Päätöksenteosta, päätöksien ja filosofian suhteesta

Ihminen tekee päätöksiä neuvottomuuden tilassa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos hän tietäisi, ei olisi mitään päätöksentekoa, sillä se olisi jo tehty. Filosofoiminen, joka murentaa perustelujamme ja oletuksiamme, hämmentää, tekee neuvottomaksi. Tästä tilasta ja tilanteesta käyttivät kreikkalaiset sanaa aporia, jonka voisi kääntää umpikujaksi, tarkemmin tiettömyydeksi. Filosofia synnyttää aporioita ja koska päätöksiä tehdään vain tässä tilassa, se mahdollistaa päätöksenteon.

Filosofoiminen, filosofoiva kysyminen kohtaa mahdottomuuden, asettuu kasvokkain mahdottoman kanssa. Joihinkin kysymyksiin ei voi vastata eikä joitakin päätöksiä voi tehdä. Silti on vastattava ja päätettävä. Kysymys joka koskee sitä mistä ei voi päättää ja josta täytyy päättää – tällaisen kysymyksen kanssa olemme tekemisissä filosofisen kysymyksen kanssa.

On oltava tie ulos aporiasta. Tie ulos ei ole tieto siitä mitä pitäisi tehdä, vaan päätöksenteko. Monta kertaa ihminen painii jonkun tuskanaiheen, esimerkiksi aviomiehen, kanssa. Paini jatkuu niin kauan kunnes tekee päätöksen. Kun esimerkiksi päättää jättää tuskaa aiheuttavan miehen, kaikki selkenee: heti tietää mikä on parasta, ja eteen avautuu uusi elämä. Monilla on tällaisia kokemuksia. Päätös tuntuu odottavan itseään, mutta kun uskaltautuu sen tekemään, asiat selkenevät. Tämä on yksinkertainen lähtökohtani: Ihminen tekee päätöksiä, hän tarvitsee päätöksiä.

Filosofia kysyi aikanaan, mitä on viisaus ja miten se saavutetaan. Myöhemmin on haluttu puhua enemmän järjestä, viime aikoina rationaalisuudesta ja sen muodoista. Viisaus, järki ja rationaalisuus liittyvät kaikki samaan ongelmaan, päätöksenteon ongelmaan. Miten tehdä viisas päätös? Miten tehdä päätös järkeen perustaen?

Voimme asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden puhtaasta järjestä, mahdollisuudesta päättää pelkästään järjen avulla. Järki toimii selvästikin usein lähinnä arvostustemme ja tunteidemme apuvälineenä; se etsii oikeita keinoja, toimivia strategioita halujemme toteuttamiseen. Tämä ei vähennä järjen, rationaalisuuden tärkeyttä, sen eri muotojen vaikuttavuutta.

Yksi aikamme vaikuttavimmista rationaalisuuden muodoista on lääketiede. Terveys on korvannut pelastuksen. Ajattelemme sitä päivittäin ja se ohjaa järkeilyämme. Filosofia kritiikin muotona, kyseenalaistamisena, tarttuu tai voi tarttua tällaiseen järkeilyyn, kaivaa esiin siihen liittyvät oletukset. Idea ei ole se, että filosofia paljastaisi salaisen irrationaalisuuden, vaan etsii mahdollisuuksia mennä muualle, ajatella muuta.

Joskus oikeutamme päätökset – rationalisoimme ne – sanoen, että ne perustuvat lakiin tai yhteisön tapoihin. Halutaan antaa vaikutelma, että valinta tai päätös on rationaalinen, koska se perustuu siihen mikä on normaalia. Se mitä pidetään normaalina ei kuitenkaan perustu mihinkään, paitsi tyhjän päällä tehtyyn päätökseen.

Tärkeää eivät ole vain yhteisö ja lait. Tämän tulivat filosofit ilmoittamaan ja ilmaisemaan eri tavoin: Tärkeää on myös se miten päättää elää elämänsä, päättää ohjata elämäänsä. Tällaiseen hurjaan työhön ryhtynyt ei vain yksinkertaisesti halua elää paremmin, vaan elää luoden itseensä parhaan mahdollisen suhteen. Siksi filosofian lähtökohtia olivat itsestä huolehtiminen, itseluottamus ja itsekunnioitus.

Ihminen tekee päätöksiä, hänen on tehtävä päätöksiä. Filosofia vie pohjan päätöksiltä, tekee niistä vaikeita, sillä se irrottaa meitä typeryydestä, jota vakaumuksiksi sanotaan. On oltava päättäväinen, määrätietoinen ja luja, mutta ilman vakaumuksia. On osattava ja uskallettava kysyä, kuka tekee minua koskevat päätökset ja miten ne tehdään.

Jokaisen on päätettävä puolestaan ja siksi on yritettävä luoda mahdollisuuksia sille, että ihmiset voivat päättää omasta puolestaan.