänsä, päättää ohjata elämäänsä. Tällaiseen hurjaan työhön ryhtynyt ei vain yksinkertaisesti halua elää paremmin, vaan elää luoden itseensä parhaan mahdollisen suhteen. Siksi filosofian lähtökohtia olivat itsestä huolehtiminen, itseluottamus ja itsekunnioitus.

Ihminen tekee päätöksiä, hänen on tehtävä päätöksiä. Filosofia vie pohjan päätöksiltä, tekee niistä vaikeita, sillä se irrottaa meitä typeryydestä, jota vakaumuksiksi sanotaan. On oltava päättäväinen, määrätietoinen ja luja, mutta ilman vakaumuksia. On osattava ja uskallettava kysyä, kuka tekee minua koskevat päätökset ja miten ne tehdään.

Jokaisen on päätettävä puolestaan ja siksi on yritettävä luoda mahdollisuuksia sille, että ihmiset voivat päättää omasta puolestaan.